Sisällys
Petteri Paasion lisensiaatintutkimus (2014) 3
Johdannoksi
Kesän edetessä mieltäni on vaivannut ahdistus, ei omana kokemuksena, vaan sanana ja sen tulkintoina. Olen selannut kirjahyllyihini kasautunut kirjallisuutta ja päätynyt ihmettelemään, miten ahdistuksesta on tullut ’yhteiskunnallinen ongelma’. Sellaisena sitä en ole löytänyt 1900-luvun kirjallisuudesta. Vaikutelmaksi tulee, että ahdistus erityisenä ongelmana on 2000-luvun tuotetta. Siitä, mikä aikaisemmin oli luonnollinen osa ihmisten jokapäiväistä arkea, joskus myönteiseksi muutoksen moottoriksikin kuvattuna, on tullut terapiaa vaativa mielenterveysongelma siinä mittakaavassa, että voidaan jo puhua yhteiskunnallisesta ongelmasta. Olemme vaatimassa terapiatakuuta kaikille ahdistuneille.
Tänään luin YLEltä Johanna Vuorelman kolumni: Politiikan kieli matkaa kohti tilaa, jossa demokratia on uhattuna | Kolumnit | Yle. Vaikka se oli kirjoitettu toiseen ympäristöön, ydinsanoma tuntui osuvalta ajankohtaisiin keskusteluihin nuorten aikuisten ongelmista. Kirjoitan muutaman lainauksen ja ajatuksen ahdistuksesta ja ahdistuneisuushäiriöstä. Toisena osuutena on otteita Petteri Paasion lisensiaatintutkimuksesta siksi, että mielessäni näistä asioista muodostuu – ainakin tänään – jonkinlainen kehä ongelmasta ratkaisuun, kun puhutaan näyttöön perustuvan menetelmän sijasta näyttöön perustuvasta käytännöstä ja ihmisten arjessaan pärjäämisestä sen tärkeimpänä haasteena.
Ajatuksiani ahdistuksesta
Käypä hoito -suosituksen mukaan Ahdistuneisuushäiriöt (kaypahoito.fi):
- Ahdistus on yleinen oire. Ahdistuneisuushäiriöt esiintyvät usein samanaikaisesti muiden psykiatristen, somaattisten ja päihdehäiriöiden kanssa.
- Diagnosoidut ahdistuneisuushäiriöt, joista suositus käsittelee julkisten paikkojen pelkoa, paniikkihäiriötä, sosiaalisten tilanteiden pelkoa ja yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä, aiheuttavat toimintakyvyn ja elämänlaadun heikkenemistä, jota voidaan vähentää asianmukaisella hoidolla.
- Valtaosa komplisoitumattomista ahdistuneisuushäiriöistä voidaan hoitaa perusterveydenhuollossa ja työterveyshuollossa.
- Keskeisiä hoitoja psykososiaalisista hoidoista ovat eri psykoterapiat, erityisesti kognitiivis-behavioraalinen psykoterapia (KBT), ja lääkehoidoista masennuslääkkeet.
Suositus koskee WHO:n ICD-10-tautiluokituksen mukaisia ahdistuneisuushäiriöitä:
- julkisten paikkojen pelkoa (F40.00 ilman paniikkihäiriötä tai F40.01 myös paniikkihäiriö)
- paniikkihäiriötä (F41.0)
- sosiaalisten tilanteiden pelkoa (F40.1)
- yleistynyttä ahdistuneisuushäiriötä (F41.1)
Taulukossa on tietoja ahdistuneisuushäiriöiden yleisyydestä.
Määritelmät
- Ahdistus, ahdistuneisuus tunnetilana: pelon tunne, joka johtuu sisältä tai ulkoa uhkaavan, huonosti tiedostetun vaaran ennakoimisesta ja jonka oireita voivat olla muun muassa levottomuus, pelokkuus, keskittymiskyvyn puute, unihäiriöt, sydämentykytys, pahoinvointi, vapina, tihentynyt virtsaamistarve ja ilman loppumisen tunne
- Ahdistuneisuushäiriö: toimintakykyä ja elämänlaatua heikentäviä psykiatrisia häiriöitä, joille on ominaista poikkeavan voimakas kohtauksittainen tai jatkuva uhan ja ahdistuneisuuden tunne, jota saatetaan yrittää säädellä välttämiskäyttäytymisen avulla. Oireistoon liittyy usein vaihtelevassa määrin somaattisia oireita.
- Pelko, fobia: emotionaalinen ja fysiologinen reaktio vaaralliseen tai vaaralliseksi koettuun ärsykkeeseen
- Paniikkikohtaus: äkillinen ja usein arvaamattomasti alkava kohtaus, jossa henkilö kokee tilanteeseen nähden aiheettoman voimakasta uhan tunnetta ja johon liittyy sympatikotonian oireita, kuten sydämentykytystä, hengenahdistusta, rintatuntemuksia ja vapinaa.
Tällaisissa pohdinnoissa luin alla olevan kolumnin. Se tuntui osuvan suoraan ahdistuneisuustulkintoihin. Olen toki lukenut vuosia sitten George Orwellin klassikon Vuonna 1984 – Wikipedia. Naomi Kleinin Kaksoisolentoa Vasemmistoälykkö Naomi Klein päätti selvittää, miten hänen kaksoisolentonsa vajosi syvälle Yhdysvaltojen äärioikeistoon | HS.fi en ole lukenut, käyn tänään ostamassa. Viesti tuntuu yhteiseltä.
Mikä sai minut yhdistämään ahdistuksen ja Vuorelman kolumnin? Ensinnäkin viittaukset Orwelliin ja Kleiniin:
- Orwellin kuvitteleman uuskielen tarkoituksena on tehdä kriittisestä yhteiskuntakeskustelusta mahdotonta muuttamalla kielen vakiintuneet merkitykset.
- Yhteiskunnallisen keskustelun käsitteistä tulee yhä enenevässä määrin hyödyttömiä ja karnevalisoituja. Käsitteet eivät enää tavoita yhteisiä merkityksiä.
Kun nyt luen uudelleen käypähoito -suositusta, huomioni keskittyy edellä esitetyn lainauksen ensimmäisiin sanoihin: ”Ahdistus on yleinen oire”. Se suuri muutos, joka mieltäni on askarruttanut, onkin pohjimmiltaan aika yksinkertainen. Aikaisemmin arkeen luonnollisena osana kuulunut ahdistus on saanut uuden tulkinnan. Siitä on harkitusti tehty oire.
Wikipedian mukaan oire on havaittavissa oleva, usein häiritsevä tai kiusallinen merkki sairaudesta tai muusta epätavallisesta tilanteesta. Oire – Wikipedia. Ahdistuksesta on tullut ahdistuneisuushäiriö. Tavallinen on muuttunut epätavalliseksi, kiusalliseksi merkiksi sairaudesta.
Kun luen uudelleen Käypä hoito -suositusta, siitä nousee näkyviin merkittävä ero diagnooseissa ja määritelmissä. Diagnooseissa korostuvat tilanteet: Julkisten paikkojen pelko ja sosiaalisten tilanteiden pelko. Määritelmissä huomio kiinnittyy ahdistuksen ja ahdistuneisuuden tulkintaan: …pelon tunne, joka johtuu sisältä tai ulkoa uhkaavan, huonosti tiedostetun vaaran ennakoimisesta ja jonka oireita voivat olla muun muassa levottomuus, pelokkuus, keskittymiskyvyn puute, unihäiriöt, sydämentykytys, pahoinvointi, vapina, tihentynyt virtsaamistarve ja ilman loppumisen tunne.
Olen 82-vuotias mies. Tihentynyt virtsaamisen tarve on osa jokapäiväistä arkeani. Runsaat kymmenen vuotta olen öisin seurustellut intiimistä CPAP-laitteen kanssa (uniapnea). Nyt vasta ymmärsin, että molemmat ovatkin ahdistuksen/ahdistuneisuuden oireita. Tämän sivuhypyn jälkeen palaan asiaan. Ahdistus ja ahdistuneisuus eivät määritelmien mukaan enää ole vain oireita, vaan niillä on erityisiä omia oireitaan.
Kolmanneksi määritelmässä ahdistus ja yhdistyneisyys tulkitaan ’pelon tunteeksi’, joka johtuu sisältä tai ulkoa uhkaavan, huonosti tiedostetun vaaran ennakoimisesta. Tulkinnat ovat irtautuneet tilanteista ja paikoista. Maallikkona luen tätä niin, että ahdistus, ahdistuneisuus ja yleistynyt ahdistuneisuushäiriö ovat saman ilmiön vaihtoehtoisia sanoituksia.
Lapset ja nuoret – myös yhä useammat aikuiset – osaavat hakea netistä tietoa. He löytävät helposti Käypä hoito -suosituksia, oirekyselyjä ja muuta vastaavaa aineistoa. Arkiselle ahdistukselle ei enää haeta syitä ja selityksiä tilanteissa ja niistä pärjäämisessä. Selitykset löytyvät edellä kuvatusta suunnasta.
Juuri tässä löydän yhtymäkohdan Vuorelman kolumnissa esitettyihin Orwell/Klein viittauksiin ja edelleen arkivalmennukseen. Kysymys ei ole vain ahdistuksen tulkinnoista, vaan laajemminkin kaikista niistä tulkinnoista, jotka ohjaavat toimintaamme silloin, kun tehtävänä on auttaa vaikeuksiin ajautuneita nuoria aikuisia pärjäämään paremmin arjessaan.
Petteri Paasion lisensiaatintutkimus (2014)
Näissä ajatuksissa päädyin lukemaan uudelleen Petteri Paasion lisensiaatintutkimusta:
Näyttöön perustuva sosiaalityön käytäntö: järjestelmällinen katsaus vuosina 2010–2012 julkaistuista tutkimuksista. Jyväskylän yliopiston yhteiskuntatieteiden ja filosofian laitos. Sosiaalityö. Ammatillinen lisensiaatin tutkimus. Hyvinvointipalveluiden erikoisala. Kevät 2014. loader.aspx (sosnet.fi)
Poimin laajasta tutkimuksesta tiivistelmän ja lopusta tässä yhteydessä tärkeältä tuntuvia otteita (sivut 138–144).
Tiivistelmä: Tutkimuksen kohde on näyttöön perustuvan sosiaalityön käytännön tutkimus. Tavoite on selvittää tutkimalla tutkimusta, löytyisikö selityksiä sosiaalityön käytännössä ilmeneviin ongelmiin, joista suurin on se, että tieteellisellä tutkimuksella ei näytä olevan juuri mitään roolia sosiaalityön käytännössä missään pain maailmaa.
Menetelmä on järjestelmällinen tutkimuskatsaus kolmena vuonna julkaistuihin tutkimuksiin. Menetelmää sovelletaan poikkeuksellisesti niin, että tutkitaan tutkimusmassan omi naisuuksia, ei niinkään yksittäisten tutkimusten sisältöä tai tuloksia.
Tutkimuskysymyksiä on kolme,
- Mitä näyttöön perustuvalla käytännöllä tarkoitetaan. Tutkimuksessa annetaan vastaus alkuperäisiin lähteisiin nojaten. Suurin vaikeus sosiaalityössä on ollut ymmärtää, että näyttöön perustuva käytäntö aina nojautuu asiakkaan yksilölliseen tilanteeseen ja hänen arvoihinsa.
- Tutkimusmassalle ominaiset piirteet: 1. Suuri massa 2. Heterogeeninen, jopa ristiriitainen rakenne: erittäin korkeatasoista tutkimusta ja paljon siitä ratkaisevasti poikkeavaa. 3. Sosiaalityön tutkimuksessa on erityinen viehätys käsitteelliseen tutkimukseen.
- Löytyisikö tutkimusmassasta hypoteesi sille, miksi sosiaalityössä näyttöön perustuvaa käytäntöä ei ole kyetty tai haluttu toteuttamaan? 1. Ei ole olemassa erityisesti sosiaalityön tutkimuksen ominaispiirteitä. 2. Sosiaalityön tutkimuksessa on toistettu laajempaan auttamistyön ja kulttuurin tutkimukseen liittyvää perinnettä, jossa filosofointi ja essee ovat keskeisessä roolissa. 3. Tutkimuksen nykyisessä esiparadigmaattisessa tilassa näyttöön perustuva käytäntö sosiaalityössä ei ole mahdollista.
Lopuksi esitetään hypoteesi, kuinka keskittymällä asiakkaan arvon ja hyvinvoinnin rakentamiseen sekä sosiaalityön tutkimus että käytäntö saattaisivat päästä pois nykyisestä esiparadigmaattisesta tilastaan.
6.3.4. Hypoteettinen ratkaisu
Todellisuutta koskevassa tutkimuksessa selittämisen onnistuminen mitataan sillä, tarjoaako selitys uuden tavan ratkaista ongelma. Edellytykset hypoteettisen ratkaisun toteuttamiselle ovat, että tapahtuu kaksi muutosta. Ensinnäkin sosiaalityön käytännön arvon pitää yksiselitteisesti määräytyä kyvystä tosiasiallisesti edistää ihmisten ja yhteisöjen hyvinvointia. Toiseksi tutkimuksen arvon tulee yksi selitteisesti määräytyä kyvystä ratkoa todellisuuden ongelmia, jotka edistävät käytäntöä ihmisten auttamisessa.
Sosiaalityön problematiikka taas tarkoittaa ihmisten hyvin erityyppisiä ongelmallisia elämäntilanteita ja niihin liittyviä hyvinvointimekanismeja. Nykyisin osaamme luokitella ongelmia toiminnan kohteiden luokittelun avulla. Se, mihin pitäisi päästä, olisi tieteellinen tutkimus ja siihen perustuva käytäntö hyvinvoinnin erilaisista mekanismeista.
Seuraavassa esitetään jäsennys tässä tutkimuksessa esille tulleista neljästä kokonaisuudesta, joiden mekanismit ovat hyvin erilaisia, ja joiden tutkiminen vaatii erilaisia menetelmiä ja viitekehyksiä ja vastaavasti käytäntö hyvin erilaisia toimintatapoja. Jokainen sosiaalityön asiakasprosessi voi pitää sisällään elementin jokaisesta neljästä alueesta, mutta seuraavassa näitä käsitellään yksinkertaisuuden vuoksi erilaisina asiakastilanteina ja vastaavasti sosiaalityön tutkimuksen kohteina ja siis sosiaalityön käytännön problematiikkana. Olennaista on huomata, että mikään näistä neljästä alueesta ei ole uusi ja jokaiseen on vakiintunut sosiaalityön toiminnan käsitteet, mutta mitään niistä emme juurikaan pysty kuvaamaan asiakkaan elämäntilanteen kautta.
- Arvostuksen ja vuorovaikutuksen hyvinvointi. Ensinnäkin on elämäntilanteita, jossa sosiaalityön arvostava vuorovaikutus, asiakkaan kokemus siitä, että hän on arvokas, on sosiaalityön tärkein interventio, jonka toteuttaminen edellyttää vuorovaikutustaitojen lisäksi kykyä tarkastella maailmaa toisen silmin eli erilaisia reflektiivisiä käytäntöjä.
- Toisenlaisesta tilanteesta puhutaan silloin, kun ihmisellä, perheellä tai yhteisöllä on hyvin tunnistettavissa oleva, kuitenkin ihmiselämässä toistuva ongelma, jonka ratkaisemiseksi on olemassa koeteltuja ja testattuja menetelmiä.
- Potentiaalisesti vaikuttavien interventioiden määrä, potentiaalisiin ongelmallisiin elämäntilanteisiin, eksponentiaalinen kasvu on todellinen haaste sosiaalityölle ja edellyttää aivan uusia toimintatapoja. Näiden uusien ongelmien ja uusien interventioiden markkinoinnin huumassa pitäisi nähdä, mikä niissä on hyvinvoinnin mekanismi. Pääsääntöisesti se on käyttäytymisen ja muun toiminnan muutoksen mahdollistaminen. Asiakkaan näkökulmasta tällöin olisi kysymys toiminnan muutoksen hyvinvoinnista.
- Sosiaalityön prosessin hallintaa voi tarkastella myös asiakkuuden kautta. Asiakkaan näkökulmasta tilannearviointi on ehkä kaikkein olennaisin prosessin vaihe, koska sen ymmärtäminen, mikä on tämän ongelmallisen tilanteen luonne, historia ja ratkaisun mahdollisuudet, on kaiken muutoksen edellytys. Hyvinvoinnin muutoksen seuranta on asiakkaan näkökulmasta taas toiseksi tärkein asia koska tiedetään, että ongelmallisessa tilanteessa, pienenkin positiivisen muutoksen havaitseminen on edellytys kattavammalle ja pysyvämmälle hyvinvoinnin muutokselle. Jokaisen asiakasprosessin osalta on aina mielekästä tarkastella, kenen ja millaisen hyvinvoinnin rakentumisen pohjalle se on paalutettu. siakkaan näkökulmasta tässä kokonaisuudessa on kysymys auttamisprosessien hyvinvointia edistävästä hallinnasta.
Nämä sosiaalityön prosessinhallinnan minimielementit ovat edellytys itse sosiaalityön ke hittymiselle. Niiden kautta alkaa kertyä tietämystä eri elämäntilanteista sekä mahdollistuu oppiminen eli havaitaan se, että nyt on onnistuttu tai epäonnistuttu.
Toinen kokonaisuus, joka liittyy sosiaalityön prosessiin, mutta jonka kautta myös asiakkuuden voi hahmottaa, on tieto. Hyvin suuressa osassa sosiaalityön asiakastilanteita keskeinen kysymys asiakkaalle ei ole toimiva vuorovaikutus, vaikuttava interventio tai kattava tilannearvio vaan yksinkertaisesti se, että hän on kohdannut jotain sellaista, mistä ei tiedä mitään eikä voi sitä ymmärtää.
Näyttöön perustuva käytäntö tutkimustiedon ja asiakaan yksilöllisen elämäntilanteen yhdistävänä osaamisena, ei rajoitu mihinkään asiakkuuden ja toiminnan kokonaisuuteen vaan on välttämätön niissä kaikissa.
Tutkimuksen taustakysymykseen, mitä on näyttöön perustuva käytäntö, oli mahdollista vastata täsmällisesti ja yksiselitteisesti alkuperäisiin lähteisiin viittaamalla. Kirkas ja selkeä käsite ja testattu käytäntö aiheuttavat kuitenkin sosiaalityössä hyvin paljon päänvaivaa. Tutkimuksessa viitataan kolmeen mahdollisuuteen, miksi näin näyttäisi olevan.
Ensimmäinen syy on vajavainen ymmärrys sosiaalityön prosessista, jolloin kiinnitetään huomio vain valittavaan interventioon. Kuitenkin vaikuttavan sosiaalityön esteenä ovat pääosin muut kysymykset, kuin vaikuttavimman intervention valinta tai saatavuus.
Toinen syy kirkkaan käsitteen ja tehokkaan käytännön loputtomalle problematisoinnille näyttäsi olevan sosiaalityön tutkimuksen filosofinen harrastus. Joskus näyttää aika ilmeiseltä, että keskittyminen käsitteiden veivaamiseen varmistaa sen, että mitään ei tarvitse käytännössä tehdä. Näyttöön perustuva käytäntö on hyvin hauras, ammatillisen käytännön muoto, jota voi opetella vain tekemällä sitä.
Kolmas mahdollinen syy sille, että selkeistä asioista sosiaalityössä muodostuu hyvin epäselviä ja sekavia, on kaikkein vakavin ja hämmentävin. Voiko olla mahdollista, että sosiaalityön tutkijat tietoisesti ja varta vasten vääristelevät asioita? Tämä on aidosti jatkotutkimuksen arvoinen kysymys, mutta tässä tutkimuksessa riittää, kun sitä pidetään yhtenä mahdollisuutena. Ja sen puolesta puhuu tosiasia, että näyttöön perustuva käytäntö oli vallankumous, siinä pyrittiin radikaalilla tavalla muuttamaan toimintatapoja. Vallankumoukset merkitsevät aina auktoriteetin ja vallan vaihtumista. Valta-aseman menettämisen mahdollisuus taas aiheuttaa tunnetusti massiivisia vastareaktioita.
Johanna Vuorelman kolumni: Politiikan kieli matkaa kohti tilaa, jossa demokratia on uhattuna | Kolumnit | Yle 1.8.2024
Kirjoittaja on valtio-opin dosentti ja Helsingin yliopistossa työskentelevä politiikan tutkija, jonka mielestä kieli ja merkitykset ovat politiikan ydintä.
Jos poliitikkoja on uskominen, Suomen pitää rikkoa oikeusvaltion periaatteita ollakseen luotettava oikeusvaltio. Mitä politiikan kielelle on tapahtumassa? Vuorelma pohtii.
”Suomi haluaa olla luotettava oikeusvaltio ja kumppanimaa myös jatkossa.” Näin totesi ulkoministeri Elina Valtonen (kok.) perustellessaan tarvetta kiistellylle käännytyslaille.
Hätkähdin lukiessani ulkoministerin perusteluja, koska ne toivat mieleeni englantilaisen kirjailijan George Orwellin kuvaaman uuskielen. Orwellin kuvitteleman uuskielen tarkoituksena on tehdä kriittisestä yhteiskuntakeskustelusta mahdotonta muuttamalla kielen vakiintuneet merkitykset.
Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta ulkoministerille se edusti oikeusvaltion vahvistamista.
Valtosen toteamus hätkähdytti varsinkin siksi, että orwellilainen uuskieli on normaalisti niin kaukana suomalaisesta poliittisesta retoriikasta. Meillä käsitteiden merkitykset ovat edelleen pitkälti jaettuja. Mutta eniten hätkähdytti se, että lausunto oli niin rajussa ristiriidassa todellisuuden kanssa.
Eduskunnan perustuslakivaliokunta kuuli 18:aa oikeustieteilijää, jotka olivat harvinaisen yksimielisiä siitä, että hallituksen esitys oli räikeässä ristiriidassa Suomea sitovien oikeudellisten velvoitteiden kanssa. Lain säätäminen tarkoitti Suomen oikeusvaltion heikentämistä, mutta Valtoselle se edusti oikeusvaltion vahvistamista.
Toisin sanoen: ollakseen jatkossakin luotettava oikeusvaltio Suomen piti säätää laki, joka rikkoo poikkeuksellisella tavalla Suomen valtiosääntöoikeudellista perinnettä.
Politiikkaan kuuluu toki retorinen kikkailu. Sen avulla poliitikot pyrkivät esittämään edistämänsä intressit mahdollisimman myönteisessä valossa ja hakemaan niille laajaa oikeutusta. Mutta käännytyslain ympärillä käydyssä keskustelussa oli merkkejä jaettujen merkitysten syvemmästä jakautumisesta.
Käsitteet kaapataan edistämään omia tavoitteita, ja näillä käsitteillä irvaillaan demokratian ihanteille.
Kanadalainen kirjailija Naomi Klein kirjoittaa uusimmassa teoksessaan Kaksoisolento siitä, miten yhteiskunnallisen keskustelun käsitteistä tulee yhä enenevässä määrin hyödyttömiä ja karnevalisoituja. Käsitteet eivät enää tavoita yhteisiä merkityksiä. Demokratiaa, ihmisoikeuksia ja oikeusvaltiota kuvaavat käsitteet kaapataan edistämään omia poliittisia tavoitteita. Samaan aikaan näillä käsitteillä irvaillaan liberaalin demokratian ihanteille.
Klein kirjoittaa kirjassaan ”peilimaailmasta”, jossa yhteisesti jaetut merkityksemme muuttuvat irvikuvikseen. Nykyään yhä useampi edustukselliseen demokratiaan pettynyt hakeutuu tai eksyy peilimaailmaan. Siellä käsitteet kuulostavat tutuilta, mutta niiden merkitykset ovat vieraita.
Esimerkiksi ihmisoikeudet on varattu vain osalle ihmisistä, demokratia on enemmistön valtaa ilman vähemmistöjen oikeuksia, ja oikeusvaltio on turvallisuusvaltio, jossa oikeus on alisteinen kansalliselle turvallisuudelle.
Valmistelen juuri tiedekirjaa ironian käytöstä kansainvälisessä politiikassa. Ironiakin mahdollistaa pelaamisen käsitteiden eri merkityksillä. Poliitikko voi esimerkiksi samaan aikaan sekä puolustaa että heikentää oikeusvaltiota.
Temppu onnistuu puhuttelemalla eri yleisöjä samanaikaisesti. Yksi yleisö ymmärtää poliitikon puheen ironisesti, toinen kirjaimellisesti. Jos viesti ei mene halutulla tavalla läpi tai torjutaan, sen voi aina kuitata ironiaksi tai huumoriksi.
Jos poliittisessa keskustelussa jokaisella on omat merkityksensä avainkäsitteille, keskusteleva demokratia ei ole enää mahdollista.
Toimiva vuorovaikutus ihmisten välillä perustuu jaettuihin merkityksiin. Ne voivat alkaa hämärtyä sosiaalisessa tai poliittisessa murroksessa. Jos poliittisessa keskustelussa jokaisella ryhmällä on omat merkityksensä avainkäsitteille, keskusteleva demokratia ei ole enää mahdollista. Silloin vetäydymme omiin kielellisiin yhteisöihimme – omiin kupliimme – eikä demokratiaan kuuluva poliittinen yhteistyö eri ryhmien välillä onnistu.
Käännytyslain käsittely antoi käsitteiden hämärtymisestä hyytävän esimerkin. Venäjä sai toimillaan suomalaiset poliitikot rikkomaan omaa valtiosääntöoikeudellista perinnettämme, joka on Suomen oikeusvaltion selkäranka.
Prosessi myös osoitti, miten tärkeää on puolustaa yhteisesti jaettua politiikan kieltämme. Venäjä on jo pitkään irvaillut Euroopalle imitoimalla liberaalin demokratian kieltä ja pyrkinyt sumentamaan sen merkityksiä. Venäjää vastaan suojautuminen vaatii meiltä politiikan kielemme vaalimista.
Totuuden puhuminen on osa uskottavaa puolustusta.
Johanna Vuorelma