Hallitusohjelman toteuttamiseksi STM:ssä valmistellaan lastensuojelun maattamista: Lastensuojelun jälkihuollon ikäraja lasketaan hallitusohjelman mukaisesti 23 ikävuoteen. Hallituksen esitys lastensuojelulain muuttamisesta – Sosiaali- ja terveysministeriö (stm.fi)
MTV Uutisisissa 28.7. otsikolla ”Jälkihuoltoikäraja laskee – ministeri perustelee muutosta yhdenvertaisuudella” ministeri perustelee tulevaa muutosta kustannustehokkuudella ja yhdenvertaisuudella.
”Kustannustehokkuuden näkökulmasta ja palveluiden käyttäjien itsensäkin kannalta on järkevintä panostaa rajallisia lastensuojelun voimavaroja erityisesti varhaiseen tukeen ja matalan kynnyksen palveluihin, jotta syrjäytymiskierre ennaltaehkäistään, toteaa sosiaali- ja terveysministeri Kaisa Juuso (ps). On myös yhdenvertaisuusnäkökulmasta perusteltua, että lastensuojelun asiakkailla ei ole erillisiä palveluita jopa seitsemän vuotta täysi-ikäistymisen jälkeen. Täysi-ikäisiä nuoria palvellaan palvelutarpeen jatkuessa kohtuullisen siirtymäajan jälkeen aikuissosiaalityön puolella, kuten muitakin nuoria, yhdenvertaisesti riippumatta siitä, onko heillä lastensuojelutaustaa vai ei, Juuso jatkaa.”
Esitys poikkeaa huomattavasti siitä lasten aikuistumisen tukemisen yleisestä strategiasta, jota Suomessa on itsenäisyyden alusta alkaen varsin johdonmukaisesti toteutettu. Ensimmäisenä huolena oli äitiys- ja lapsikuolleisuus, johon vastattiin kehittämällä äitiys- ja lastenneuvontaa. Samanaikaisesti kannettiin huolta muuttuvan työelämän tarpeista ja säädettiin oppivelvollisuuslaki. 1930-luvulla huomattiin, että syntyvyyden aleneminen saattaa vuosikymmenien kuluessa aiheuttaa väestökadon. Tästä huolesta käynnistyi perhepolitiikan suunnitelmallinen kehittäminen ja toimeenpano. 1950-luvulta alkaen investointiin myös toisen asteen koulutukseen ja kouluterveydenhuoltoon. Lapsiperheiden ja lasten sosiaalipalveluja rakennettiin suunnitelmallisesti 1970-luvulta alkaen. Sosiaalipalveluissa panostettiin varhaiskasvatukseen ja lastensuojeluun. Vaikka mutkia on ollut matkassa, lasten aikuistumisen tukea on rakennettu viime vuosiin saakka nostamalla oppivelvollisuuden ikärajaa ja pidentämällä oikeutta lastensuojelun jälkihuoltoon 25. ikävuoteen saakka.
Tässä vuosikymmenien pitkässä linjassa esitys lastensuojelun ikärajan alentamisesta on selvä poikkeama, jonka tekevät erityisen merkitykselliseksi ministerin perustelut edellä lainatussa MTV:n uutisessa. Perustelujen merkityksellisyyden ymmärtämiseksi palautan mieleen 1990-luvun laman ja sen oloissa valmistuneessa Ehkäisevän sosiaalipolitiikan valtakunnallisessa toimenpideohjelmassa kuvatun bumerangivaikutuksen. Toinen keskeinen kysymys on lasten aikuistumisen tuen ymmärtäminen julkisen vallan erityisenä haasteena ja velvollisuutena.
”Bumerangivaikutus” yhteiskuntapolitiikassa.
Vuonna 1972 julkaisussa selvityksessä elämisen laadusta kiinnitettiin huomiota yhteiskuntapolitiikan hajoamiseen ja siitä seuraavaan tehottomuuteen: ”Yhteiskuntapolitiikalle oli ollut ominaista epäkohtien ja puutteiden korjaaminen osasuunnitelmilla ja sektoriohjelmilla. Pyrkimys osakysymysten erilliseen ratkaisuun oli johtanut monimutkaiseen ja vaikeasti hallittavaan kokonaisuuteen, jossa tietyn lohkon toimenpide oli yllättäen aikaansaanut toisella lohkolla vakavia epäkohtia. Yhteiskuntapolitiikassa tulee kehittää useita toimintalohkoja kattavaa ratkaisukeskeistä politiikkasuunnittelua.” (Talousneuvosto (1972) Elämisen laatu ja sen mittaaminen. Yhteiskuntapolitiikan tavoitteita ja niiden mittaamista tutkiva jaosto. Helsinki.)
Tämä huoli oli toistuvasti esillä 1970- ja 1980-luvulla ja erityisesti STM:n johdolla 1990-luvun alussa valmistellussa ehkäisevän sosiaalipolitiikan toimenpideohjelmassa: ”Miten sopeuttaa yhteiskunnallinen päätöksenteko siten, että se ottaa huomioon päätösten sosiaaliset vaikutukset niin, ettei se samalla romuta ihmisten elämänhallinnan mahdollisuuksia ja että se kestää myös hitaan taloudellisen kasvun? Jos tässä ei onnistuta, niukkuus tuottaa eräänlaisia bumerangivaikutuksia hallinnonalan oman toiminnan sisällä tai ketjureaktioita muilla alueilla. Säästöjen kohteeksi joutuneet asiat palaavat kerta toisensa jälkeen ihmisten ongelmiksi konkretisoituneessa muodossa tai toisessa uudelleen päätettäväksi. Toisten hallinnonalojen tekemisten tai tekemättä jättämisten seuraukset siirtyvät toisille tehtäväaluille, jolloin yhden sektorin epäonnistuminen maksetaan toisilla alueilla.” (STM Julkaisuja 1995:12, sivut 20–21)
Lapsen aikuistuminen ja sen tukeminen
Lastensuojelun ja myös kaikkien muidenkin lapsiperheiden sekä lasten ja nuorten palveluissa yhteisenä nimittäjänä on lasten aikuistumisen tukeminen. Olen tätä tehtävää havainnollistanut tuoreessa kirjassani alla olevalla kuvalla.
Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinnossa 1970-2009. (bod.fi)
Tässä yhteydessä keskeinen kysymys kuvassa on lapsen aika. Lapsen aika on erilainen kuin kalenteriaika. Lasten aikuistuminen etenee yksilöllisiä polkuja, jotka tulevat näkyviin jo varhaislapsuudessa. Jokainen vähänkin lasten kehitykseen tutustunut on havainnut, että esimerkiksi konttaamisessa, kävelemään oppimisessa, puhumisessa ja siirtymisessä vapuista potalle on suuria eroja saman perheen sisällä. Olen tätä seurannut viiden oman ja seitsemän lapsenlapsen arjessa. Yksilölliset erot aikuistumisessa tulevat erityisen selvästi näkyviin murrosiässä. Kasvupyrähdyksessä voi olla 3-4 vuoden luonnollisia ikävaihteluja.
Lasten fyysinen aikuistuminen on nopeutunut kahdessa suunnassa. Biologisesti lapset varttuvat tänään aikuiseksi keskimäärin noin vuoden nuorempina kuin viime vuosisadan puolivälissä. Sosiaalisessa aikuistumisessa uutta on sen irtaantuminen työllistymisestä. Lapset tulevat mukaan aikuisten työelämään yhä myöhemmin paljolti siksi, että mahdollisuus työllistyä ilman ammatillista osaamista on nopeasti vähentynyt.
Samanaikaisesti lasten sosiaalinen itsenäistyminen on siirtynyt nuoremmaksi. Lastenpsykiatrit ovat varoittaneet lasten liian varhaisesta sosiaalisesta aikuistamisesta. Puhumme kymmenvuotiaista ’varhaisteineinä’. Selvä ero lasten ja aikuistumisen pukeutumisessa on kadonnut. Lapsilta odotetaan oppivelvollisuuskouluissa jo murrosiässä itsenäisiä valintoja, jotka vaikuttavat heidän elämäänsä pitkälle aikuisuuteen.
Kolmas ajan ulottuvuus on lapsen psyykkinen aikuistuminen. Samanaikaisesti kun biologinen ja sosiaalinen aikuistuminen on varhaistuminen, lasten kasvuympäristöt ovat monimutkaistuneet. Omatoimisena aikuisena pärjäämisen vaatimukset ovat 2020-luvulla huomattavasti vaativammat kuin puoli vuosisataa sitten.
Menemättä syvemmälle edellä esitettyyn, voinemme kiistatta päätellä, että lasten aikuistumisen tukemisessa erityisenä haasteena ovat suuret erot yksilöllisissä poluissa. Osa lapsista varttuu omatoimisiksi aikuisiksi jo 16-17 -vuotiaina. Toiset tarvitsevat aikuistumiseensa tukea paljon pidempään. Kun arkkiatri Arvo Ylpöltä kysyttiin 100-vuotisjuhlan haastattelussa, milloin hän lakkasi kantamasta huolta lapsistaan, hän vastasi: ”Sitten kun nuorinkin pääsi eläkkeelle”. (Arvo Ylppö – Wikipedia)
Julkisen vallan vastuu lasten aikuistumisen tukemisesta
Suomessa julkinen valta on jo varhain ottanut vastuuta lasten aikuistumisen tukemisesta ensin tukemalla lapsiperheitä ja sitten myös perustamalla uusia lapsuuden instituutioita kodin rinnalle. Niistä merkittävimmät ovat päivähoito, oppivelvollisuuskoulutus ja sijaishuolto. Samanaikaisesti vanhempien ja kodin ajasta lasten aikuistumisen tukemisessa ovat tulleet kilpailemaan monet muut yhteiskunnalliset toimijat. Tästä enemmän edellä mainitussa kirjassani.
Lapsen oikeus saada aikuisilta ja myös julkiselta vallalta tukea on Suomessa säädetty lastensuojelulaissa 1980-luvulla ja sen useissa päivityksissä myöhemmin sekä laissa lasten huollosta ja tapaamisoikeudesta (8.4.1983/361). Kansainvälisesti lapsen oikeudet on kiteytetty YK:n lasten oikeuksien yleissopimukseen, jonka Suomen eduskunta hyväksyi osaksi lainsäädäntöämme 1990-luvun alussa (60/1991, Mitä lapsiasiavaltuutettu edistää? | Lapsiasiavaltuutettu). Yhteistä näille säädöksille ja oppivelvollisuudelle on, että lapsuuden hallinnollinen ikäraja on asetettu 18. ikävuoteen. Julkisessa hallinnossa kaikki ovat lapsia 18. ikävuoteen saakka ja sen jälkeen se ovat aikuisia.
Hallinnon ikäraja ja lasten luonnollinen kehitys aikuisiksi ovat sovittamattomassa ristiriidassa keskenään. Tämä ristiriita kärjistyy silloin, kun lapset kehittyvät aikuisiksi keskimääräistä hitaammin ja tarvitsevat siksi aikuisten tukea jopa päivittäin vielä 18. syntymäpäivänsä jälkeen. Tähän julkinen valta on vastannut kehittämällä ja järjestämällä nuorisopolitiikkaa ja nuorisotyötä. Terveydenhuollossa lapsuuden ja aikuisuuden väliin asettuu esimerkiksi nuorisopsykiatria ja nuorisotyölääketieteen erityispätevyys. Toisen asteen opiskelijoille on järjestetty opiskeluterveydenhuolto, korkeakuluopiskelijoille vielä erikseen omansa. (Laki korkeakouluopiskelijoiden… 695/2019 – Säädökset alkuperäisinä – FINLEX ®, Etusivu – YTHS) Asevelvollisuutta suorittaville on oma erikoistunut terveydenhuoltonsa.
Tässä kehyksessä sosiaalipalvelujen hallinnollinen ikäraja on poikkeuksellinen. Oikeus lastensuojeluun päättyy 18. vuoden iässä, jonka jälkeen tarjolla ovat aikuisille kehitetyt ja järjestetyt sosiaalipalvelut. Lastensuojelun tukea tarvitsevat nuoret ovat heille tarkoitettujen erikoistuneen palvelujen piirissä silloin, kun he siirtyvät suoraan peruskoulusta toisen asteen opintoihin ja edelleen opiskelemaan korkeakouluihin ja/tai suorittamaan asevelvollisuutta. Usein lastensuojelun asiakkaat ja erityisesti sijaishuollossa olleet eivät 18 vuotta täytettyään etene suoraan opiskeluun. Tätä siirtymää pehmentämään on sosiaalipalveluissa säädetty oikeus lastensuojelun jälkihuoltoon.
Jälkihuolto sosiaalisena investointina nuorten aikuistumiseen
”Sosiaalinen investointi tarkoittaa resurssien sijoittamista johonkin, jonka avulla tuetaan ihmisten elämänhallintaa. Tavoitteena on ihmisten itsemääräämisoikeuden kunnioittaminen siten, että he sijoitusten seurauksena selviävät itsenäisesti ilman erityistä tukea tai apua.” Ehkäisevän sosiaalipolitiikan valtakunnallinen toimenpideohjelma. STM:n julkaisuja 1995:12, 25-33.
”Sosiaalinen investointi kohdistuu ihmisiin, joilla ei ole itse mahdollisuuksia investoida itseensä eikä ympäristöönsä. Sosiaalinen investointi luo toimintakykyä ja avaa mahdollisuuksia sinne, missä niitä ei muuten olisi.” (Jorma Sipilä. Hyvinvointivaltio sosiaalisena investointina: älä anna köyhälle kalaa vaan koulutus! Yhteiskuntapolitiikka 2011; 76/4: 359-372 sipila.pdf (julkari.fi)
Olin mukana Toimiva lastensuojelu -selvityksessä vuonna 2013. Sosiaali- ja terveysministeriön työryhmänmuistio 20011:x (valtioneuvosto.fi) Tarkastelimme tuolloin myös jälkihuoltoa: ”Laajassa selvityksessä todettiin, että huostassa olleiden suomalaisten nuorten aikuisten kuolleisuuden olevan muita korkeampi 25 vuoden ikään saakka. Ilmiö koski yhtä lailla sekä naisia että miehiä (Kalland ym. 2001). Kuolinsyinä tässä ikäryhmässä ovat usein onnettomuudet, tapaturmat, itsemurhat ja päihteet sekä huumeet. Havainto puoltaa intensiivisen tuen jatkamista nykyistä kauemmin. Sijaishuollossa olevien ja olleiden nuorten kokemusten mukaan kunnat toteuttavat jälkihuoltovelvoitettaan hyvin eri tavoin. Huostaanoton päättyessä nuori itse saattaa suhtautua torjuvasti viranomaisten tukeen ja osa kunnista tyytyy tähän eikä tarjoa aktiivisesti jälkihuollon palveluja. On myös kokemuksia siitä, että jälkihuollon suunnittelu aloitetaan vasta viime hetkessä ennen sijoituksen loppumista ja käytännössä nuori joutui itsenäistymään ”tyhjän päälle”. Jälkihuoltovelvoitteen ikärajaa on liian matala verrattuna aikuistumisen kasvaviin vaatimuksiin ja myös vanhempiensa kanssa elävien nuorten tilanteeseen. Sijoitettujen nuorten turvaverkot ovat usein huomattavasti hatarammat ja tuen tarve suurempi kuin samanikäisten vanhempiensa tukemana aikuistuvien.”
Esitimme seuraavia toimenpiteitä:1) Jälkihuollon ikärajan nostetaan 25 vuoteen. Vastaavan sosiaalityöntekijän on aktiivisesti tiedotettava nuorelle ja hänen huoltajilleen jälkihuollon palveluista ja hänen oikeudestaan niihin. 2) Jälkihuollon suunnitelman valmistelu on aloitettava riittävän varhain ja sen on oltavavalmiina toimeenpantavaksi viimeistään sijoituksen päättyessä. 3) Kunnan velvoitetta jälkihuollon järjestämiseen nuorten tarpeiden mukaan täsmennetään. Kunnan tulee varata voimavarat sijoituksen jatkamiseen täysi-ikäisyyden jälkeen, kun se on nuoren edun mukaista ja hän itse siihen suostuu.
Oikeutta jälkihuoltoon jatkettiin 25. ikävuoteen saakka 1.1.2020 voimaantullessa lastensuojelulain muutoksessa. THL:n työpaperissa 32/2020 jälkihuoltoa kuvattiin seuraavasti: ”
- Lastensuojelulain 75 §:n mukaan jälkihuoltoa on järjestettävä sijaishuollon päättymisen jälkeen sekä avohuollon tukitoimena tapahtuneen sijoituksen jälkeen, jos sijoitus on kestänyt yhtäjaksoisesti vähintään puoli vuotta ja kohdistunut lapseen yksin. Jälkihuoltoa voidaan järjestää myös sellaiselle nuorelle, jota ei ole aiemmin sijoitettu kodin ulkopuolelle tai jonka sijoitus ei ole kestänyt puolta vuotta. Näin voidaan tukea nuorta itsenäistymisessä, vaikka ehdotonta jälkihuoltovelvollisuutta ei olisikaan.
- Jälkihuollolla tarkoitetaan sijaishuollon tai pitkän avohuollon sijoituksen päättymisen jälkeen tarjottavaa kokonaisvaltaista tukea lapselle tai nuorelle. Jälkihuollon tarkoituksena on tukea lapsen kotiutumista sijaishuollosta tai auttaa aikuistuvaa nuorta saavuttamaan riittävät valmiudet itsenäisen elämän aloittamiselle. Jälkihuolto turvaa lapselle tai nuorelle tukea asumisen, koulutuksen, sosiaalisen ja psyykkisen toimintakyvyn, terveydenhuollon sekä toimeentulon suhteen.
- Hyvinvointialueen velvollisuus jälkihuollon järjestämiseen päättyy viiden vuoden kuluttua siitä, kun lapsi on ollut kodin ulkopuolisen sijoituksen päättymisen jälkeen viimeksi lastensuojelun asiakkaana. Velvollisuus jälkihuollon järjestämiseen päättyy viimeistään, kun nuori täyttää 25 vuotta.” (Itsenäistymistä ja hyvinvointia tukeva jälkihuolto ja nuorten aikuisten sosiaalityön mallinnus” (THL Työpaperi 32/2020). Itsenäistymistä ja hyvinvointia tukeva jälkihuolto ja nuorten aikuisten sosiaalityön mallinnus (julkari.fi).
Tuoreessa THL:n katsauksessa lastensuojelun uudistamisen tavoitteisiin (Päätöksen tueksi 8/2023) kuvattiin taas kerran jälkihuollon tarvetta: ”Sijaishuollon päättymisen jälkeen lapsilla ja nuorilla on tietyin ehdoin oikeus jälkihuoltoon. Laadukkaasti järjestetty aikuistumisen tuki vahvista nuoren pärjäämistä myöhemmin aikuisuudessa. Moni sijoitettu nuori jää nykyisellään aivan liian yksin ja vaille tukea 18 vuotta täytettyään. Lastensuojelun jälkihuollon johto kunnissa arvioi, että peräti 40 prosenttia lastensuojelun jälkihuollossa olevista nuorista oli NEET-tilanteessa eli työn, koulutuksen ja varusmiespalveluksen ja siten myös työterveys- ja opiskeluhuoltopalvelujen ulkopuolella. Nuorilla on selvityksen mukaan enemmän päihde- ja mielenterveyden haasteita sekä asunnottomuutta kuin ikätovereillaan, ja he saavat usein lapsia ikätovereitaan nuorempina. Tuen ja avun puutteessa haasteet jatkuvat sukupolvelta toiselle ja syrjäytymisriski kasvaa. ”Lastensuojelun uudistuksen tavoitteeksi hyvinvoiva lapsi ja nuori – kaikista lähtökohdista (julkari.fi)
Sosiaalipalveluissa hallinnollinen ikäraja lapsiperheiden ja lasten tukemisen ja aikuissosiaalityön välillä on poikkeuksellisen jyrkkä verrattuna muihin lasten aikuistumisen tuen palveluihin. Vuosikymmenien kuluessa on kasautunut paljon tutkimusnäyttöä siitä, että lastensuojelun tuen päätyessä 18 vuoden iässä, monet sen asiakkaina olleet nuoret eivät ole vielä valmiita pärjäämään aikuisina, mutta putoavat kuitenkin julkisen vallan rakentaman tukiverkon ulkopuolelle. Etsivä nuorisotyö, ohjaamot, VAMOS-toiminta ja lukemattomat projektit yrittävät täyttää tätä tuen tarvetta. Käytännössä on lähes aina kysymys katkoksesta. Se mitä on vaihtelevalla menestyksellä yritetty rakentaa lastensuojelussa, voi jatkua jälkihuoltona tai päättyä kokonaa
Kun tarkastellaan jälkihuoltoa yhtäältä hitaasti aikuistuvien ja vaikeuksiin ajautuneiden nuorten tarpeisiin erikoistuneena tukena sosiaalipalveluissa ja toisaalta suhteessa edellä kuvattuihin muihin 18-24 -vuotiaisiin erikoistuneissa palveluissa, on vaikea löytää perusteluja väitteelle, että kyseessä olisi yhteiskunnallinen etuoikeus. Pikemminkin kyseessä on suuruusluokaltaan vaatimaton sosiaalinen investointi niiden nuorten tukemiseen, jotka ovat lapsuudessaan jääneet vaille riittävää tukea läheisissä aikuissuhteissa, julkisen vallan rakentamissa lapsuuden instituutioissa sekä lapsiperheiden, lasten ja nuorten palveluissa.(”Sosiaalinen investointi kohdistuu ihmisiin, joilla ei ole itse mahdollisuuksia investoida itseensä eikä ympäristöönsä. Sosiaalinen investointi luo toimintakykyä ja avaa mahdollisuuksia sinne, missä niitä ei muuten olisi. Jorma Sipilä. Hyvinvointivaltio sosiaalisena investointina: älä anna köyhälle kalaa vaan koulutus! Yhteiskuntapolitiikka 2011; 7674 359-372
Ministerin perustelu kustannustehokkuudesta vaatii myös analyysiä: ”Kustannustehokkuuden näkökulmasta ja palveluiden käyttäjien itsensäkin kannalta on järkevintä panostaa rajallisia lastensuojelun voimavaroja erityisesti varhaiseen tukeen ja matalan kynnyksen palveluihin, jotta syrjäytymiskierre ennaltaehkäistään.” Tässä tapauksessa palvelujen käyttäjät ovat aikuistumiseensa erityistä tukea tarvitsevia nuoria. Miten tuen lopettaminen olisi heidän kannaltaan järkevää? On myös varsin vahvaa historiallista näyttöä siitä, että siirtäminen voimavaroja erikoistunutta tukea tarvitsevilta saman tien ehkäisemiseen ja matalan kynnyksen palveluihin ei koskaan ole ollut kustannustehokasta. Olisin todella kiitollinen, jos saisin tutustua yhteenkin kustannustehokkuuden puolesta puhuvaan esimerkkitapaukseen sosiaalipalveluissa.
Ehdotus aikuistumisen tuen ohjelmaksi.
Sosiaali- ja terveysministeriö asetti 17.1.2019 työryhmä selvittämään lastensuojelun jälkihuollon uudistamista aikuistumisen tueksi niin, että se riittävällä tavalla vahvistaisi nuorten aikuisten toimintakykyä ja itsenäistä toimijuutta, tukisi opiskelua sekä työelämään siirtymistä ja muuta integroitumista yhteiskuntaan sekä vähentäisi huono osaisuuden ylisukupolvisuutta. (STM raportteja ja muistioita 2019:43) Työryhmän puheenjohtajana toimi professori Juho Saari Tampereen yliopistosta ja sihteerinä neuvotteleva virkamies Annika Parsons sosiaali- ja terveysministeriöstä. (STM raportteja ja muistioita 2019:43.Lastensuojelun jälkihuollon uudistamistyöryhmän loppuraportti. Lastensuojelun jälkihuollon uudistamistyöryhmä (valtioneuvosto.fi)
Työryhmän mukaan ylisukupolvinen huono-osaisuus merkitsee siitä kärsiville henkilöille ja kotitalouksille hyvinvoinnista sivuun jäämistä muihin suomalaisiin nähden: ”Sivuun jääminen syntyy olennaisilta osiltaan edellisen sukupolven seuraavalle sukupolvelle aiheuttamasta kuormasta, jota seuraava sukupolvi joutuu kantamaan tehdessään elämänsä ja tulevaisuutensa kannalta tärkeitä arjen valintoja. Ylisukupolviseen huono-osaisuuteen sopeutuneet henkilöt eivät eri syistä pysty hyödyntämään niitä mahdollisuuksia, joita vaurastuminen ja hyvinvointivaltio ovat luoneet suomalaisten valtaväestölle. Siten elämäntilanne sisältää kokemusta köyhyydestä a ja eriasteisia vaikeuksia ja kärsimystäkin.”
Työryhmä muistutti, että valtaosaltaan suomalainen huono-osaisuus ei ole pysyvää eikä periytyvää ja että pieni osa suomalaisista perheistä ja suvuista on sosiaalihuollon asiakkaina useita sukupolvia: ”Näiden nuorten aikuisten kohdalla
lastensuojelun jälkihuolto on viimeinen hetki, joissa nuorten toiveet ja palvelut voidaan nivoa yhteen nuorten elämänhallintaan vaikuttavasti. Juridinen aikuisuus ei tarkoita, että nuori olisi vielä henkisesti ja taitojensa puolesta aikuinen, jolloin yksilön toimintakykyjen ja häneen kohdistuvien odotusten välillä saattaa olla suuri epäsuhta. Kuinka suuri eroavaisuus toimintakyvyn ja odotusten välillä on, ei useinkaan ole tarkalleen ottaen tiedossa, mutta ammattilaiset korostavat lastensuojelussa lapsuutensa
ja/tai nuoruutensa viettäneiden nuorten olevan ainakin jonkin verran takamatkalla suhteessa ikätovereidensa valmiuksiin pärjätä itsenäisesti. Kyseessä on ryhmä, jossa ylisukupolvisen huono-osaisuuden todennäköisyys on huomattavan suuri.”
Työryhmän mukaan jälkihuollon piirissä olevat voidaan jakaa karkeasti kahteen ryhmään: kevyttä tukea ja paljon tukea tarvitseviin: ”Kevyttä tukea tarvitsevat selviävät aikuistumisvaiheesta ilman suurempia haasteita. Heidän palvelujärjestelmänsä on riittävä, eikä juurikaan eroa muiden aikuistuvien nuorten elämän haasteista. Paljon tukea tarvitsevilla lapsilla ja nuorilla on hyvin monimuotoisia, kompleksisia ja kumuloituvia sosiaalisia ja terveydellisiä ongelmia, jotka alentavat heidän toimintakykyään. He jäävät liian usein tavoitteellisen ja kokonaisvaltaisen tuen ulkopuolelle eivätkä saa tai kykene ottamaan vastaan riittävää apua arjessa selviytymiseen elämän eri alueilla (muun muassa asumisen haasteet, päihde- ja mielenterveysongelmat, ylivelkaantuminen ja talouden suunnittelu, hygienia ja terveys sekä koulutukseen ja työelämään integroituminen). Myös nuorten opiskeluvalmiuksien ja työ- ja toimintakyvyn kartoituksessa on ollut puutteita. Mitä useammalla elämän osa-alueella ja mitä enemmän nuorella on tuen tarvetta, sitä suurempi riski hänellä on pudota palvelujen väliin ja syrjäytyä.”
”Lastensuojelu jää usein liian yksin nuorten jälkihuollossa. Kun kouluttautumisen ja työllistymisen polut ja jälkihuollon tukipalvelut ovat hajallaan eri hallinnonaloilla, aiheuttavat erilaiset asenteet, ohjeet, lait ja palvelujen tarjoajat pahimmillaan nuorten putoamisen palvelujärjestelmän ulkopuolelle. Koulutus ja vähintään toisen asteen tutkinnon suorittaminen kuitenkin suojaisivat lapsia ja nuoria monilta sosiaalisilta ja terveydellisiltä ongelmilta kuten työttömyydeltä ja teinivanhemmuudelta. Palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmien tuotanto- ja organisointitapa ei vastaa nuorten tarpeisiin, toiveisiin ja odotuksiin, mikä aiheuttaa tyhjäkäyntiä ja satunnaisuutta.”
Työryhmä ehdotti, että lastensuojelun jälkihuolto uudistetaan täysi-ikäisten nuorten osalta tavoitteelliseksi ja räätälöidyksi nuorten aikuistumisen ja itsenäistymisen tueksi. Nuoren edun mukaisen kokonaisratkaisun ja syrjäytymisen vähentämisen onnistuminen edellyttää uudenlaista eri sektoreiden kokonaisvaltaista ja koordinoitua yhteistyötä eri hallinnonalojen irrallisten palvelujen sijaan.
1) Aikuistumisen tukemiseksi säädetään erillislaki, joka tukee nuoria aikuisia, jotka ovat aikaisemmin olleet lastensuojelun
sijoittamina tai muuten rinnastettavissa tuohon ryhmään (työryhmän esityksessä tarkemmin määritellyllä tavalla);
2) Uuden lainsäädännön toimeenpanoa tuetaan erillisellä ”Aikuistumisen tuen ohjelmalla”; ja
3) Arvioidaan uudelleen jälkihuollon taloudellinen tuki nuorten aikuisten osalta ja uudistetaan se aikuistumisen
taloudelliseksi tueksi.
”Asetetaan työryhmä valmistelemaan periaatteet esitykselle kansallisesta ohjelmasta, jonka tavoitteena on luoda aikuistumisen tuen kokonaisuus nuorten aikuisten toimintakyvyn ja itsenäisen toimijuuden vahvistamiseksi sekä ylisukupolvisen huono-osaisuuden vähentämiseksi. Aikuistumisen tuki ohjelma ehdotetaan sisällytettäväksi tulevan hallituksen hallitusohjelmaan strategisena hankkeena. Se on verrattavissa vuonna 2007 toimeenpantuun Asunto ensin – periaatteen juurruttaneeseen hankkeeseen. Monisektorisen ohjelman käynnistämisestä voitaisiin tehdä valtioneuvoston periaatepäätös. Sen valmistelusta, johdosta ja koordinaatiosta sovittaisiin tarkemmin valtioneuvoston kanslian ja ohjelmaan osallistuvien ministeriöiden kesken. Ohjelma olisi rakenteeltaan kolmitasoinen ja sen valmistelussa ja toteutuksessa huomioitaisiin asiakaslähtöisyys ja -osallisuus sekä erilaiset asiakasryhmät ja palvelutarpeet. Osana ohjelmakokonaisuutta vahvistettaisiin ja kehitettäisiin toimintatapoja, joiden kautta kohderyhmänä olevat nuoret pääsisivät mukaan kehittämistyöhön.”
Tulkintaa
Olen ollut mukana lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimuksessa ja palvelujen kehittämisessä runsaan puolen vuosisadan ajan. Olen summannut minulle kertynyttä tutkimustietoa ja kokemusta 2010-luvulla useissa julkaisuissa, lapsiasiavaltuutetun kertomuksessa eduskunnalle 2018 Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018 – Valto (valtioneuvosto.fi) viimeksi Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä 1/2022 YP 1/2022 Omavalvonnasta palvelujen normalisointiin (julkari.fi) ja tuoreessa kirjassa’
Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinnossa 1970-2009. (bod.fi).
Minulle esitys lastensuojelun jälkihuollon yläikärajan alentamisesta ilman että näitä palveluja tarvitsevalle ryhmälle esitettyisiin uutta vaihtoa voimavaroineen, tuottaa suurella todennäköisyydellä sellaisen bumerangivaikutuksen, josta oltiin huolestuneita jo 1970-luvulla ja jota täsmennettiin vuonna 1995 valmistuneessa Ehkäisevän sosiaalipolitiikan valtakunnallisessa toimenpideohjelmassa. Erityisesti kiinnitän huomiota ministerin perusteluun: ”On myös yhdenvertaisuusnäkökulmasta perusteltua, että lastensuojelun asiakkailla ei ole erillisiä palveluita jopa seitsemän vuotta täysi-ikäistymisen jälkeen. Täysi-ikäisiä nuoria palvellaan palvelutarpeen jatkuessa kohtuullisen siirtymäajan jälkeen aikuissosiaalityön puolella, kuten muitakin nuoria, yhdenvertaisesti riippumatta siitä, onko heillä lastensuojelutaustaa vai ei, Juuso jatkaa.”
Miksi lähes kaikilla muilla nuorilla olisi oikeus lapsuuden ja aikuisuuden välillä edellä kuvattuihin heidän tarpeisiinsa erikoistuneisiin palveluihin, mutta niitä eivät tarvitse ne nuoret, jotka lastensuojeluasiakkuuksien jälkeen putoavat yhteiskunnan tukiverkkojen väliin? Yhdenvertaisuus saa varsin omituisia tulkintoja. Ehkä enemmänkin kysymys on siitä, että heikoilta asiakkailta voi leikata siitäkin vähästä mitä heille on tarjolla. Kun näin kertyneen marginaalisen ’säästön’ sijoittaa – bumerangivaikutuksesta välittämättä – ennalta ehkäisyyn ja matalan kysymyksen palveluihin, julkisuuskuvassa tämä näyttää edistysaskeleelta kansallisen lapsistrategian toteuttamisessa.
STM:n työryhmän analyysi nuorten tuen tilasta lastensuojeluasiakkuuden ja erityisesti sijaishuollon päättymisen jälkeen on edelleen ajankohtainen -samoin ehdotus aikuistumisen tuenohjelmaksi – kuten THL:n tämän vuoden alussa julkaisema katsaus lastensuojelun uudistamisen tavoitteisiin osoittaa. Tuntuu epätodennäköiseltä, että hallitusohjelmaa laadittaessa jälkihuoltoa koskevat tutkimukset, selvitykset ja ehdotukset eivät olisi olleet valmistelijoiden tiedossa. Jossakin määrin ymmärrettävää olisi ollut, jos sosiaali- ja terveysministerin sijasta edellä kuvattuja perusteluja olisi esitetty valtionvarainministeriön taholta. Sosiaali- ja terveysministerin esittämänä niitä ne tuovat esiin harkitun välinpitämättömyyden niiden nuoren tulevaisuudesta, joiden lastensuojeluasiakkuus ja sijaishuolto päättyy nykyistä aikaisemin. Kun nuori aikuinen tarvitsee vielä 23-24 -vuoden iässä erityistä tukea aikuistumisensa, on kysymys siitä ryhmästä nuoria aikuisia, jotka suurella todennäköisuudella tulevat tuottamaan julkiselle sektorille kasvavia kustannuksia pitkälle eteenpäin (= bumerangivaikutus). Tarjolla olisi ollut myös toinen vaihtoehto, aikuistumisen tuen ohjelmatyön ottaminen hallitusohjelmaan ja käynnistäminen työryhmän vuonna 2019 ehdottamalla tavalla.