Tässä blogissa nostan esiin kysymyksen, joka on minua jo pitkään askarruttanut ja se keskittyy ’moniammatillisen yhteistyön’ tulkintaan, joka on alkanut tuntua harhaiselta.
Tiedonmuodostuksen näkökulmasta moniammatillinen yhteistyö perustuu -pelkistäen – yhtäältä olettamukseen, että apua tarvitsevan/hakevan auttamisessa merkityksellinen tieto on jo valmiina olemassa, mutta hajautuneena erisoituneisiin palveluihin ja niiden ammattihenkilöille. Ja toisaalta olettamukseen, että auttaminen rakentuu palvelutuotteista ja -prosesseista, joilla on valmiina ominaisuutena tutkittavissa oleva vaikuttavuus.
Ajattelin näin pitkään, kunnes ajauduin 2000-luvun alussa opiskelemaan kompleksisuutta ja 2010-luvulla. Ensin mainituissa opinnoissa ’näin valon’ kun tutustuin Cynefin -tulkintaan tilanteiden ja toiminnan yhteydestä. Toisessa vaiheessa vastaava oivallus tuli Christian Gönroosin oppikirjan Palvelujen johtaminen ja markkinointi painosta 2010 lukiessani ja vahvistui, kun luin laajemmin kauppatieteiden palvelutulkintojen kehityksestä 1980-luvulta alkaen 2020-luvun julkaisuihin.
Palasin uudelleen Tom Arnkilin ja kumppaneiden raporttiin Ammattilaiset arvailevat toisiaan (1995) ja siinä kirjoitettuun:
”Ratkaisuksi moniongelmaisuuden kohtaamiseen on esitetty tiimejä, joissa on mukana ongelma-arvion tekemiseen tarvittava taitoyhdistelmä sekä valtuudet ottaa vastuu kokonaisuudesta. Tämä on houkuttelevan kaunis visio, mutta hylätäänkö
fordismin toimivammat puolet? Kun on kysymys selvästi rajattujen ongelmien toimivasta ja taloudellisesta käsittelystä, ositettu työ on pistämätön. Valtaosa asiakkaista hakee ja saa erittäin hyvää ’yksiongelmaisuuspalvelua’. Tässä mielessä verkostobuumi on kupla.
’Moniongelmaisuustapaukset’ ovat kuitenkin määräänsä merkittävämpiä. Ehkä postfordistisen kehittämisen viisautta onkin luoda joustavat edellytykset moniammatilliselle yhteistyölle lyömättä sitä yhteen ja pysyvään muottiin. Moniammatillisia tiimejä tavoiteltaessa on syytä varautua siihen, että toimivien yksiongelmaisuuspalvelujen näkökulmasta ne eivät – ja aivan perustellusti – kaikilta osin näytä voimien lisäykseltä vaan pikemminkin menetykseltä. Yleisten kaikille sopivien mallien puskeminen läpi on fordismia: One size for all.” (Ammattilaiset arvailevat toisiaan – tulkintaverkostot psykososiaalisessa työssä. Eriksson ja Arnkil 1995, 324)
Tähän kuvioon tuli 2017 alkaen toimiminen Villen arjen tukena ja siitä alkanut oppiminen, jonka tuloksena yritän tänään ymmärtää, mitä tarkoittaa ’asiakasjohtoinen arkihyödyn arviointi’ jatkona arvioitavana olevalle käsikirjoitukselle, jossa kehittelimme ’asiakasjohtoista arkivalmennusta ja arkivaikutuksen arviointia’.
Millaiseen toiminta-ajatukseen tulisimme, jos johtaisimme toimintaa arjen tilanteista ja siitä, että aitoa arkitietoa ja arkiymmärrys muodostetaan ja luodaan luottamuksellisessa auttajan ja autettavan henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa. Keroputaan avoimen dialogin toiminta-ajatuksen kehittäjiin kuulunutta Kauko Haarakangasta lainaten ja soveltaen:
”Hädässä oleva ihminen ei kohtaa moniammatillista työryhmää eikä monialaista organisaatiota, vaan toisen ihmisen, jonka kasvot, katse ja sanat mielessään ja jonka järjestämän tuen avulla hänen uskonsa tulevaisuuteen vahvistuu ja hän selviää paremmin arkensa tehtävissä ja haasteissa.”
Näin päädyn esittämään, että auttamisessa – myös ammattiauttamisessa – voitaisiin keskittyä aikaan, paikkaan ja ihmisiin sitoutuvaan arkeen ja sen ymmärtämiseen ja johdetaan toiminta enemmän tilanteista kuin autettavan ’ominaisuuksista’ ja niiden luokittelusta. On toki tärkeätä hyödyntää erikoistuneille ammattihenkilöille kasautunutta tietoa, mutta samalla olisi hyvä arvostaa ja hyväksyä, että auttamisen kanssa olennaista arkitietoa muodostuu myös henkilökohtaisessa vuorovaikutuksessa. Ja toisaalta, ellei rakennut henkilökohtaista luottamuksellista vuorovaikutusta, ruskin voi rakentua henkilökohtaiseen arkiymmärrykseen perustuvaa onnistunutta auttamista siinä mielessä kuin edellä lainattu Kauko Haarakankaan tulkinta esittää.
Viitaten terveydenhuollossa vakiintuneeseen ja toimivaksi todettuun käytäntöön, joka toimii edelleen erikoissairaanhoidossa ja jota yritetään taas kerran saada toimimaan myös peruspalveluissa. Ydinkäsitteenä on ’asiakasvastuu’. Lainaan sen tulkintaa puolen vuosisadan takaa:
”Jokainen tietää saapuneensa sellaisen järjestelmän hoiviin, jossa hänen tutkimuksensa ja hoitonsa järjestyy tarkoituksenmukaisesti. Asiakkaan itsensä ei tarvitse huolehtia sopivan tutkimus- tai hoitopaikan etsimistä. Järjestelmässä toteutuu täten asiakasvastuun periaate” (Ilkka Väänänen. Terveydenhuollon kokonaisvaltainen suunnittelu. Suomen Lääkärilehti 1A/1969).
Tiivistetysti edellä esitetty tarkoittaa, että asiakasvastuussa on IHMINEN. Terveydenhuollossa se tarkoittaa tai ainakin pitäisi tarkoittaa hoitovastuussa olevaa ammattihenkilöä, käytännössä useimmiten lääkäriä, joka tilanteen niin edellyttäessä konsultoi muita asiantuntijoita. ”Moniammatillinen yhteistyö” ei ole kiinteä rakenne vaan toimintaperiaate, jonka rakenne muodostetaan tilanteen mukaan. Erikoistuneen osaamisen välittää ja sitä kokoaa IHMINEN, joka on läheisessä vuorovaikutuksessa apua hakevan kanssa ja hänen tukenaan.
Lainaan vielä vuonna 1993 kirjoitettua: ”Sosiaali- ja terveydenhuollossa on jo 1980-luvulla annettu suosituksia yhteistyöstä. Sitä on edellytetty laeissakin. Vuoden 1993 aineisto osoittaa kuitenkin, että yhteistyö on edelleen vähäistä. Oleellista muutosta ei ole tapahtunut neljän vuoden seuranta-aikana. Yhteistyön vähäisyydelle voidaan löytää kolmenlaisia selityksiä:
- Ongelmat olivat sellaisia, että yhteistyötä ei tarvittu.
- Palvelujen tuottamisen toimintatavat ja normit olivat sellaisia, että yhteistyötä ei voitu tehdä. Ennen muuta tämä näkyi vahvojen professioiden alueilla.
- Ongelmat vaativat yhteistyötä, mutta sitä tehtiin vain satunnaisesti rajatuissa tilanteissa.
Asiakashaastatteluissa asiakkaat eivät kokeneet moniammatillisen yhteistyön tarvetta. He luottivat viranomaisen kykyyn toimia ongelman ratkaisijana yksin enemmän kuin tämä viranomainen koki pystyvänsä ratkaisemaan ongelman yksin. Asiakkaiden omaan kykyyn ratkaista ongelmiaan luotettiin harvoin, mutta vielä harvemmin asiakkaat itse uskovat selviävänsä omin avoin. Sen paremmin työntekijät kuin asiakkaatkaan eivät luottaneet epävirallisen sektorin kykyyn ratkaista ongelmia.” Petri Kinnunen: Arki, sosiaalipalvelut ja sosiaalipolitiikka. Kirjassa Liisa Hokkanen (toim. 1993) Näkökulmia hyvinvointipalvelujen tutkimukseen. Lapin yliopisto. Hyvinvointipalveluprojekti. Osaraportti 4. Täydennyskoulutuskeskuksen julkaisuja 39.
Olen saanut aika paljon kokemusta terveyspalvelujen asiakkaana parin viime vuosikymmen aikana. Erityisesti olen kiinnittänyt konsultointiin kriittisissä tilanteissa, joissa olen asiakkaana ollut mukana. Toimii tilannekohtaisesti hyvin silloin, kun hoitovastuussa oleva lääkäri/hoitaja voi luottaa siihen, että tilanteen vaatima erikoistunut osaaminen ja muu tarvittavat järjestyy viipymättä. Jotain tällaista ajattelen Tom Arnkilin työtovereineen tarkoittaneen yllä esitetyssä lainauksessa.
Matti Virtasen klassikkoa Tehtaasta studioon (Hanki ja Jää 1987) soveltaen esitän. että ihmisten auttaminen arkensa karikoissa ei ole ennalta vaikuttavaksi osoitettujen mallien monistamista, vaan luovaa toimintaa yhdessä apua tarvitsevan kanssa hänen arjessaan, tarvittaessa erikoistunutta osaamista konsultoimalla hyödyntäen. Ja jotta tämä toimisi käytännössä, ratkaisevassa asemassa on tilannetietoinen ja asiakasvastuun varmistava lähijohtaminen, eivät niinkään ’monialaisen johtamisen rakenteet” yhdistettynä ’moniammatilliseen yhteistyöhön’ ilman asiakasvastuuta.