”Sote-uudistus voi osoittautua yhdeksi kalleimmista ratkaisuista, joita on Suomen modernin taloushistorian aikana tehty.” HS on ollut osa arkeani yli puolen vuosisadan ajan. Koskaan aikaisemmin en muista lukeneeni siitä näin virheellistä uutista, puhumattakaan pääkirjotuksesta. Otsikon väite on tyypillinen ’fake news’: Fake news is false or misleading information presented as news. Fake news often has the aim of damaging the reputation of a person or entity, Fake news – Wikipedia. Oletetaan, että sosiaali- ja terveydenhuollon hallintoreformia ei olisi tehty. Olisimme jatkaneet samassa hallintorakenteessa kuin 2010-luvulla. Kunnat ja kuntayhtymät vastaisivat edelleen sosiaali- ja terveyspalveluista. Olisivatko sosiaali- ja terveydenhuollon kustannusten hallinnan näkymät 2030 -luvulle paremmat kuin nyt ovat? Tätä kysyn HS:n pääkirjoituksesta vastaavilta yhteiskunnallisilta vaikuttajilta.
On totta, että suuri hallintoreformi väistämättä aiheuttaa muutaman vuoden ajaksi ylimääräisiä kustannuksia. Mutta väite siitä, että ’hyvinvointialueet painavat Suomen velkoihin’ vaatii tarkemmat perustelut. Väitän, että jos ei olisi tehty käynnissä olevaa reformia, HS olisi samalla logiikalla kirjoittanut samanlaisen pääkirjoituksen otsikoituna ’Kunnat ja kuntayhtymät painavat Suomea velkoihin’.
Molemmissa tapauksissa ydinkysymys on sama. Suomea painavat velkoihin sosiaali- ja terveydenhuollon kasvavat kustannukset, joiden juurisyynä on väestörakenteen muutos. Voidaan jopa pelkistää, että kustannuskasvun yhtenä tärkeimpänä syynä ovat sosiaali- ja terveyspalvelut, joiden kehitys on mahdollistanut ihmisten elämisen yhä vanhemmiksi. Jos kuolleisuus olisi samalla tasolla kuin 1960-luvulla, suurten ikäluokkien ikääntymisen väistämättä tuottama kustannuskasvu olisi jo taittumassa.
Entä, jos se ’Suomen historian kallein ratkaisu’ tehtiinkin jo 1990-luvulla, kun purettiin sosiaali- ja terveydenhuollon suunnittelujärjestelmä ja asiantuntijajohtoiset lääkintöhallitus ja sosiaalihallitus. Julkisessa hallinnossa erotettiin sosiaali- ja terveydenhuollon seuranta, kehittäminen, valvonta ja resurssointi toisistaan.
Otettiin käyttöön vahva poliittinen ohjaus, jota jokainen hallitus on sittemmin toimeenpannut omalla tavalla. Siirrettiin palvelujen järjestämisvastuu kunnille, mutta valtionhallinto ohjasi niiden kehittämistä poliittisella ohjelmaohjauksella ja sille korvamerkityllä lyhytkestoisella projektirahoituksella. Tästä enemmän tuoreen kirjani viimeisissä luvuissa. Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinnossa 1970-2009. (bod.fi)
Kun tähän vielä lisätään väestön nopea vanheneminen ja siitä seuraavaa kuormituksen väistämätön kasvu, alkaa ’kalliin ratkaisun’ kokonaiskuva olla näkyvissä. Sen punaisena lankana on ollut, kuten 1990-luvun alussa avoimesti kirjoitettiin, sosiaali- ja terveydenhuollon kehitystä ohjanneen asiantuntijavallan murtaminen ja korvaaminen poliittisella ohjauksella.
Sosiaali- ja terveydenhuollon hallintoreformi oli välttämätön ja oikeansuuntainen, mutta sen toimeenpanoon yhdistetty kustannuskasvun nopea leikkaaminen on johtanut pakkoleikkauksiin samaan tapaan kuin 1990-luvun lamassa. Jos hyvinvointialueille olisi annettu ensin mahdollisuus organisoitumiseen ja hyväksytty palveluiden uudistamisessa välttämätön hitaus, suurella todennäköisyydellä olisimme saaneet kirjata kustannuskasvun huomattavaa hidastumista muutaman vuoden kuluttua.
Nopeat poliittisesti ohjatut leikkaukset ilman niiden vaikutusten ja erityisesti riskien huolellista arviointia voivat tuottaa bumerangivaikutuksia samalla tavalla kuin 1990-luvulla. Ongelmat tulevat uudelleen valmistelijoiden ja päättäjien pöydälle, jopa entistä vaikeampina.