Huolis lastensuojelun kehityksestä ja tulevaisuudesta on voimistunut 1980-luvulta alkaen. Ratkaisua on haettu uudistamalla lainsäädäntöä sekä toteuttamalla lukuisia kehittämisohjelmia ja tuhansia projekteja. Tulevaisuus ei tänään näytä yhtään valoisammalta. Olin mukana valmistelemassa Toimiva lastensuojeluselvitystä 2010-luvun alkupuolella:
Toimiva lastensuojelu -selvitysryhmä on sosiaali- ja terveysministeriön toimeksiannosta toiminut ajalla 10.9.2012-14.6.2013. Selvitysryhmän loppuraportti Toimiva lastensuojelu on julkaistu sosiaali- ja terveysministeriön raportteja ja muistioita sarjassa (2013:19)
Vuoden 2023 alussa valmistuneessa kirjassani olen yrittänyt yksityiskohtaisemmin etsiä lastensuojelun kriisiytymisen juuria ja päätynyt ajoittamaan ne 1970-luvun puolivälin keskusteluun perheiden ja lasten palvelujen peruskäsitteistä ja niiden tulkinnoista. Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinnossa 1970-2009. (bod.fi)
Palautan ensin mieleen ajankohtaisen keskustelun lastensuojelun lainaamalla LSKL:n blogia. Seuraavaksi palautan mieleen 1970-luvun keskustelua ja siitä seuranneita valintoja . Lopuksi perustelen muutamalla lainauksella kirjastani, miksi ne johtivat lastensuojelun kriisiytymiseen.
Lastensuojelun uudistamisesta 2023
Lastensuojelun Keskusliiton bogeissa on pohdittu lastensuojelun uudistamista ja sitä ohjaavaa ’visiota’. Otsikolla ”Lastensuojelun visio ei toteudu vain lastensuojelua uudistamalla” 14.3.2023 julkaistussa blogissa pidettiin tärkeänä lasten suojelun yhtyeisen tehtävän vahvistamista:
”Lasten oikeuksia vahvistava palvelujärjestelmä tulee rakentua aidosti yhteiselle lastensuojeluvastuulle. Tämä vaatii yhteistyön parantamista lasten, nuorten ja aikuisten palveluiden välillä sekä sektoreiden sisällä. Yhteistyön kehittäminen edellyttää uudenlaista asennetta ja osaamista sekä rakenteita ja toimintamalleja, jotka voivat edellyttää myös lainsäädännöllistä uudistumista. Keskiössä on ennen kaikkea turvata se, mitä varten lastensuojelu on olemassa: suojelemassa lasta. Riippumatta siitä, minkä lain perusteella perheelle annetaan apua, tulee olla kirkkaana viranomaisen vastuu ja myös tarvittaessa viranomaiselle kuuluva kontrolli, jolla varmistetaan lapsen edun toteutuminen. Lasten suojelun yhteinen vastuu ei vahvistu, jos kehitämme vain lapsi- ja perhekohtaista lastensuojelua. Vision toteuttamiseen tarvitsemme mukaan kaikki lasten ja perheiden palvelut.”
Kriisin juuret 1970-luvulla
Sosiaalihuollon periaatekomitean osamietinnössä (1973:86) selvitettiin perheiden ja alaikäisten sosiaalihuollon järjestämistä ja esitettiin erityislakia, joka kattaisi perheen ja alaikäisten sosiaalihuollon. STM asetti valmistelua jatkamaan lasten ja nuorten sosiaalihuoltotoimikunnan. Seuraavina vuosina keskusteltiin erilaisista tulkintavaihtoehdosta,. Hallitsevaksi tuli lastensuojelujärjestöjen ehdottama ja se vakiinnutettiin 1980-luvun alun sosiaalihuolto- ja lastensuojelulaissa. Muutama lainaus kirjastani sivuilta 27-36: ”STM:n asettama toimikunnan (Komiteanmietintö 1977:37) tehtävänä oli määritellä lasten ja nuorten huollon tehtävät ja turvata edellytykset näiden tehtävien täyttämiseksi. Toimikunnan mukaan lastenhuollossa oli 1970-luvulla siirrytty yhä kokonaisvaltaisempaan näkemykseen ja siksi olisi harkittava, olisiko perustellumpaa puhua perhehuollosta. Toimikunta päätyi kuitenkin esittämään yleiskäsitteeksi lastenhuoltoa, johon sisältyivät lapsen terveen kehityksen turvaamisessa tarvittavat sosiaalipalvelut ja muut sosiaalihuollon toimenpiteet lastensuojelu mukaan lukien. Mietinnöstä annetuissa lausunnoissa huomautettiin, että ehdotuksissa ei ollut riittävästi keinoja perhekeskeisyyden korostamiseksi.
”Lastensuojelujärjestöjen keskuudessa ei kannatettu toimikunnan esittämää tulkintaa lastensuojelun kaventamista osaksi lastenhuoltoa. Järjestöt valmistelivat oman suunnitelmansa. Vuonna 1977 valmistuneessa lastensuojelupoliittisessa ohjelmassa
viitattiin lyhyesti lastenhuoltotoimikunnan työhön. Yleiskäsitteeksi esitettiin lastensuojelupolitiikkaa, jonka tehtäväksi esitettiin luoda erilaisin toimenpitein lapsiväestölle vallitsevien taloudellisten edellytysten rajoissa mahdollisimman hyvät kehittymisen
edellytykset, jotta lapsista kehittyisi terveitä ja muuttuvaan yhteiskuntaan sopeutuvia, vastuuntuntoisia ja rakentavia yksilöitä. Lastensuojelu jaettiin kolmeen tasoon: 1) Yleisellä tasolla huolehditaan kaikkien lasten ja lapsiperheiden turvallisuudesta.
2) Ehkäisevällä tasolla parannataan vaarannetuissa olosuhteissa elävien lasten ja lapsiperheiden suoriutumisen edellytyksiä. 3) Korjaavalla tasolla toimitaan jo ilmenneiden kehityksen häiriöiden lieventämiseksi ja poistamiseksi.”
”Lastensuojelulain uudistus oli 1960-luvulla jäänyt odottamaan sosiaalihuoltolain kokonaisuudistusta. Hallituksen esitys annettiin sosiaalihuoltolain valmistuttua 1980-luvun alussa. Hallitus päätyi esittämään lastensuojelusta erityislakia, jossa omaksuttiin lastensuojelun tehtävien laaja tulkinta sen mukaan, mitä alan järjestöt esittivät 1970-luvulla. Laajan tulkinnan sisältö kuvattiin vuonna 1985 valmistuneessa lastensuojelutoimikunta 1982:n kolmannessa osamietinnössä.”
Miksi lastensuojelun laaja tulkinta johti kriisiytymiseen?
Olen kirjassani päätynyt esittämään, että 1980-luvulta alkaen perheiden ja lasten tuen kehittämisen strategiassa painopiste alkoi siirtyä lasten kasvuympäristöjen ja arjen vahvistamisesta ammattihenkilöisen määrittelemiin ongelmiin ja tuottamiin palveluihin. (sivu 198). Moniongelmaisuus nousi palveluja hallitsevaksi viitekehykseksi. Samalla palvelujen kehittämistä ja toteuttamista ohjaava tieto ja asiantuntijuus alkoivat etääntyä lapsiperheiden ja lasten arjesta. (sivut 191-206).
Esitin kirjani lopussa, että palvelukehittämisen ydinkäsitteeksi ja tehtäväksi voitaisiin ottaa lasten aikuistumisen tukeminen. Havainnollistin ehdotustani seuraavalla kuvalla:
Palaan 1970-luvun keskusteluun ja siitä seuranneeseen lastensuojelun laajan tulkinnan vakiintumiseen. Vaikka jo tuolloin ja myöhemmin on yhä uudelleen korostettu, että ’lastensuojelu’ on laajempi tehtävä kuin ’lastensuojelupalvelut’, käytännössä keskustelua ja kehittämistä ovat hallinneet lastensuojelun sisältä nousevat tulkinnat ja näkymät. Suojelemisen -tulkintakehys on jättänyt sivuun neljä muuta lasten aikuistumisen tuen ulottuvuutta: Hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen ja huoltaminen. Edellä esitettä johtaa kysymään, ovatko lapsiperhe ja perhekeskus todellakin tärkeimmät vai olisiko tulevaa toimintaa määittäväksi ydinkäsitteeksi otettava lapsen kehitys aikuiseksi ja julkisen vallan tehtävä sen tukijana.
Näin päädyn väittämään, että ’lasten suojelun tehtävän kirkastaminen’ tuskin tuo ratkaisua lapsiperheiden, lasten ja nuorten tukemisen haasteisiin 2020-luvun edetessä. Siksi olisi harkittava 1970-luvulla esillä ollut strategista vaihtoehtoa. Rajataan lastensuojelun sille kuuluvaan erityiseen tehtävään ja otetaan yhteiseksi haasteeksi lasten aikuistumisen tukemien. Viimeksi mainittu avaa uuden näkymän lapsiperheiden palvelukehittämisen keskeisiin käsitteisiin: kasvuympäristö ja sen kehitysyhteisöt, ammattihenkilöiden tuottamat palvelu, arki ja aika. Toiminnassa keskeistä olisivat hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen, huoltaminen ja suojeleminen kaikkien lapsen lähellä vaikuttavien aikuisten tehtävänä, viisaasti lapsen kehityksen etenemisen ja arjen tilanteiden mukaan painottaen.