- lapsiperheiden polarisaatio (lapsiperheköyhyys).
- ihmissuhteiden sirpaloituminen (kodin aikuisten parisuhteet, hoitosuhteet),
- kaupungistuminen (luontosuhteen muuttuminen),
- kouluistaminen (schoolification, pienten lasten elämän malli otetaan koulusta eikä lapsen kehitystarpeista),
- älyllistäminen (kognitiivisen kehityksen korostaminen),
- hyväksi käyttäminen (hyötyideologia), sekä
- erillistäminen (ylenmääräiset odotukset lasten selviytymisestä yksin sekä fyysisesti että emotionaalisesti
Lea Pulkkisen essee HS 13.4.2025 on ainutlaatuisen ajankohtainen ja osuva puheenvuoro keskusteluun lapsuudesta ” Seitsemän muutosta, jotka uhkaavat suomalaista lapsuutta. Jatkan keskustelua teemoilla, joita käsittelin vuonna 2023 julkaistussa kirjassani
Tätä puheenvuoroa kirjoittaessani olen pitänyt Lea Pukkisen seisemää uhkaa hyvin perusteltuina ja sanoitettuna. Hieman toisin esitettynä, mutta ei näin tiiviinä kokonaisuutena, niistä on keskusteltu jo pitkään. Erityisesti tulevat mieleen Mannerheimin lastensuojeluliitoon Lapsipoliittinen ohjelma Lapsen perusturva (Helsinki 1974, päivitetty 1980), Kansainvälisen lasten vuoden 1979 Suomen komitean loppuraportti (1980) ja Parlamentaarisen nuorisokomitean toinen osamietintö (1980).
En siis tarkastele Lea Pulkkisen esittämää, vaan jatkan sen virittämää keskustelua lapsuudesta ja sen tukemisen haasteista osin nostamalla esiin muutamia kirjassani laajemmin käsiteltyjä kysymyksiä ja osin päivittämällä niitä viime vuosiin saakka:
- Perheestä kodin vaihtuvuuteen
- Kasvatuksen katoamisesta vanhemmuuteen
- Lapsen kehityksen tukemisesta psykososiaalisten ongelmien terapiaan
- Ongelmien varhaisen tunnistamisen paradoksi
- Lapsuus erityisenä elämänvaiheena, jossa tavoitteena on aikuisena arjessa pärjääminen
Perheestä kodin vaihtuvuuteen
Kasvatuksen historiassa perhe sellaisena lapsen aikuiseksi varttumisen kehitysyhteisönä, jollaiseksi se usein ymmärretään, on vain lyhyt vaihe. Aikaisemmin kasvatuksesta vastasi useimmiten samassa lähiympäristössä asuva ’suurperhe’. Se muuttui 1900-luvun loppupuolella kodiksi, jonka lähiympäristö muuttui sein ja jossa lapsen kehitykseen vaikuttavat aikuisetkin vaihtuivat.
Bronfenbrenneria soveltaen olen jakanut kasvuympäristön kehitysyhteisöihin, joiden joukko on kasvanut. Lasten omat vertaisyhteisöt ovat irtautuneet kodista. Julkisen vallan perustamina kodin rinnalle ovat tulleet päivähoito ja oppivelvollisuuskoulu, muun yhteiskunnallisen kehityksen tuottamina joukkoviestintä ja harrastukset, viimeksi some.
Kodin aikuiset ovat joutuneet yhä enemmän kilpailemaan lapsen kiinnostuksesta ja ajasta muiden kehitysyhteisöjen kanssa. ’Vanhemmuuden katoamisen’ rinnalle nostin kirjassani jopa keskeisemmäksi vanhemmuuden – ja laajemminkin kodin aikuisten – kilpailun lapsen kiinnostuksesta ja ajasta muiden kehitysyhteisöjen kanssa. Kun kodin aikuiset eivät jaksa ja/tai eivät osaa viisaasti tukea lastaan, hän on vaarassa ajautua yhä enemmän muiden kehitysyhteisöjen ohjattavaksi.
Kasvatuksesta vanhemmuuteen
Kuvaan kirjassani keskustelua kasvatksesta 1800-luvun puolivälistä 200-luvun alkuun. Kotikasvatuksen tukeminen oli 1980-luvulle saakka todella keskeinen yhtenne tehtävä. Kaikkien lasten lähellä olevien ja hänen kehitykseensä vaikuttavien aikuisten kasvatusvastuu ja -osaaminen – usein perhekasvatukseksi sanoitettua – oli 1970-luvullla ja 1980-luvulla n ollut lapsiperhepalvelujen tärkeimpiä tehtäviä päivähoidosta kouluun ja neuvoloista kouluterveydenhuoltoon.
Kasvatus kaventui 1990-luvulla vanhemmuudeksi. Lasten lähellä olevien aikuisten yhteisen vastuun ja osaamisen tilalle julkista keskustelua nousi hallitsemaa vanhemmuuden puutteet, usein vanhemmuuden katoamiseksi sanoitettuna.
Kirjassani väitin, että tämä tulkinta on ollut harhainen. Todellinen muutos 1980-luvulta alkaen on ollut julkisen sektorin perustamien instituutioiden vetäytyminen pois oasta kasvatusvastuustaan ja myös kotikasvatuksen tukemisesta. Ristiriita lapsiperheiden arjen ja tarjolla olevan tuen välille tuli nopeasti laajeneva ’harmaa alue’. Havainnollistin arjen haasteita lainaamalla lastenpsykiatrian professori Tuula Tammisen ajankuvaa vuodelta 2000:
”Nykyajan lapsiperheitä kuluttavat lapsen hoitamisen ja arkipäivästä selviämisen monet vaikeudet. Tuntuu siltä, että koulutetutkaan vanhemmat eivät uskalla luottaa siihen, että he osaavat ja selviävät. Arkipäivän askareet ja pienen lapsen tarpeet ovat muuttuneet yllättävän suurelta osalta ylivoimaisiksi. Tukea ei löydy, yksinäisyys ja avuttomuus kuluttavat voimia, joita kovasti tarvittaisiin lapsen hoitamiseen, arkirutiinien läpivientiin ja vanhemmuuden kasvuprosessiin. Myös taloudelliset rasitteet ja epävarmuus, jopa turvattomuus, ovat perheissä suurimmillaan silloin kun lapset ovat pieniä. Voimakas muuttoliike, eriytynyt perhe-elämä ja yksilökeskeinen, kiireinen elämäntapa ajavat lapsiperheet sosiaaliseen eristyneisyyteen. Isovanhemmat, sukulaiset ja elämänmittaiset ystävät ovat kaukana, jos heitä ylipäätään on. Voimat loppuvat, vanhemmat uupuvat syyllisyyttä ja epäonnistumista tuntien. Vaatimukset itseä ja puolisoa kohtaan ovat epärealistisia ja kohtuuttomia eikä onnettomasta noidankehästä helposti löydy tietä eteenpäin.” (katso Rimpelä 2023, sivu 20)
Lasten kaikkien kotien arkisen tuen sijasta julkisen vallan perustamat lapsuuden instituutiot ovat keskittyneet 1990-luvulta alkaen vanhemmuuden ongelmien varhaiseen tunnustamiseen. Lapsiperheen arkinen tuki sellaisena kuin siitä keskusteltiin 1970-luvulla, ei 2020-luvulla ole enää kuulunut julkisen vallan perustamien lapsuuden instituutioiden lakisääteisiin perustehtävin. Kansainvälisen lasten vuoden 1979 Suomen komitean kiteytykset vuodelta 1980 ovat edelleen ajankohtaisia:
”Ihmisten toiminta-alueet kuten työ, perhe-elämä sekö vapaa-aika ja yhteiskunnallinen osallistuminen eriytyvät toisistaan. Pirstoutuminen on ulottunut myös näiden alueiden sisälle työnjaon lisääntyessä ja perheen tehtävien vähentyessä. Koululaitos on eristäytymässä niin kodeista kuin muistakin lähiympäristöstään. Ihmisten välisiä suhteita leimaa pinnallistuminen ja välineellistyminen. Kasvuyhteisöjen eriytyminen ja jopa hajoaminen merkitsee usein yhteisöön perustuvan primaarisen kontrollin korvaamista persoonattomalla ja seuraamisluonteisella virallisella kontrollilla: sosiaalityöntekijöillä, kuraattoreilla, psykologeilla ja poliisilla.
Sosiaalisten laitosten ja roolien eriytyessä kokonaiset ihmiset kohtaavat harvoin kokonaisia ihmisiä. Ihmisten Palvelujen lisääntyessä ne ovat yhä enemmän sektoroituneet, yksi viranomainen hoitaa yhtä asiaa. Yhteistyövaatimukset ovat nousseet esiin jatkuvasti. Toistaiseksi ei ole päästy järjestelmälliseen arviointiin siitä, mitä tuloksia toimintojen kehittymisestä on nähtävissä. Mieluummin on perustettu uusia organisaatioita kuin arvioitu olemassa olevien organisaatioiden toimintaa uudelleen. Kodeissa usein koettu neuvottomuus kasvatusvastuusta, kasvatustavoitteista ja kasvatusmenetelmistä on lisännyt perheiden tarvetta neuvontapalveluihin.”
Lapsen kehityksen tukemisesta psykososiaalisten ongelmien terapiaan
Jopa tärkeimmäksi megatrendiksi nosti kirjassani lapsuuden tulkintojen suuntautuminen yhä enemmän ongelmiin ja erityisesti psykososiaalisiin ongelmiin. Väitin, että 2000-luvuola moniongelmaisuus ja erityisesti psykososiaaliset ongelmat ovat hallinneet lasten ja lapsiperheiden palvelujen kehittämistä.
Tämä megatrendi on vahvistunut 2020-luvulla. Yhtenä esimerkkinä ovat lapsiasiavaltuutetun vuosikertomukset. Vuosien 2023–2024 vuosikertomuksissa lastensuojelu on mainittu 80–100 kertaa, neuvolat, kouluterveydenhuolto ja terveystarkastukset alle kymmenen kertaa. Terapiatakuu on noussut tärkeimmäksi käytännön tehtäväksi lapsiperhepalvelujen kehittämisessä.
Ongelmien varhaisen tunnistamisen paradoksi
Paradoksaalista lapsiperhepalvelujen kehittämisessä on vaatimus ongelmien varhaisesta toteamisesta suhteessa siihen, että hallitusohjelmaan vedoten sosiaali- ja terveysministeriössä on huhtikuusta 2024 haettu säästöpotentiaalia neuvoloista, kouluterveydenhuollosta ja suun terveydenhuollosta:
”Neuvoloita ja koulu- sekä suun terveydenhuoltoa koskevat säädökset päivitetään hallitusohjelman mukaisesti. Palveluja kehitetään tukemaan perheitä ja vanhemmuutta vahvemmin huomioiden lapsen etu sekä perheiden yksilöllinen tilanne. Samalla edistetään vaikuttavuutta ja hyödynnetään digitalisaatiota. Äitiys- ja lastenneuvolan, kouluterveydenhuollon sekä ehkäisevän suun terveydenhuollon säästöpotentiaali selviää valmistelun edetessä. Säädökset tulisivat voimaan 1.1.2027.”
Varsin perustellusti voidaan kysyä, mikä voisi olla kustannusvaikuttavampi menettely lasten ja lapsiperheiden psykososiaalisten ongelmien kuin järjestää lasten universaalipalvelut 2000-luvun alun oppaissa esitetyn mukaisesti – siihen suuntaan kuin tehtiin Imatralla 2008 alkaen. Laajennetaan neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon tehtävät koko lapsiperheen hyvinvoinnin seuraamiseen ja tukemiseen, esimerkiksi laajat terveystarkastukset, ja perhetyöntekijät neuvoloihin terveydenhoitajien työpareiksi. ()Tiina Kirmanen: Lapsipolitiikan ja lapsipalvelujen uudistaminen Imatran kaupungissa. Teoksessa Rimpelä Matti ja Rimpelä Markku (toim.) Säästöjä lapsiperheiden palveluremontilla. Liite raportti. Tutkimuksia 93/2015. Kunnallisalan kehittämissäätiö KAKS.) https://kaks.fi/wp-content/uploads/2015/11/LIITERAPORTTI_1.pdf
Lapsuus erityisenä elämänvaiheena, jossa tavoitteena on aikuisena arjessa pärjääminen
Mikä on tätä kirjoittaessani noussut ajatuksissani tärkeimmäksi. Lea Pulkkinen kirjoitti esseensä lopussa:
”Lapsuus on itsenäinen elämänvaihe, jossa lapsen hyvinvoinnin perustana ovat jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet sekä lapselle sopiva ympäristö YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisesti.”
Esitin kirjassani hieman toisenlaisen tulkinnan. Minusta lapsuus ei ole itsenäinen vaan erityinen elämänvaihe, tärkein siksi, että sen aikana rakentuu myöhemmän elämänkulun perusta. Minulle lapsuuden tärkein tehtävä on kehitys aikuiseksi ja sen tukeminen, lyhyesti aikuistuminen, varttuminen aikuiseksi, joka pärjää mahdollisimman hyvin jokapäiväisen elämänsä arkisissa ja jopa niitä vaikeammiksi tilanteiksi ja joka osaa pyytää ja hakea apua silloin kun omat voimat eivät riitä. Kirjassani esitin aikuistumisen tukemisen ottamista lapsen lähellä olevien aikuisten ja myös julkisen vallan perustamien lapsuuden instituutioiden päätehtäväksi:
”Edellä lainatussa sosiaalipoliittisessa tarkastelussa väitettiin, että perhettä ei voi korvata virallisella organisaatiolla eikä sitä myöskään kyetä tukemaan tehokkaasti yksinkertaisilla virallisilla kontrolli- ja palveluorganisaatioilla ja esitettiin, että on kehitettävä uusia joustavia julkisen ja yksityisen kohtaamisen muotoja. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin hyväksynyt lapsiperheen tehtävien laajenevan siirtämisen julkisen vallan rakentamille instituutioille. Erityisesti on huomattava sijaishuollon nopean laajenemisen hyväksyminen. Sosiaalipoliittisessa tulkinnassa tämä tarkoittaa perheen korvaamista ja tukemista ”virallisella kontrolli- ja palveluorganisaatiolla”. Vähemmän kiinnitettiin huomiota kolmanteen vaihtoehtoon eli uusiin joustaviin yksityisen ja julkisen kohtaamisen muotoihin.
Edellä esitettä johtaa kysymään, ovatko lapsiperhe ja perhekeskus todellakin tärkeimmät tulevaa toimintaa määrittävät käsitteet vai olisiko ydinkäsitteeksi otettava lapsen kehitys aikuiseksi ja sen tukeminen. Viimeksi mainittu avaa uuden näkymän lapsiperheiden palvelukehittämisen keskeisiin käsitteisiin: Lapsen kehitys aikuiseksi, kasvuympäristö, ammattihenkilöiden tuottamat palvelu, arki ja aika. Toiminnassa keskeistä olisivat hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen, huoltaminen ja suojeleminen kaikkien lapsen lähellä vaikuttavien aikuisten tehtävänä, viisaasti lapsen kehityksen etenemisen ja arjen tilanteiden mukaan painottaen.