Eniten osallistunut
Modernin lääketieteen varhaisina vuosina opimme ajattelemaan taudin diagnoosit laadullisina: Asianmukaisen koulutuksen saanut lääkäri voi selvästi todeta, onko tautia vai ei. Tämä toimi hyvin aikana, jolloin tautitaakka rakentui pääosin tarttuvista taudeista.
Uuteen vaiheeseen tultiin 1930- 1940 -luvuilla, kun tarttuvat taudit alettiin saadaan paremmin hallintaan. Ihmisten elinikä piteni ja sairastumisen selityksenä yhä useammin olivat vanhenemisen myötä vaikeutuvat liittyvät krooniset ongelmat. Kvalitatiivisia tautien rinnalle nousivat kvantitatiiviset taudit, joilla ei ollut selvää alkua.
Englanninkielessä tehdään selvä ero kahden käsitteen välillä. Sairaus (illness) on ihmisen kokemus, tauti (disease) on lääkäri tekemä diagnoosi. Kysymys sairauden ja taudin suhteesta toisiinsa ja vuorovaikutuksesta ajassa on ollut 1950-luvulta alkaen jatkuvasti tutkimuskohteen ja myös keskustelun kohteena.
Kahden ideaalityypin (sairastaminen ja tauti yhdessä vs. ei kumpaakaan) rinnalla on tunnistettu, että tauti voi olla ilman sairastamista ja sairastaminen on mahdollista, vaikka tautia ei voi todeta.
Mielen ongelmat ovat lääketieteelle olleet haastavia erityisesti siksi, että niissä sairastamisen ja taudin vuorovaikutus on ollut jatkuvasti ajankohtainen, paljolti mielenterveysdiagnoosien leimaavuuden vuoksi.
Uutta 2000-luvulla on mielenterveysdiagnoosien muuttumien hyödykkeiksi kahdessa suunnassa. Ne toimivat selityksenä tunne-elämän kuohuissa ja arjessa selviämisessä. Niiden avulla voi vapautuu jokapäiväisen elämän velvoitteista (En voi tehdä sitä tai tätä, kun minulla on tämä diagnoosi) ja saada vaatimatonta toimeentuloa sosiaaliturvana.
Edellä esitetty ei tarkoita mielenterveysdiagnoosien väheksymistä. On erittäin tärkeätä, että tarjoamme nopean tien tutkimukseen ja hoitoon silloin, kun siihen on perusteet.
Kvantitatiivisissa taudeissa harmaa alue ongelman varhaisista vaiheista diagnoosiin on laaja ja yksilöllinen. Keskustelimme tästä paljon 1970-luvulla, kun olimme kv. kärjessä toteuttamassa kroonisten tautien ’yhteisöhallintaa’ (community control). Miten tasapainotamme yhteisölliset toimet ja lääketieteellisen diagnostiikan edellyttämän lääkehoidon? Aika voimakas paine lääkehoidon suuntaan yhä matalammilla verenpainearvoilla tuli erikoissairaanhoidon ja lääketeollisuuden suunnasta.
Minulla on myös henkilökohtaista kokemusta. Työuran loppuvaiheessa olin aika kuormittunut. Verenpaine oli koholla. Sain siihen lääkemääräyksen. Kun jäin 2010 eläkkeelle, keskityin enemmän omaan hyvinvointiin, liikuntaan, lepäämiseen, ruokavalioon. Verenpaine laski. Nykyisin se on kotimittauksissa useimmiten 70-80/120-140. Verenpainelääkkeet jäivät pois muutamassa vuodessa.
Toinen arkien esimerkki tulee kroonisesta kivusta. Tuttavani kärsi epäonnistuneen leikkauksen tuottamasta kroonisesta kivusta yli kymmenen vuoden ajan. Sai lääkäreiltä vahvojakin kipulääkkeitä. Jossakin vaiheessa hän alkoi saada arkensa kestävämmäksi rakentamisessa ja alkoi opetalla kroonisen kivun lääkkeetöntä hoitoa. Muutamassa vuodessa tarve lääkehoitoon väheni. Huomattava on, että vahvimmasta kipulääkkeestä irtautumiseen meni pari vuotta enemmän kuin kivun hallintaan saamiseen. Niin voimakas sen aiheuttama riippuvuus oli. Hänen kertomansa mukaan kipu ei ole kadonnut. mutta se ei enää hallitse hänen ajatteluaan.
ADHD lääketieteessä määritettynä perustuvana tautina on olemukseltaan kvantitatiivinen tauti. Sille ei ole selvää alkua eikä loppua. Tuttavapiirissäni on aikuisia, joilla on ollut vuosia ADHD-diagnoosi – lääkitystäkin, mutta ei enää vuosiin. Ovat pärjänneet hyvin ilman diagnoosiakin.
ADHD on tuonut erityisen selvästi näkyviin kvantitatiivisen taudin erityisen luonteen koetun sairauden ja lääketieteellisen taudin vuorovaikutuksessa. Rohkenen esittää, että sairastuminen epidemiana on mahdollista, vaikka tauti lääketieteellisesti todettuna ei olisikaan tarttuva tauti.
Laaja ADHD-viestintä yhdessä netistä löytyvien testien yms. tietojen kanssa ovat opettaneet meidät tarkastelemaan elämäämme ja kokemuksiamme psykiatrian kielellä ja tulkinnoilla. Yhä useammat päätyvät tulkitsemaan, että olen tällainen/toimin näin, kun siksi, että minulla on ADHD. Kun on oppinut kielen ja tulkinnat, lääkärin vastaanotolla ja lomakekyselyissä saattaa diagnoosiksi tulla ADHD, vaikka vielä ei oltaisi lähelläkään niitä kliinisiä perusteita, joilla tämä diagnoosi pitäisi tehdä.
Olen ymmärtänyt, että monet nuoret ja jopa lapset vanhempineen ovat iloisia, kun dignoosiksi on tullut ADHD. Talcot Parsonsin selitti tämän jo 1950-luvullla kuvatessaan potilaan roolia. Se oikeutaa siirtämään vastuun sairauden tutkimisesta ja myös hoitamisesta lääketieteen ammattihenkilöille. Samalla sairaan rooli antaa myös mahdollisuuden tulla hoidetuksi, vapautua arkipäivän velvollisuuksista.
Toistan vielä lopuksi, että pidän tärkeänä nopeaa tutkimusta ja hoitoa, kun lääketieteellisin perustein on päädytty mielenterveysdiagnooseihin. Mutta pidän myös tärkeänä ja oikeutettuna kriittistä keskustelua siitä harmaasta alueesta, jossa nämä diagnoosit joudutaan asettamaan.