”Vanhemmuus on valahtanut aallon pohjalle – Miten näin on käynyt ja miten sieltä voitaisiin päästä takaisin ylös. Paljon on keskusteltu syntyvyydestä ja lasten pahoinvoinnista mutta vähemmän siitä, että vanhemmilla on arvokas tehtävä ja ensisijainen vastuu lasten kasvatuksesta ja kehityksestä. Viime vuosikymmeninä tämä näkökulma ja samalla vanhempien tukeminen on usein sivuutettu.”
Lea Pulkkinen on julkaissut toisen merkittävän ja ajankohtaisen puheenvuoron keskusteluun lapsuudesta. Edellinen keskittyi uhkiin (Vieraskynä HS 13.4.2025, katso blogini https://mattirimpela.fi/index.php/2025/04/13/lapsuuden-uhkista-ja-muista-megatrendeista-jatkan-lea-pulkkisen-esseen-avaamaa-keskustelua-hs-13-4-2025/
Laajemmin hän on analysoinut vanhemmuutta vuonna 2022 julkaistussa kirjassaan Lapsen hyvinvointi alkaa kodista (PS Kustannus 2022). Psykologi -lehdessä kirjaa on luonnehdittu 1.6.2022 mm. seuraavasti (https://psykologilehti.fi/tutkittua-tietoa-ja-pohdintaa-nykyvanhemmille/):
”Emeritusprofessori Lea Pulkkisen uusin kirja on arvokas pala runsasta kirjallista tiedeperintöä, jota oman alansa kiistämätön pioneeri on vuosikymmenten varrella rakentanut. Kirja heijastelee ainutlaatuisella tavalla kirjoittajansa pitkää uraa ja henkilökohtaista näköalaa kehityspsykologisessa tiedossa ja tiedon käytössä tapahtuneisiin muutoksiin. Useita muutosaskeleita Pulkkinen on ollut myös itse asiantuntijana edesauttamassa tai kommentoimassa. Kirjassa tieteellinen, yhteiskunnallinen ja yksilöllisten perheiden tasot vuorottelevat ja limittyvät. Kirja on paitsi tiedollinen, myös tiedon pohjalta kantaaottava.”
”Kirjassa pohditaan nykyvanhemmuutta kiinnostavasti myös arvofilosofian kautta. Pulkkinen pohtii, että pitkään vallalla ollut vahva individualistinen ihmiskäsitys voi olla yksi selittävä tekijä suomalaisten vanhempien uupumiselle. Vanhemmuus on nähty yksilölajina, josta tulisi selvitä yksin. Sen sijaan familiaalisissa yhteiskunnissa ja familiaalisella ajanjaksolla toiminta ja identiteetti on rakentunut yhteisön, erityisesti perheen, ja yhdessä tekemisen kautta. Asioista selviydytään yhdessä. Pulkkinen korostaa yhteisön ja vertaistuen tärkeyttä erityisesti nykyvanhemmuudessa, jossa usein yksin pärjääminen on korostunutta.”
Jatkan keskustelua vanhemmuudesta nostamalla Lea Pulkkisen katsauksesta esiin muutaman teeman, joita olen pitänyt erityisen ajankohtaisena. Yritän palauttaa mieleen keskustelua lapsiperheestä ja vanhemmuudesta muutamilla kirjallisuuslainauksilla 1970-luvulta alkaen, osin viittaamalla vuonna 2023 julkaistun kirjaani Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinnossa 1970-2009. Lopuksi esitin joitakin kokoavia ajatuksia, joista toivoisin keskustelun jatkuvan.
Tärkeätä käsitteet epäselviä
Lea Pulkkinen huomauttaa, että perheen käsite on juridisesti epäselvä. Hän viittaa vuonna 2021 julkaistuun kansalliseen lapsistrategiaan ja kysyy kysyy kenellä on vastuu lapsen huolenpidosta: ”Lapsen oikeuksien sopimuksesta poiketen sana ”perhe” korvaa strategiassa vanhemmat. Tässä ilmeisesti on seurattu perustuslakia, jossa ei myöskään noudateta YK:n lapsen oikeuksien sopimusta, vaan käytetään sanaa ”perhe” sanan ”vanhemmat” asemasta. Sanat ”äiti” ja ”isä” esiintyvät vain kerran, kun strategisissa linjauksissa sivulla 30 annetaan esimerkkejä lapselle läheisistä ja arjessa huolta pitävistä aikuisista. Sanan ”koti” tilalla voi olla ”arki” myös, kun esitetään toimia vuorovaikutuksen tukemiseksi ”arjessa, varhaiskasvatuksessa ja koulussa, vapaa-aikana ja harrastuksissa”.
Vuonna 2023 julkaistussa kirjassani kiinnitin myös huomiota ydinkäsitteiden moniin tulkintoihin. Perheen tarkastelussa viittasin sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilän vuonna 1985 julkaisuun kirjaan Tulevaisuuden sosiaalipolitiikka. Sipilän piti ilmeisenä, että ihmisten tarvitsema sosiaalinen tuki ja yhteisössä elämisen edellyttämä sosiaalinen kontrolli ovat aina pääosin epävirallisen koneiston toimivuuden varassa ja että ydinperhe oli ollut keskeinen sosiaalistumisen väline. Tämän jälkeen hän katsoi, että ”perheillä oli viime aikoina ollut vaikeuksia sosiaalistamistehtävässään, kasvattaa uusia jäseniä yhä vaativampaan yhteiskuntaan” ja viittasi perheen historiaan: ”Alussa ei ollut perhettä. Eurooppalaisissa kielissä ei edes tunnettu perheen käsitettä, vaan puhuttiin sen sijasta lähinnä talosta tai kotitaloudesta. Sosiaalistuminen yhteisöön toteutettiin kotitalouksien piirissä. Uusi ydinperhe oli varhaisempaa ongelmallisempi. Pienenevä perhe on ollut alttiimpi erilaisille kriiseille. Perheiden autonomiaan on kuulunut voimakas halu torjua perheisiin kohdistuvia interventioita. Se liittyy ideologiseen näkemykseen, jonka mukaan yksilöllä ja perheellä on vapaus toteuttaa omia päämääriään.” (Tulevaisuuden sosiaalipolitiikka. Sipilä 1985, 33–46)
Lea Pulkkisen katsauksen mukaan perheeseen voi kuulua monenlaisia ihmisiä. Raija Julkunen ilmaisi saman vuonna 1993 hieman toisin: ”1990-luvulle tultaessa perhesosiologiassa on esitetty taas kerran uusi tulkinta siitä, mihin perhe juuri nyt on menossa. Tuota uutta perhettä on kutsuttu postmoderniksi. Sille sanotaan olevan ominaista rajojen ja kokoonpanon alituinen muuttuminen. Se supistuu ja laajenee kulloistenkin tilanteiden mukaan ja siihen voi kuulua ulkopuolisiakin. Postmodernia perhettä voidaan pitää häilyvänä, siitä on vaikea saada otetta, kun ei aina varmasti tiedä, ketä siihen kuuluu.” (Liberalismin ja familismin välimaastossa. Sosiaalinen Aikakauskirja 1993;87/3:24–26.
Arkipuheessa perheellä ydinperheen tulkinnassa tarkoitetaan usein biologista isää ja äitiä yhdessä heidän lastensa kanssa. Huomio keskittyy biologiseen vanhemmuuteen. Sen rinnalle on noussut keskustelu sosiaalisesta vanhemmuudesta, jossa ovat mukana vanhemmuuden tehtävät, mutta ilman biologista isyyttä tai äitiyttä. Suomen raportissa YK:n lapsen oikeuksien komitealle vuonna 1998 kuvattiin perherakenteen muutosta ja todettiin, että avoliittoja, yhden vanhemman
lapsiperheitä, avioeroperheitä ja uusperheitä oli aikaisempaa enemmän: ”Biologisen vanhemmuuden rinnalle oli tullut sosiaalinen vanhemmuus. Perhelainsäädäntö perustui kuitenkin edelleen ensisijaisesti biologiseen vanhemmuuteen. Erityisenä
haasteena on perhelainsäädännön harmonisointi ottamaan huomioon myös sosiaalisen vanhemmuuden.”
Myös perheen, kodin ja arjen tulkinnat suhteessa toisiinsa vaativat selvennystä. Koti tulkitaan useimmiten ydinperheen asunnoksi, jolle on ominaista pysyvyys yli koko lapsuuden. Todellisuudessa perheen koostumuksen vaihteluun yhdistyy usein asunnon vaihtuminen. Vuoroasumisessa lapsella on kaksi perhettä ja kaksi kotia, jotka molemmat voivat olla vaihtuvia. Lapsi elää omaa arkeaan (everyday life) perheessä ja kodissa biologisten ja sosiaalisten vanhempiensa kanssa, mutta myös yhä enemmän niiden ulkopuolella.
Kasvatuksesta
Lea Pulkkinen tarkastelee katsauksen melko laajasti kasvatusta: ”Kasvatusfilosofi Reijo Wileniuksen mukaan kasvatustoiminta on kasvuvirikkeiden tuottamista. Se vaatii tietoa kasvavan lapsen kehitystilasta, päämäärästä ja menetelmästä sekä toiminnallista mielikuvitusta. Vanhempien kasvatustoiminnan vaatimaa tietoisuutta ja tavoitteita sekä merkitystä lapselle voidaan analysoida ihmisen synnynnäisten psykologisten perustarpeiden tyydyttämisen kannalta” Hän yhdistää kasvatuksen periaatteet lapsen perustarpeisiin taulukossa;
Taulukosta hän nostaa esiin rakkauden: ”Erityisesti rakkautta tarvitaan herkkyyteen lapsen tarpeille myös, kun on kyse odotusrakenteiden luomisesta ja sisäisen autonomian tarpeen tyydyttämisestä. Siksi lapsilähtöisen kasvatuksen muistisääntö onkin: rakkaus, rakenteet ja rohkaisu – ja suurin niistä on rakkaus.”
Katsauksessa ajetaan kasvatus kahteen ideaalityyppiin, lapsilähtöiseen ja aikuislähtöiseen. Lapsilähtöisen kasvatus tiivistyy edellä olevaan taulukkoon viitaten kolmeen sanaan: rakkaus, rakenteet ja rohkaisu. Aikuislähtöiseen kasvatukseen hän viittaa kaksi kertaa sitä tarkemmin kuvaamatta. Tarkasteltuaan peruskoulun ja varhaiskasvatuksen valtakunnallisia suunnitelmia hän toteaa, että ”kasvatusfilosofinen keskustelu vaihtui tulostavoitteiseksi, ja uutta ajattelutapaa 1990-luvulla edusti kilpailukykyvaltiosta puhuminen. Lapsilähtöinen ajattelutapa vaihtui aikuislähtöiseksi.”
Kasvuympäristöstä
Bronfenbrenneriin viitaten katsauksessa kiinnitetään huomiota lapsen kasvuympäristö, joka yhdistetään alla olevassa kuviossa . lapsen toimijuuteen ja merkityksellisiin ihmissuhteisiin. ”Merkityksellisissä ihmissuhteissa lapsi saa toiminnan virikkeitä kasvuyhteisön tehtävien ja ominaispiirteiden kautta. Lapsi kytkee toisiinsa eri alueilla oppimiaan taitoja, kuten piirustuksessa hienomotoriikkaa, sosiaalisten suhteiden tajuamista, tunteiden ilmaisua, älyllistä suunnittelua ja värien käyttöä. Kasvuympäristön ulkoiset puitteet, kuten lainsäädäntö, luovat toiminnan edellytyksiä. Lapsen erilaisten lähiympäristöjen johdonmukaisuutta edistää se, että lapsen vanhemmat ja muut kasvatukseen osallistuvat ovat keskenään yhteydessä ja keskustelevat kasvatuksen periaatteista.”
Katsauksesta poimittu kuvio ja sen tulkinta antavat ymmärtää, lapsen kasvuympäristö olisi oli yhteisö. Olen päätynyt tisenlaiseen tulkintaan, jota kuvasin kirjassani seuraavasti:
”Lapsiperhe ei erityisessä tehtävässään ollut yksin 1970-luvulla ja vielä vähemmän vuonna 2009. Sen rinnalle oli tullut julkisen sektorin rakentamia lapsuuden instituutioita ja kasvava joukko muita toimijoita ohjaamaan lasten kehitystä aikuisiksi. Lapsen lähellä olevien merkityksellisten aikuisen lukumäärä oli kasvanut. Kasvuympäristö muodostui kodin lisäksi useista rinnakkaisista ja perättäisistä kehitysyhteisöistä, joista tärkeimmät olivat – myönteisesti ja kielteisesti – päivähoito ja oppivelvollisuuskoulutus.
Samanaikaisesti lapset altistuivat yhä enemmän joukkotiedotukselle. He oppivat viimeistään keskilapsuudessa omatoimisiksi sosiaalisen median käyttäjiksi. Harrastukset tulivat osaksi lasten arkea usein jo ennen oppivelvollisuusikää. Ikätovereiden
ja asuinalueiden vaikutus lasten aikuistumiseen vahvistui iän karttuessa.”
Huoli ei ole uutta
Katsauksessa päätellään, että ”vanhemmuuden tukea puuttuu kaikesta – oli kyse lapsen synnytyksestä, kotihoidon tuesta, aamu- ja iltapäivätoiminnasta, harrastusten järjestämisestä koulupäivän yhteydessä, lapsen kehitystä koskevan tiedon saamisesta, kasvatustehtävään valmennuksesta, työelämän joustoista tai perheen talouden järjestämisestä….vanhempien odotetaan kasvattavan lapsensa kunnon kansalaisiksi ilman tietopohjaa. Heidän koulutuksensa järjestämisvastuu ei kuulu millekään taholle.”
Tämä huoli ei ole uutta. Huoli lapsiperheiden ja lasten pärjäämisestä muuttuvassa yhteiskunnassa oli jatkuvasti esillä 1970-luvulla. Olen sitä kuvannut kirjassani viittaamalla peruskoulu-uudistukseen, sosiaalihuollon periaatekomitean mietintöihin, oppilashuoltokomiteaan, lukuisin valtionhallinnon työryhmäselvityksiin sekä Mannerheimin lastensuojeluliiton ja Lastensuojelujen keskusliiton lapsipoliittisiin ohjelmiin. Yhteistä näille oli lapsiperheiden ja lasten arkisen tuen selvittely palvelujen tehtävänä: kotikasvatuksen tuki ja perhekasvatus, lapsiperheiden kotipalvelu, leimaamaton ja tehostettu perhetyö, tukihenkilöt, vertaisryhmät, lasten toimintaympäristöt, peruskoulun sosiaalityö ja psykologitoiminta, yms. Perhepolitiikassa ajankohtaisia kysymyksiä olivat lapsiperheiden asuminen, tulonsiirrot ja päivähoito. Esimerkkinä poiminta MLL:n lapsipoliittisesta ohjelmasta kirjani sivulta 30: ”Perheen merkitys yhteiskunnan perussoluna on tunnustettava entistä selkeämmin. Kodin perustamiselle sekä perheen ja kodin ylläpitämiselle on luotava nykyistä paremmat edellytykset. Kiireellisiä tehtäviä ovat 1) lapsiperheiden toimeentulojärjestelmän kehittäminen, 2) lasten terveydenhuollon ja vanhempien kasvatusneuvonnan kehittäminen, 3) lasten hoidon ja huollon turvaaminen myös vanhempien työssäolon aikana, 4) kehittävien virikepalvelujen järjestäminen, ekologisen ympäristön suojaaminen, asumisturvan takaaminen ja koko rakennetun ympäristön, sekä 4) lapsen oikeusaseman turvaamisen kaikissa oloissa.”
Vuonna 1980 julkaistut kansainvälisen lasten vuoden 1979 Suomen komitean loppumietintö ja parlamentaarisen nuorisokomitean toinen osamietintö antavat yhdessä analyyttisen ja laajan ajankuvan tuolloin koetusta huolesta, tulkinnoista ja ehdotuksista. Pari esimerkkiä, löytävät kirjani myös sivuilta 32-34 :
”Yhteiskuntatieteissä puhutaan sosiaalisesta perimästä, jolla tarkoitetaan köyhyyden, avuttomuuden ja poikkeavuuden periytymistä ’isiltä pojille’. Aikuisväestön palveluissa kiinnitetään riittämättömästi, jos lainkaan, huomiota palveluita käyttävien lasten elämäntilanteeseen. Kun vanhempien ja ympäristön välisessä vuorovaikutuksessa on pitkäaikaisia häiriöitä, on lasten elämäntilanne ongelmallinen niin psyykkisesti kuin sosiaalisesti: 1) Kun vanhemmat joutuvat turvautumaan säännöllisesti tai toistuvasti huoltoapuun, tulisi lasten olosuhteet selvittää ja käynnistää tarvittavat tukitoimet. 2) Vanhempia kuntouttavan hoitopisteen tulisi aina tarkoin arvioida, mitä vanhemman tilanne merkitsee lapsen kasvuedellytyksissä.”
”Palvelujen lisääntyessä ne ovat yhä enemmän sektoroituneet, yksi viranomainen hoitaa yhtä asiaa. Yhteistyövaatimukset ovat nousseet esiin jatkuvasti. Toistaiseksi ei ole päästy järjestelmälliseen arviointiin siitä, mitä tuloksia toimintojen kehittymisestä
on nähtävissä. Mieluummin on perustettu uusia organisaatioita kuin arvioitu olemassa olevien organisaatioiden toimintaa uudelleen. Tiiviimpää yhteistyötä oli kokeiltu mm. yhdyskuntatyön ja tehostetun perhetyön eri muodoissa.”
”Kasvatusvastuun asettaminen kodille edellyttää, että yhteiskunta tukee kotikasvatusta ja myös puuttuu kotikasvatukseen, jos perhe laiminlyö tai muusta syystä ei voi asianmukaisesti huolehtia lapsen kasvatuksesta. Erityisen tulisi pyrkiä vähentämään
vanhempien tuntemaa epävarmuutta. Yhä useampi lapsi on päivähoidossa ja koko ikäluokka yhdeksänvuotisessa perusopetuksessa. Vanhemmat eivät riittävästi tunne päiväkotien ja koulujen jokapäiväistä arkea, niiden kasvatusta ja opetusta, luokkatovereita, eivätkä aina edes lastensa hoitajia tai opettajia. Vanhemmille tulisi järjestää säännöllisesti toistuvat mahdollisuudet tutustua lastensa päivittäiseen ympäristöön päiväkodeissa ja kouluissa. Päivähoidossa ja koulussa kasvattajien tulisi yhteistyössä luoda lapselle vuorovaikutukseen perustuvat olosuhteet, joissa lapsi voi kasvaa tasapainoiseksi, fyysisesti hyväkuntoiseksi, vastuuntuntoiseksi, luovaksi ja yhteistyökykyiseksi ihmiseksi ja yhteiskunnan jäseneksi. Kodin päivähoidon ja koulun lisäksi lapsen kehitykseen vaikuttavat ne virikkeet, joita hän saa joukkotiedotuksessa ja vertaisryhmien välityksellä. Lisäksi järjestöjen merkitys kasvatustekijänä on jatkuvasti lisääntynyt. Tällaisessa tilanteessa on erittäin tärkeää, että eri kasvattajatahot ovat tietoisia toistensa kasvatustavoitteet ja että työntekijöiden keskinäinen yhteistyö on riittävää.” (Kansainvälisen lasten vuoden 1979 Suomen komitea 1980)
”Ihmisten toiminta-alueet kuten työ, perhe-elämä sekö vapaa-aika ja yhteiskunnallinen osallistuminen eriytyvät toisistaan. Pirstoutuminen on ulottunut myös näiden alueiden sisälle työnjaon lisääntyessä ja perheen tehtävien vähentyessä. Koululaitos
on eristäytymässä niin kodeista kuin muistakin lähiympäristöstään. Ihmisten välisiä suhteita leimaa pinnallistuminen ja välineellistyminen. Sosiaalisten laitosten ja roolien eriytyessä kokonaiset ihmiset kohtaavat harvoin kokonaisia ihmisiä. Ihmisten
toiminta-alueiden eriytymistä ja pirstoutumista vastaa myös päätöksenteon ja suunnittelun pirstoutuminen. Lasten ja nuorten sosiaalisia ongelmia ei yleensä pyritä ratkaisemaan sosiaalisten ongelmien suunnassa, vaan toimenpiteet suuntautuvat
viranomaisten toiminta-alueiden ja totuttujen työtapojen mukaan. Tämä sektoriajattelu, jossa viranomaisten keskeinen yhteistyö jää vähäiseksi, johtaa usein toimintojen päällekkäisyyteen, ristiriitaisiin toimenpiteisiin ja epätarkoituksenmukaiseen
kilpailuun vähäisistä resursseista.”
”Yhteiskunnan rakennemuutokset näyttävät lisänneen kasvuyhteisöstä syrjäytymisen vaaraa. Eriytymiskehityksen seurauksena on vähentynyt kasvuyhteisöjen kyky tuottaa sosiaalista tukea. Kasvuyhteisöt, ennen kaikkea koti, asuinyhteisö ja koulu,
mutta myös työyhteisö, ovat samalla lähiyhteisöjä, jotka ratkaisevasti muovaavat ihmisen kasvuedellytyksiä ja sosialisaatiota. Kasvuyhteisöjen eriytyminen ja jopa hajoaminen merkitsee usein yhteisöön perustuvan primaarisen kontrollin korvaamista
persoonattomalla ja seuraamisluonteisella virallisella kontrollilla: sosiaalityöntekijöillä, kuraattoreilla, psykologeilla ja poliisilla.”
”Kodeissa usein koettu neuvottomuus kasvatusvastuusta, kasvatustavoitteista ja kasvatusmenetelmistä on lisännyt perheiden tarvetta neuvontapalveluihin. Yhteiskunnassa on tarjolla koulutusta lukuisilla eri aloilla, mutta ei vanhemmuuteen kasvamiseen
eikä perheen ihmissuhteisiin. Äitiys- ja lastenneuvoloissa tulisi kehittää laaja-alaista perheneuvontaa. Koulun on pyrittävä vaikuttamaan kotien kasvatuksellisiin voimavaroihin yhteistyössä vanhempien kanssa. Koulun yhdyskuntatyön tärkein osa on vuorovaikutus.”(Parlamentaarisen nuorisokomitean II osamietintö 1980)
Sosiaalipolitiikan professori Jorma Sipilä tiivisti esitti 1980-luvun puolivälissä huolen lapsiperheestä muutamaan lauseeseen:
”Jokapäiväisen arkielämän on tapahduttava epävirallisessa yhteisössä. Sosialisaatio, auttaminen ja kontrolli eivät voi toimia pelkän virallisen koneiston kautta. Mistä saada kantava sosiaalinen rakenne sosialisaation, auttamisen ja kontrollin perustaksi, kun perhe alkaa näyttää yhä voimakkaampia kyvyttömyyden merkkejä?”… ”Ydinperhe on ollut viime vuosikymmeninä keskeinen sosiaalistumisen väline. Perheen muoto on entistä harvemmin sitova ja perheellä on vaikeuksia sosiaalistamistehtävässään, kasvattaa uusia jäseniä yhä vaativampaan yhteiskuntaan. Perhettä ei voi korvata virallisella organisaatiolla eikä sitä myöskään kyetä tukemaan tehokkaasti yksinkertaisilla virallisilla kontrolli- ja palveluorganisaatioilla. Onko kehitettävä totaalinen yhteiskunnallinen sosialisaatiojärjestelmä vai pyrittävä luomaan uusia yhteisöllisiä rakenteita perheen vahvistamiseksi?. On kehitettävä uusia joustavia julkisen ja yksityisen kohtaamisen muotoja, ja ne tulevat taas varmasti tuomaan mukanaan uudenlaisia ongelmia.” (Tulevaisuuden sosiaalipolitiikka. Sipilä 1985, 33–46)
Vielä yksi ajankuva, lastenpsykiatrian professori Tuula Tamminen vuonna 2000:
”Nykyajan lapsiperheitä kuluttavat lapsen hoitamisen ja arkipäivästä selviämisen monet vaikeudet. Tuntuu siltä, että koulutetutkaan vanhemmat eivät uskalla luottaa siihen, että he osaavat ja selviävät. Arkipäivän askareet ja pienen lapsen tarpeet ovat muuttuneet yllättävän suurelta osalta ylivoimaisiksi. Tukea ei löydy, yksinäisyys ja avuttomuus kuluttavat voimia, joita kovasti tarvittaisiin lapsen hoitamiseen, arkirutiinien läpivientiin ja vanhemmuuden kasvuprosessiin. Myös taloudelliset rasitteet ja epävarmuus, jopa turvattomuus, ovat perheissä suurimmillaan silloin kun lapset ovat pieniä. Voimakas muuttoliike, eriytynyt perhe-elämä ja yksilökeskeinen, kiireinen elämäntapa ajavat lapsiperheet sosiaaliseen eristyneisyyteen. Isovanhemmat, sukulaiset ja elämänmittaiset ystävät ovat kaukana, jos heitä ylipäätään on. Voimat loppuvat, vanhemmat uupuvat syyllisyyttä ja epäonnistumista tuntien. Vaatimukset itseä ja puolisoa kohtaan ovat epärealistisia ja kohtuuttomia eikä onnettomasta noidankehästä helposti löydy tietä eteenpäin.” (Esipuhe teoksessa Häggman-Laitila ym. Varhaista tukea lapsiperheille: Kokemuksia lapsiperheprojektin perhetyöstä. Mannerheimin lastensuojeluliitto 2000)
Mitä vanhemmuus on?
Suomalaisessa keskustelussa lapsiperheistä ja lapsuudesta vanhemmuuteen on viitattu vain harvoin ennen 1990-lukua. Google Scholar -haussa löysin 1980-luvulta 10 osumaa, kun hakusanana kasvatus tuotti samoilta vuosilta noin 1700 osumaa. Vuosina 1990-1994 vastaavat luvut olivat 21 ja 629,
Yhtenä esimerkkinä varhaisista tulkinnoista on Juha Hämäläisen katsaus vanhempainkasvatuksesta aikuiskasvatuksen haasteena (Aikuiskasvatus 6.1 (1986): 20-27):
”Vanhempainkasvatuksessa pyritään opettamaan vanhemmille perheen jäsenenä elämistä ja lastenkasvatusta. Se sisältää vanhemmuuteen ja lastenkasvatukseen liittyvää tietojen jakamista, taitojen harjoittamista ja asennekasvatusta.
Vanhempainkasvatus tulee käsitteellisesti erottaa psykoterapiasta ja avioliittoneuvonnasta, jotka ovat henkilö- ja suhdeorientoituneita toimintamuotoja. Vanhempainkasvatus on pikemmin tehtäväsuuntautunutta ja kognitiivisesti painottunutta. Sen sisällöllinen painopiste on vanhemmuuteen liittyvien tehtävien hoitamisessa, lastenkasvatusvalmiuksien hankkimisessa ja perheen vuorovaikutussuhteiden kehittämisessä. (Taulukko 1) (Lamb & Lamb 1978; Fine 1980)
Vanhemmuus ei noussut Suomessa ajankohtaiseksi tutkimuskirjallisuudesta vaan julkisesta keskustelusta, jota Riitta Jallinoja on kuvannut kirjassaan Perheen vastaisku:
”Mielipidesivuilla julkaistiin yhä enemmän kärjekkäitä kannanottoja perheestä ja siihen liittyvistä asioista. Aktivoituminen alkoi 1990-luvun puolivälissä monella taholla, aluksi eri toimijoiden tietämättä toisistaan. Vähitellen omillaan toimineet tulivat tietoiseksi toisistaan, pienet purot yhtyivät suureksi virraksi, ja niin alkoi varsinainen liikehdinnän aika. Myös tutkijoiden kiinnostus perheeseen laajeni. Perhettä tutkittiin useimmiten ongelmalähtöisesti keräämällä faktatietoa sellaisista asioista, jotka miellettiin ongelmiksi ja joihin virkamiehet ja poliitikot halusivat löytää käytännön ratkaisuja. Tutkimustietoa käytettiin erityisesti kahteen tarkoitukseen, pahoinvoinnin paljastamiseen ja sen syiden selvittämiseen. Suoranaisimmin tämä tuli esiin valtion tutkimus- ja kehittämiskeskusten tutkimuksissa.”
”Monien tunnettujen asiantuntijoiden mukaan vanhemmuus oli joskus aikaisemmin ollut pääosin hyvää, mutta se oli 1980-luvulla alkanut kadota: lapset kärsivät välittämisen puutostaudista, vanhemmuus on hukassa, kasvatusvastuu on siirretty yhteiskunnalle, kasvatus kuluu kasvattajille eikä viranomaisille yms. Samalla kun näitä tulkintoja toistettiin tiedotusvälineissä, kehotettiin vanhempia ja laajemminkin aikuisia osoittamaan huolenpitoa ja välittämistä lapsia kohtaan.” (Perheen vastaisku: Familistista käännettä jäljittämässä. Gaudeamus 2006, 9–16, 63 ja 123–130)
Jaana Vuoren vuonna 2001 valmisteessa väitöstutkimuksessa Äidit, isät ja ammattilaiset: sukupuoli, toisto ja muunnelmat asiantuntijoiden kirjoituksissa” on tiiviimpi kuvaus: ”Asiantuntijoiden ja maallikoiden televisiossa, lehdissä ja kirjallisuudessa käymää keskustelua ja alati pulppuavaa valistusta on vaikea välttää. Valistuksen ja perhekasvatuksen painopiste on siirtynyt yhä keskeisemmin lapsen ja hänen vanhempiensa välisen vuorovaikutuksen korostamiseen, vaikka lapsen hoito, ravitsemus, terveys ja kotitalouden järkevä hoito saavat toki osansa.”
Vaikka vanhemmuus ei noussut keskeiseksi käsitteeksi tutkimuskirjallisuuden, siitä tuli nopeasti keskeinen tulkinta asiantuntijoiden kirjoituksissa. Jaana Vuori huomautti, että asiantuntijoiden kirjoituksissa normaali (ydin)perhe alkoi näyttää koostuvan äidistä, joka huolehtii kodista ja lapsista ja isästä, joka on vastuussa toimeentulosta. Tästä mallista poikkeavat perheet ymmärrettiin vähintäänkin potentiaalisina ammattilaisten puuttumisen kohteina. Perheongelmat alettiin nähdä perheen sisäisinä ongelmina, joihin pitää puuttua avun ja terapian muodossa:
”Psykososiaalinen on lapsia ja vanhempia koskevan ymmärryksen ja toiminnan nimitykseksi erityisen osuva: keskeiseksi tieteenalaksi on noussut psykologia ja aivan erityisesti kehityspsykologia. Kehityspsykologiassa puolestaan on psykoanalyyttisella
teoriaperinteellä keskeinen asema. Se mikä on sosiaalista, saa tulkintansa suhteessa psykologiseen. Se mikä on ihmisten välistä, tulkitaan yksilöstä käsin eikä yksilöllinen ihmisten välisestä käsin. ”Sosiaalinen” viittaa puolestaan läheisiin vuorovaikutussuhteisiin ja aivan erityisesti perhesuhteisiin.”
”Vanhemmuuden diskurssit ovat perhekeskeisiä diskursseja, jotka sitovat lapsen, äidin ja isän toiminnan yhteen, mutta unohtavat näiden suhteiden liittymisen laajempiin yhteiskunnallisiin yhteyksiin. Ne unohtavat, että vastuu lapsista on monella tapaa jaettua. Pienten lasten hoivasta ja vähän suurempien kasvatuksesta pitävät huolen äitien ja isien rinnalla myös erilaiset ammattilaiset. Osa heistä toimii suorassa suhteessa lapseen, osa liittyy lasten maailmaan pikemminkin vanhempien kautta. Näiden ”kolmansien” hoivaajien ja kasvattajien toimintaa ja suhdetta lapseen ja tämän vanhempiin käsitellään esimerkiksi ammatillisissa diskursseissa, mutta vanhemmuuden diskurssissa he vilahtavat vain satunnaisesti joko vanhempien tukena tai potentiaalisina uhkina vanhempien ja lasten suhteille ja lapsen kehitykselle.” (Vuori 2001, https://trepo.tuni.fi/handle/10024/67092).
Saman suuntainen tulkinta toistui vuonna 2020 julkaistun väitöstutkimuksen ”From family policy to parenting support: Parenting-related anxiety in Finnish family support projects” osatutkimuksessa ”Huoli kadonneesta vanhemmuudesta 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa: lasten kasvatus ja vastuullinen vanhemmuus.”:
”Tutkimuksen aineistona olivat 2000–2010 toimineiden perheprojektien hallinnolliset dokumentit (rahoitushakemukset, projektisuunnitelmat, opinnäytteet, tiedotteet, yms.). Aineistossa lasten kasvatus ja vastuullinen vanhemmuus kietoutuvat
tiukasti. Kasvatusvastuun pelättiin kasautuneen liikaa julkisten palveluiden harteille, ja vanhempien vastuuta lasten kasvatuksesta halutaan vahvistaa. Samalla epäiltiin vanhempien kykyä selviytyä lasten kasvatuksesta.”
”Vanhemmuus tulkittiin useimmiten äidin ja isän erityiseksi psyykkiseksi ominaisuudeksi ja osaamiseksi, jotka ei olleet jaettavissa muiden läheisten aikuisten eikä palvelujen ammattihenkilöiden kanssa. Projekteissa tarjottiin vanhemmuudelle tukea itseohjautumiseen. Vanhemmat tarvitsivat tukea, mutta tuki ei kohdistunut vanhempien kasvatuskäytänteisiin, vaan vanhemmuuden psyykkiseen puoleen. Vanhemmuuden tuen tehtävänä oli aktivoida vanhempien vastuuta lapsistaan ja
vahvistaa vanhemmuutta psyykkisenä ominaisuutena ja osaamisena.”
Yhdistin kirjassani vanhemmuuden nousun ja varhaiset tulkinnat 1980-luvun kriittiseen keskusteluun kasvatuksen suhteesta perheen autonomiaan, sivu 159: ”Perheen autonomian puolustajat korostivat perheen jakamatonta oikeutta ja velvollisuutta huolehtia lastensa kasvattamisesta. Julkisen vallan katsottiin puuttuvan perhekasvatuksen ja kotikasvatuksen tukemisen nimissä vanhempien autonomiaan lastensa kasvattamisessa. Uhkakuva sanoitettiin valtiopaternalismiksi, jossa lasten hoidon ja kasvatuksen järjestäminen nähtiin perheen rinnalla myös yhteiskunnalliseksi tehtäväksi.”
Tommi Hoikkala on esittänyt kiinnostavan ajankuvan kasvatuskeskustelusta kirjassaan Katoaako kasvatus, himmeneekö aikuisuus? Aikuistumisen puhe ja kulttuurimallit (Gaudeamus 1993) ja tiivistettynä kaksi vuotta myöhemmin luvussa Onko kasvatuksen aika ohi? julkaisussa STM Perheen vuoden julkaisuja 7/1995. Poiminta viimeksi mainitusta:
”Pohdin otsikon kysymystä vertailemalla 50- ja 90-lukujen Suomea. Auktorisuhteet nykyperheessä lienevät melko epäselviä. On perheterapeutteja, jotka puhuvat vanhempia moitiskellen siitä, kuinka he päästävät lapset määräämään perheen ajankäyttöä, ruokailutottumuksia ja kulttuurivalintoja. Tämän perusteella moni menisi varmaankin sanomaan, että kasvatuksen aika on
ohi. Merkitseekö siis auktoriteettiaseman hämärtyminen kasvatuksen katoa. Jos kaiken tiivistää muutamaksi avainsanaksi, ehdottaisin, että 50-luvulle ominaista oli kuri ja 90-luvulle terapeuttinen yksilöllistäminen. Otsikkoon vastaukseni: kasvatus ei
katoa, sen strategiat ja toimeenpanijat vain muuttuvat.” (Onko kasvatuksen aika ohi? Hoikkala 1995, 33–45)
Ehkä olennaisinta uutta vanhemmuudessa ja sen tulkinnassa 1990-luvulla oli oikeutus lapsiperheen autonomiaan puuttumiseen, joka saatiin väittämällä, että vanhemmuus oli kadonnut ja kasvatusvastuu oli siirtynyt julkisen sektorin palveluille. Näin päättelin kirjassani sivulla 192.
Lapsiperheen arjen tukeminen jäi harmaalle alueelle
On kiistatta totta, että julkisen sektorin lapsiperheille ja erityisesti vanhemmille tarjoama arkinen tuki on vähentynyt 1980-luvulta alkaen. Kotikasvatuksen tuki, perhekasvatus, vertaistuki, tukihenkilöt, leimaamaton erhetyö, yms. eivät ole olleet mukana viime vuosien keskustelun ydinkäsitteiden joukossa. Kun tämä todetaan, usein unohdetaan, että samanaikaiset julkisen sektorin investoinnit perheiden ja lasten sosiaalipalveluihin ovat kasvaneet. Kiinnitin kirjassani huomiota ongelmasuuntautuneiden palvelujen lisääntymiseen. Niihin osoitetut eurot ovat lisääntyneet useilla miljardeilla: .
Nostin kirjassani esiin lapsiperhepalvelujen kehittämistä hallitsevien tulkintojen muuttumisesta. Kun 1970-luvulla puhuttiin lapsiperheiden arkisesta tukemisesta universaalipalveluista, 1990-luvulta alkaen hallitseviksi ovat nousseet ongelmatulkinnat, erityisesti moniongelmaisuus.
Päätelmäkseni tulee, että viime vuosikymmeninä ei niinkään ole ollut kysymys yhteiskunnan välinpitämättömyydestä, vaan lapsiperheiden tuen rakenteen muutoksesta. Samalla kun lapsiperhepalvelut ovat lisääntyneet, ne ovat irtautuneet lapsiperheiden arjesta. Lapsiperheiden arjen ja yhteiskunnan tarjoamien palvelujen välille on kasvanut laajeneva harmaa alue, jolla toimimisen ei katsota kuuluvan lakisääteisiin lapsiperhepalveluihin. Kirjassani päättelin, että tämän muutoksen juuret löytyvät 1970- ja 1980-luvuilta lapsiperheiden asiantuntijayhteisöistä. Vielä 1970-luvulla keskiössä oli lapsiperhe ja sen tukeminen universaalipalveluilla. Kun huoli psykososiaalisista ongelmista alkoi kasvaa, oppilashuoltokomitea esitti ratkaisuksi peruskoulun sisäisen kouluterveydenhuollon sekä peruskoulun sisäisen sosiaalityön ja psykologityön vahvistamista. Mannerheimin lastensuojeluliiton lapsipoliittisessa ohjelmassa painotettiin leimaamatonta perhetyötä. Uutena palveluna oli kasvatusneuvoloiden perustaminen,
Tulkintojen painopiste alkoi 1980-luvulla siirtyä lapsiperheen ja lasten ongelmiin. Lastensuojelu nousi keskeiseksi kehittämiskohteeksi ja sen sisäiset tulkinnat alkoivat hallita keskustelua lapsiperheiden tukemisesta. Pirkko Linnan kuvasi tätä muutosta tutkimuksessaan Kasvatus- ja perheneuvolan asema ja tehtävät. Osat I ja II. (Suomen Kasvatusneuvolain Liiton tutkimus 1988):
””Työssä korostui alkuvaiheessa yhteiskunnallinen näkökulma. Yksilökohtaisen sosiaalityönohella työtä tehtiin myös kaduilla ja kylillä asianomaisen lapsen sosiaalisten verkostojen kautta. Psykologisten menetelmien kehittymisen myötä alettiin yhä enemmän sulkeutua kasvatusneuvolan sisään. Asiakkaat tulivat neuvolaan tutkittaviksi, hoidettaviksi ja ohjattavaksi. Menetelmät ovat kehittyneet ja muuttuneet vuosikymmenien kuluessa. Tieto ja välineet ovat lisääntyneet. Kuitenkin jää sellainen kuva, että alkuvaiheessa työ oli asiakkaan kannalta monipuolisempaa ja läheisempää kuin nykyään. Se oli kokonaisvaltaista. Byrokratisoitumisen ja ammatillistumiskehityksen myötä työ kasvatus- ja perheneuvoloissa on rajautunut. On selvennetty ammattien rajoja ja samalla kavennettu toimintakenttää. Kyseisten tekijöiden tuoma tunneneutraliteetti on mitä ilmeisemmin ollut hävittämässä inhimillisyyttä työstä.” (Linna 1988. Osa I, 94–97)
”Asiakkaiden odotukset ja henkilökunnan tarjoamat palvelut eivät välttämättä kohtaa. Asiakkaat hakevat kasvatus- ja perheneuvontaa – ihmisläheistä ja konkreettista apua. Työntekijät katsoivat toimivansa erityistason palvelupisteessä terapeuttisten menetelmien asiantuntijoina. Heidän perhekäsityksensä oli individualistisempi kuin asiakkaiden. Asiakkaat odottivat työn suuntautuvan perustasolle, missä ongelmat ilmenevät.” (Linna 1988. Osa II, tiivistelmä)
Keskittyminen vanhemmuuden ongelmiin hallinnut 2000-luvun keskustelua vanhemmuudesta. Pari poimintaa ITLAn (https://itla.fi/ vanhemmuuden tuen ohjelmasta vuosilta 2017 ja 2024:
”Ohjelma arvioi tieteellisin perustein vanhemmuuden tuen menetelmien vaikuttavuutta, tiedottaa arvioista, levittää ammattilaisille näyttöön perustuvia menetelmiä sekä varmistaa niiden juurtumista käytäntöön. Kohderyhmänä ovat kaikki lasten ja nuorten parissa työskentelevät esimerkiksi lasten neuvoloissa, perheneuvoloissa, lastensuojelussa, varhaiskasvatuksessa, koulussa, nuorisotyössä sekä järjestöissä ja seurakunnissa. ... Tehokas tuki edellyttää, että tiedämme mitkä tarjolla olevista menetelmistä ja tuen muodoista toimivat ja millaisia vaikutuksia niiltä voidaan odottaa. Tämä lähestymistapa vaatii monitasoisia, tarpeen mukaan räätälöitäviä ja joustavia palveluja eritasoisiin ongelmiin, palvelujärjestelmän kaikkien toimijoiden sitoutumista sekä median hyödyntämistä.”(https://itla.fi/blogi/arkipaivaistetaan-vanhemmuuden-tuki/)
”Ohjelma varmistaa palvelujärjestelmän johdon ja keskijohdon sekä järjestöjen ja seurakuntien tietoisuutta tutkitusti tehokkaan vanhemmuuden tuen merkityksestä.. Palveluntarjoajien kirjon laajentuessa on tärkeää, että kaikki palvelut perustuvat laadukkaalle, yhteiselle menetelmä-valikolle.” (ITLA/Kasvun tuki 1/2024 https://journal.fi/kasvuntuki/article/view/146090/92904)
Hiipivä muutos ja sen hyväksyminen
Tutkiessaan 1990-luvun sosiaalipolitiikka Raija Julkunen viitasi hiipivään muutokseen: ”Jo rakennetut järjestelmät asettavat uudistusten ehdot. Taitekohdissa on mahdotonta sanoa, miten käänteentekevää uudelleenajattelu on tulevaisuuden kannalta. Ruokkiiko se uutta muutosta vai synnyttääkö se päinvastoin vastaiskun? Polkuriippuvuuden kanssa kilpailee hiipivä muutos. Tämän ajan mysteeri on, että radikaalit muutokset yhteiskunnallisiin instituutioihin ovat mahdottomia ja silti maailma muuttuu toiseksi. Radikaali muutos ei tarvitse välttämättä radikaaleja toimenpiteitä. Muutoksia on vaikea vangita. Ne näyttävät vähäisiltä. Mutta jo kymmenen vuoden perspektiivi taaksepäin paljastaa, että niitä on.” (Suunnanmuutos. 1990-luvun sosiaalipoliittinen reformi Suomessa. Jyväskylä 2001, 291–300)
Siirtymistä lapsiperheiden tukemisessa 1970- ja 1980 -luvun lapsiperheen tukemisen laajoista tulkinnoista 2000-luvun tulkintoihin vanhemmuudesta ja sen tukemisesta voidaan luonnehtia hiipiväksi muutokseksi, joka tulee näkyviin vasta, kun jälkikäteen tarkastellaan viime vuosikymmenien isoa kuvaa, Ilman avointa kriittistä harkintaa ja keskustelua, on vähitellen tehty julkilausumaton sopimus siirtää vastuu lapsiperheiden tukemisesta ongelmiin erikoistuneille sosiaali- ja terveyspalveluille sillä rajauksella, että arkinen tuki ei kuulu niiden lakisääteisiin tehtäviin. Se on jätetty kolmannen sektorin, erityisesti kansalaistoiminnan vastuulle. Euroilla mitattu yhteiskunnan tuki lapsiperheille tuskin on merkittävästi vähentynyt. mutta se on suunnattu ongelmiin erikoistuneiden palvelujen ja eritysesti ongelmiin erikoistuneiden laajentamiseen.
Tänään ajattelen, että on vaikea erottaa, mikä tässä kehityksessä on ollut tutkijoiden ja muiden asiantuntijoiden vaikutusta ja mikä julkisen sektorin hallinnon ja päättäjien vaikutusta. En kuitenkaan puhuisi yhteiskunnan välinpitämättömyydestä, vaan pikemminkin hiipivästä muutoksesta, jonka olemme hiljaisesti hyväksyneet ilman kriittistä analyysia.
Väitän, että mahdollisuuksien ikkunan hiipivälle muutokselle avasi 1990-luvun lama ja siitä kasvanut huoli lapsiperheiden ja lasten pärjäämisestä ja että tuolloin virinneessä julkisessa keskustelussa esitetyt väitteet vanhemmuuden katoamisesta ja vastuun siirtämisestä yhteiskunnalle eivät ole perusteltuja. Kirjassani huomautin, että ajankohtaisissa haasteissa toimijana eivät ehkä olleetkaan ensisijaisesti lasten vanhemmat: ”Aktiivisena toimijana oli ollut julkinen valta, joka olo tietoisesti ja harkiten omilla päätöksillään siirtänyt lapsiperheelle perinteisesti kuuluneita tehtäviä omalle vastuulleen. Oppivelvollisuuskoulu, sijaishuolto ja päivähoito ovat esimerkkejä lapsuuden instituutioista, joita julkinen sektori on rakentanut hoitamaan omalle vastuulleen siirtämiään tehtäviä. Lapsuuden ammatillistamisella ja institutionalisoimisella on mahdollistettu työn siirtyminen kodin ulkopuolelle ja sukupolvia toisistaan etäännyttänyt muuttoliike. Samanaikaisesti lasten huomiosta ja ajasta ovat tulleet kilpailemaan myös joukkotiedotusvälineet, sosiaalinen media ja harrastukset.”
Päättelin, että kriittinen kysymys 1990-luvulla ei ollutkaan vanhemmuuden heikkeneminen, vaan sen muuttuminen vaikeammaksi siksi, että lapsen huomion ja ajan joutuu jakamaan kasvavassa muiden kehitysyhteisöjen paineessa. Se vanhemmuus, joka riitti hyvin 1960-luvulla, ei riittänyt 1990-luvulla eikä riitä tänään, Muutos on ollut nopeaa ja vanhemmat ja muutkin kodin aikuiset olisivat tarvitsevat tukea onnistuakseen tärkeimmässä tehtävässään eli lastensa aikuistumisen tukemisessa. Tämä tuki oli kuitenkin alkanut jo rapautua ja muuttui 1990-luvulta alkaen ongelmalähtöiseksi. Lapsiperhe sai oikeuden yhteiskunnan tarjoamaan tukeen vasta, kun ammattihenkilöt tunnistivat ongelmia vanhemmuudessa ja/tai lapsen kehityksessä aikuiseksi.
Palautan mieleen Jorma Sipilän vuonna 1985 kirjoittaman: ”Perhettä ei voi korvata virallisella organisaatiolla eikä sitä myöskään kyetä tukemaan tehokkaasti yksinkertaisilla virallisilla kontrolli- ja palveluorganisaatioilla. On kehitettävä uusia joustavia julkisen ja yksityisen kohtaamisen muotoja, ja ne tulevat taas varmasti tuomaan mukanaan uudenlaisia ongelmia.” (Tulevaisuuden sosiaalipolitiikka. Sipilä 1985, 33–46). Vanhemmuus sellaisena kuin se on Suomessa tulkittu voidaan tukita uudeksi yksityisen ja yhteiskunnan kohtaamisen muodoksi. Kiinnitän huomiota Sipilän ennakoinnin loppuosaan, jonka mukaan uudet kohtaamisen muodot tuovat mukanaan uudenlaisia ongelmia. Yksi ulottuvuus edellä viitatussa hiljaisessa muutoksessa on vanhemmuustulkintojen hyväksyminen ilman kriittistä keskustelua. Kriittiset arviot kuten edellä lainatut kaksiväitöstutkimusta eivät virittäneet jatkokeskustelua.
Mitä voisivat olla ne uudenlaiset ongelmat, joita Jorma Sipilä ennakoi 1980-luvun puolivälissä? tähän kysymykseen pysähtymättä nostan esiin kaksiehdokasta. Lapsiperheiden arkisen tuen rapautuminen ja edellä kuvatun harmaan alueen kasvaminen lapsiperheiden arjen ja julkistenpalvelujen tarjoaman tuen välille on kiistaton tosiasia ja näkyy selvästi tänäänkin soteuudistuksen toimeenpanossa. Voidaan puhua varhaisen tunnistamisen paradoksista. Retoriikassa pidetään tärkeänä, mutta lapsiperheen ja lasten ongelmien varvhaisessa tunnistamisessa 1980-luvulla saakka hyvin toimineita neuvoloita ja kouluterveydenhuoltoa ei ole päivitetty tunnistamaan psykososiaalisia ongelmia. Yksittäisiä onnistumisia tunnetaan. mutta ne unohdettu. Tästä esimerkki kuvataan analyysissä: Miksi lapsiperhepalvelujen uudistamista Etelä-Karjalassa ei ole tutkittu? Yhteiskuntapolitiikka 4/2024. https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/149754/YP2404_Rimpelä%26Kirmanen.pdf?sequence=1&isAllowed=y
Toinen ehdokas uudeksi ongelmaksi on 1990-luvulla yleistynyt ongelmapuhe vanhemmuudesta. Esitin siitä kirjassani seuraavaa: ”Tämän puheen sanomaksi saattoi tulla, että lapset olivat ajautuneet ongelmiin siksi, että vanhemmat eivät aidosti välittäneet heistä. Samanaikaisesti toistettiin, että epävarmuus omasta osaamista ja pärjäämisestään lapsen hoivaajana ja kehityksen tukijana oli yleistä. Vanhemmuuspuhe 1990-luvulta alkaen on vahvistanut vanhempien kokemaa epävarmuutta tehtävissään lapsen kehityksen tukijana. Vaikka harkittuna tarkoituksena ei ehkä ollutkaan syyllistää, on luonnollista, että monet vanhemmat kokivat tämän puheen syyllistävänä.”
On mahdollista, että jukista keskustelua hallinnot puhe vanhemmuuden ongelmista on osaltaan vaikuttanut siihen, että syntyvyys kääntyi nopeaan laskuun 2010-luvun edetessä.
Lopuksi
Olen edellä esittänyt poimintoja Lea Pukkisen katsauksessa ja asettanut niitä lähihistorian kehykseen. Olen yrittänyt muistaa, että katsausartikkelin rajoissa ei ole mahdollista edetä syvemmälle kaikissa olennaisissa suunnissa. Tämän mielessä pitäen päättelen ensinnäkin, että katsaus keskittyy ydinperheeseen ja vanhemmuuteen sen kehyksessä. Tämän ohella Pulkkinen viittaa Bronfenbrennerin johdolla kehittyneeseen ymmärrykseen laajemmasta kasvuyhteisöstä ja korostaa keskustelua vanhempien ja perheen ulkopuolella lapsen kehitykseen vaikuttavien tahojen yhteisistä kasvatustavoitteista, Kasvatuksen hän jakaa lapsilähtöiseen ja aikuislähtöiseen. Lapsilähtöisen kasvatuksen hän kiinnittää vanhemmuuteen, ja sen ytimenä oleviin rakkauteen ja kiintymyssuhteisiin. Aikuislähtöistä kasvatusta ei katsauksessa eritellä yksityiskohtaisemmin.
Tiivistän muutaman ajatuksen, joita edellä esitetyn kirjoittaminen on mieleeni tuonut. Olemme kolmen vuosikymmenen aikana nostaneet vanhemmuuden jopa tärkeimmäksi käsitteeksi keskustelussa lapsiperheen tukemisesta. Voisi olettaa, että näin pitkän ajan kuluessa olisi saavutettu jotakin toivottuja tuloksia että vanhemmuus olisi ainakin hieman vahvistunut niin, että siitä olisi kiistatonta näyttöä. Tällaista näyttöä en ole löytänyt. Samat huolet, joita on esitetty 1970-luvulta alkaen ovat edelleen ajankohtaisia. Minusta tämä ’iso kuva’ oikeuttaa kysymään, onko vanhemmuuteen keskittyminen siihen tapaan kuin Suomessa on tehty, ollut lapsiperheiden tukemisessa riittävä strategia? Jos etenemme samalla tavalla, milloin on oletettavissa näyttöä vanhemmuuden vahvistumisesta?
Ensinnäkin ajattelen, että lapsi- ja perhepolitiikassa olisi palattava niihin tulkintoihin, joita esitettiin 1970-luvun ja 1980-luvun alun mietinnöissä, työryhmäselvityksissä ja ohjelmissa. Erityisesti suosittelen Mannerheimin lastensuojeluliiton lapsipoliittista ohjelmaa 1970 luvun puolivälissä ja kansainvälisen lasten vuoden Suomen komitean loppumietintöä vuonna 1980.
Toiseksi, olisi avoimesti otettava arvioitavaksi lapsiperheiden ja lasten 2000-luvulla hallinneet tulkinnat ja strategiat. Olen tätä toistuvasti esittänyt eri tavoin sanoittaen vuodesta 1998 alkaen, poiminta esitelmästä:
”Onko olemassa vaihtoehtoa kunnallisten palvelujen järjestämiselle? Nostaisin tärkeimmäksi ne kaksi kriteeriä, jotka jo edellä esitin. Kotien tukemisessa keskeisin ammattitaito on perhetyön ammattitaito. Kaikkien lasten ja nuorten parissa työskentelevien ammattilaisten, niin opettajien, terveydenhoitajien, sosiaalityöntekijöiden, lääkäreiden kuin nuorisotyöntekijöiden, tulisi olla ammattitaitoisia oman erityissaamisensa ohella myös perhetyössä. Toinen keskeinen ammatillisen osaamisen vaatimus nousee lapsen tarpeesta aikuisen tukeen. Jokaisen lapsen parissa toimivan ja kunnalta palkkaa saavan henkilön ammattitaidossa tulisi olla myös tämä alue. Nämä haasteet kohdistuvat erityisesti ammatilliseen perus- jatko- ja täydennyskoulutukseen.”
”Entä mitä voitaisiin sanoa palvelujen järjestämisestä? Sektoroitunut ja erikoistunut palvelurakenne li aikanaan varsin toimiva ja vastasi silloisiin haasteisiin. Edellä hahmotellut haasteet vaativat kuitenkin palvelurakenteen uudistamista. Miltä tuntui yhdistää lasten ja nuorten kuntapalvelut mahdollisimman tehokkaasti samaan tiimiin tukemaan lapsen pysymistä kodin, päivähoidon ja koulun piirissä. Ammattiauttajat tulisivatkin kotiin, päivähoitoon ja kouluun eikä lapsesta tehtäisi asiakasta ongelmien kohdatessa? Kun päiväkotiryhmässä tai luokassa tulee ongelmia, lisättäisiin aikuisten määrää, ei siirrettäisi lasta korjattavaksi, ellei se ole erityisesti perusteltua.” Lasten ja nuorten elämisen ongelmat: Onko kunnan palvelujärjestelmät ja työmenetelmät viritetty oikein. Esitelmä. Vapaa-aika 2008 -konferenssi. Tampere 9-10.9.1998.
Päätän tämän esseen pariin ajatukseen vanhemmuudesta ja sen tukemisesta:
- Puhuisin mieluummin laajemmasta tehtävästä kuin vanhemmuuden tukemisesta. Tiivistin sen kirjani lopussa: ”Edellä lainatussa sosiaalipoliittisessa tarkastelussa väitettiin, että perhettä ei voi korvata virallisella organisaatiolla eikä sitä myöskään kyetä tukemaan tehokkaasti yksinkertaisilla virallisilla kontrolli- ja palveluorganisaatioilla ja esitettiin, että on kehitettävä uusia joustavia julkisen ja yksityisen kohtaamisen muotoja. Suomalainen yhteiskunta on kuitenkin hyväksynyt lapsiperheen tehtävien laajenevan siirtämisen julkisen vallan rakentamille instituutioille. Erityisesti on huomattava sijaishuollon nopean laajenemisen hyväksyminen. Sosiaalipoliittisessa tulkinnassa tämä tarkoittaa perheen korvaamista ja tukemista ”virallisella kontrolli- ja palveluorganisaatiolla”.
”Edellä esitettä johtaa kysymään, ovatko lapsiperhe ja perhekeskus todellakin tärkein olisiko ydinkäsitteeksi otettava lapsen kehitys aikuiseksi ja sen tukeminen. Viimeksi mainittu avaa uuden näkymän lapsiperheiden palvelukehittämisen keskeisiin käsitteisiin. Aikuistumisen tukemisessa keskeistä olisivat hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen, huoltaminen ja suojeleminen kaikkien lapsen lähellä vaikuttavien aikuisten tehtävänä, viisaasti lapsen kehityksen etenemisen ja arjen tilanteiden mukaan painottaen.” - Lapsiperheen tulkintojen historian, monimuotoisuuden ja vaihtelevuuden vuoksi puhuisin mieluummin lapsen kodista jokaisen lapsen tärkeimpänä ja ainutlaatuisena kehitysyhteisöinä. Samalla ajattelen, että lapsen näkökulmasta hänen aikuistumisen suunnan ja tuloksen ratkaisevat merkitykselliset ihmissuhteet, joita pitäisi ja muodostuukin kodin ohella myös muissa useissa muissa lasten kehitysyhteisöissä ja joiden kirjo ja merkitys on kasvanut viime vuosikymmeninä. Tämän esittäminen ei väheksy perheen jaa vanhempien merkitystä lapsen aikuistumisen tukemisessa, mutta asettaa sen tämän päivän arjen todellisuuteen.
- Merkitykselliset ihmissuhteet muissa kehitysyhteisöissä korostuvat silloin, kun vanhemmat ja/tai muut kodin aikuiset eivät jaksa tai eivät osaa lasta viisaasti hänen arjen haasteissaan ja aikuistumisessaan tukea.
- Lapsen aikuistumisen tukeminen voi olla sekä kodissa että muissa kehitysyhteisöissä lapsilähtöistä tai aikuislähtöistä.
- Erityisenä huolen aiheena minulle on lasten varhainen opettaminen ongelmiin suuntautuneiden palvelujen asiakkaiksi siksi, että tuen hakeminen palveluista voi hidastaa tai jopa keskeyttää lapsen aikuistumisen luonnollisen etenemisen..