Tämä kolumni nostaa ’mielenterveyskriisin’ yhden ydinkysymyksen selkeästi esiin. Lääkärilehti 41/2023 Kolumni 3.10.2023 vsk 78 s. 1632.
Jani Kaaro (Porvoossa asuva tiedetoimittaja ja tietokirjailija).
Maagista ajattelua suljetun portilla
Kesän kuuma keskustelunaihe oli kirjailija Miki Liukkosen itsemurha. Nuoren ihmisen kuolema itsessään on aina pysähdyttävää, mutta tätä tapausta väritti myös tieto siitä, että Liukkonen oli kiihkeästi hakenut apua ongelmiinsa. Keväällä 2023 hän vietti useita jaksoja Auroran sairaalassa, mutta piti jaksoja aivan liian lyhyinä. Niinpä hänet laitettiin osastolta aina ulos ja ”hoito” ulkoistettiin ystäville.
Olen kuullut vastaavan tarinan monta kertaa. Kun kirjoittaa tiede- ja terveysaiheista, ihmiset ottavat herkästi yhteyttä ja kertovat, miten vaikeaa etenkin psykiatrisella puolella on päästä erikoissairaanhoidon piiriin. Milloin soittaja on huolestunut äiti, milloin potilaan sisko, joskus potilas itsekin.
Kun olin nuori aikuinen, katsoin ”mielisairaaloita” pelonsekaisin tuntein – kunpa en koskaan joutuisi tuonne. Nyt, kaikkien näiden kertomusten jälkeen, ne vaikuttavat linnoituksilta, jonne monet haluavat, mutta jonne vain harvat onnekkaat pääsevät. Psykiatrit ovat linnoitusten portinvartijoita.
”Luoda toivoa siitä, että apua on saatavilla.”
On riskialtista kirjoittaa aiheesta, josta on vain vähän henkilökohtaista kokemusta, mutta tässä sitä mennään.
Niinpä koetan miettiä millaista olisi, jos olisi työvuorossa iltana, jolloin itsetuhoinen potilas koettaa päästä osastolle. Psykiatri tekee riskiarvion ja toteaa, ettei potilaalla ole välitöntä itsemurhan uhkaa ja lähettää hänet kotiin. Samana iltana potilas kuitenkin tekee itsemurhan. Kuvitellaan edelleen, että tilaa olisi ollut.
Jos näin käy, mitäköhän mahtaa ajatella se nimenomainen lääkäri, joka lähetti potilaan kotiin? En tiedä, ehkä joku soittaa minulle ja kertoo.
Eikö lääkäri ole tuossa tilanteessa kuitenkin mahdottoman paikan edessä?
Ei lääkärillä ole kristallipalloa, josta hän näkisi, mitä potilas tulee tekemään. Sen sijaan hänellä on kysymyspatteristo ja asteikko, jolla hän koettaa arvioida itsemurhan riskiä, ja vastausten perusteella hän tekee kokonaisarviota potilaan tilanteesta.
Mutta mikä näiden riskiarvioiden todellinen merkitys lopulta on?
En koskaan unohda, kun minulle tehtiin ensimmäisen kerran masennustesti vastaavalla kysymyspatteristolla. Minulla oli toki tunne-elämän vaikeuksia, mutta en kokenut olevani masentunut. Koska minun kuitenkin piti saada B-lausunto, liioittelin vastauksissa surkeuttani. Se toimi ja sain diagnoosiksi vaikea masennus. Kotiin mennessä pyöritin päätäni ja mietin, että olipa se helppoa. Ei ihme, että meitä masennuspotilaita on niin paljon. Enkä tämän jälkeen ole juurikaan uskonut mihinkään masennustilastoihin.
Lue myös
- Ambulanssi ahdistukseen – tapauksen ratkaisu
- Luontoympäristö edistää terveyttä
- Pirkanmaa järjestää psykiatriaa ja päihdehoitoa uusiksi
Lääkäreille kysymyspatteristo lienee kuitenkin käyttökelpoinen. Se antanee lääkärille tunteen hallinnasta ja tunteen siitä, että hän mittaa kysymyksillään jonkinlaista objektiivista todellisuutta. Se antanee myös lääkärille turvaa; jos potilas kaikesta huolimatta päätyy itsemurhaan, hän voi viitata checklistiin ja sanoa, ettei siinä tullut ilmi mitään hälyttävää.
On kuitenkin nurinkurista, että jos potilas sanoo jotakin, mikä psykiatrin mielestä vähentää itsemurhan riskiä, tämä kääntyy potilasta vastaan niin, että hänet käännytetään pois. Teknokraattinen riskinarviointiprotokolla tyrmää apua hakevan ihmisen. Mitään ei tule korjatuksi.
Entä jos lähtökohta olisi vain: Miten voin auttaa sinua? Luoda toivoa siitä, että apua on saatavilla.
Vai oletteko koskaan kuulleet kenenkään sanovan, että kiitos upean riskinarviointiprosessin olen vielä elossa?
En minäkään.
Sen sijaan olen kuullut, että olen elossa koska joku katsoi minua silmiin, kohtasi minut ihmisenä ja sai minut tuntemaan, että elämäni on kaikkien näiden ongelmienkin keskellä arvokasta eikä kannata luovuttaa.