Helsingin Sanomien pääkirjoitussivulla tänään (18.11.2019) kaksi lapsen oikeuksien toimeenpanon keskeistä vaikuttajaa avaa YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen 30-vuotisjuhlaviikon otsikolla ”Eriarvoistuminen uhkaa lapsen oikeuksia. Lasten hyvinvoinnin lupaava kehitys voi katketa, kun epätasa-arvo syvenee niin maailmalla kuin Suomessakin.” Globaalisti on paljon myönteistä kehitystä, mutta myös huolia, joista suurin on lapsiperheiden köyhyys. Näin luen pääviestin.
Tärkeä puheenvuoro erityisesti siksi, että lapsen oikeuksien toteutumisen välttämätön edellytys on tässä puheenvuorossa selvästi esillä. Lasten eriarvoisuuden vähentämisen ydinkysymys on laajasti ottaen lasten kasvuympäristö ja kaikki heidän kehitysyhteisönsä ja viime kädessä lapsiperheiden asema yhteiskunnassa.
Uskon, että me kaikki yhdymme kirjoittajien vaatimukseen: ”Köyhistä lapsiperheistä pitää tulla koko yhteiskunnan asia, ja heistä tulee huolehtia aiempaa kokonaisvaltaisemmin ja kestävämmin.” Tämä ei ole uusi vaatimus. Palautan mieleen pari vaihetta.
- YK:n yleiskokous päätti vuonna 1993 luoda kansainvälisen perheiden teemapäivän. Tarkoituksena oli lisätä tietoisuutta perhekysymyksistä ja parantaa kansakuntien valmiutta ratkoa perheisiin liittyviä ongelmia Ensimmäisen kansainvälisen perheiden päivän (14.5.1994) Suomen teemana oli ’Yhdessä kasvuun – perhe on voimaa’. Samana vuonna asetettiin Suomen toimikunta valmistelemaan YK:n kansainvälistä perheen vuotta 1994. Loppuraportissaan esitettiin, että
- jokaisen hallituksen ohjelmaan kirjataan kaikkien poliittisten päätösten tarkastelu perheiden ja lasten kannalta,
- valtion talouden laadintaohjeisiin kirjataan velvoite budjettipäätösten perhepoliittisten vaikutusten selvittämisestä,
- perustetaan kansliapäälliköiden säännöllisesti kokoontuva yhteistyöelin toteuttamaan edellä mainittuja velvoitteita, ja sen tueksi lapsi- ja perhepoliittinen asiantuntijaryhmä, joka kokoaa eri hallinnonalojen, järjestöjen ja tutkimuksen asiantuntemuksen, hallitus asettaa perhepoliittisen ministerivaliokunnan.
- Sosiaali- ja terveysministeriö asetti maaliskuussa 2003 YK:n lapsen oikeuksien erityisistunnon edellyttämän laaja-alaisen ja yhteiskunnallisesti asiantuntevan Suomen lapsiasiain toimikunnan vuosiksi 2003 – 2005. Tehtävinä oli 1) huolehtia YK:n lapsen oikeuksista tiedottamisesta, 2) toimia YK:n lasten erityisistunnon edellyttämänä kansallisena elimenä, 3) valmistella Suomen kansallinen toimintasuunnitelma, Lapsille sopiva maailma, 4) organisoida ja koordinoida lasten ja nuorten osallistuminen toimintasuunnitelman valmisteluun, 5) valmistella YK:n perheen vuosikymmenen toimenpiteitä sekä 6) tehdä esitys lapsi- ja perheasioita koordinoinnin pysyvästä rakenteesta.
Nämä esimerkit osoittavat, että HS:n pääkirjoituksen perustellut vaatimukset lapsiperheiden tukemisen nostamisesta yhteiskuntapolitiikan ydinteemojen joukkoon on jo pitkään ollut esillä. Olemmeko onnistuneet toimeenpanossa? Miten olemme 2010-luvulla olleet mukana kansainvälisen perheen vuoden teemoissa? Ovatko vuoden 1994 loppuraportin esitykset toteutuneet? Kuka muistaa YK:n perheen vuosikymmenen?
Palataan tähän päivään ja Lapsen oikeuksien yleissopimuksen juhlaviikkoon. Suomalaisessa kuvassa kokonaisnäkymä lapsen oikeuksien toteutumisesta ei ole yhtä myönteinen kuin globaalissa. Lapsiperheiden ja lasten hyvinvointi parani yleensä ja eriarvoisuuskin väheni 1980-luvulle saakka. Esimerkiksi kodin ulkopuolelle sijoitettujen lasten osuus alle 18-vuotiasta oli vuonna 1989 puolet pienempi kuin tänään. Suomesta puhuttiin kansainvälisissä vertailuissa lasten hyvinvoinnin menestystarinana. Suunta muuttui 1990-luvulla eikö selityksenä ole ollut vain syvä talouslama, vaikka niin on usein esitetty.
Lasten hyvinvoinnin parantaminen alkoi Suomessa jo 1800-luvulla. Äitiyshuolto, lapsityön rajoitukset, kansanopetus, suojelukasvatus, äitiys- ja lastenneuvolat sekä oppivelvollisuuskoulu ja kouluterveydenhuolto ovat varhaisia esimerkkejä. 1930-luvulla huoli väestökadosta nosti lapsiperheiden aseman yhteiskunnallisen keskustelujen kärkiteemojen joukkoon. Tuettiin lapsiperheiden toimeentuloa ja asumista, alettiin laajentaa lapsiperheiden kodinhoitoa. Perustetiin Väestöliitto 1940-luvulla, säädettiin neuvolat ja kouluterveydenhuolto lakisääteiseksi, rakennettiin terveystaloverkosto, jne.
Merkittävä tekijä, joka usein unohdetaan, oli raskauden ehkäisyn ja perhesuunnitteluneuvolajärjestelmä, jotka yhdessä ovat mahdollistaneet, että 1970-luvulta alkaen vahingossa alkuun saatettujen lasten lukumäärä on huomattavasti vähentynyt.
1970-luvulla lapsiperhe perheenä – sosiaalisena yhteisönä – nousi lapsiperheiden ja lasten palvelujen kehittämisen kärkiteemojen joukkoon. Lapsiperheiden tukemista pohdittiin lukuisissa komiteoissa ja työryhmissä. Puhuttiin paljon lasten kasvuympäristöistä ja kasvuyhteisöistä. Kannettiin huolta niiden hajoamisesta. Varsin laaja yksimielisyys oli siitä, että lapsiperheet tarvitsevat arjen tukea ja että kaikkien lasten lähellä olevien aikuisten tulee osaltaan tukea lasten kehitystä aikuisiksi. Kotikasvatuksen tukeminen ja perhekasvatus olivat palvelukehittämisen ydinteemoja. Yhteisenä tavoitteena oli kaikille tarkoitettujen eli universaalipalvelujen vahvistaminen.
Kahden vuosikymmenen aikana rakennettiin 1970- ja 1980-luvuilla useita uusia ja uudistettiin vakiintuneita palveluja lasten kehityksen ja lapsiperheiden tukemiseksi. Suurimmat kansalliset investoinnit suunnattiin oppivelvollisuuskoulun uudistamiseen peruskouluksi ja varhaiskasvatukseen tai oikeastaan lasten päivähoidon laajentamiseen. Samalla lapsiperheiden ongelmiin erikoistuneiden sosiaalipalvelujen voimavarat alkoivat kasvaa nopeasti. Kasvatus- ja perheneuvolaverkostoa rakennettiin koko maahan.
Palvelujärjestelmän nopea laajentaminen merkitsi käytännössä, että julkisen vallan järjestämille palveluille siirtyi tehtäviä, jotka olivat aikaisemmin kuuluneet perheelle, suvulle ja lasten muulle kasvuympäristölle. Järjestelmän kasvaessa sen rakenteen pulmat tulivat näkyviin jo 1970-luvulla. Sektoroitunut, itsenäisiin palvelukokonaisuuksiin ja vahvojen ammattikuntien hallintaan perustuva järjestelmä etääntyi lapsiperheiden arjesta. Kun olisi pitänyt tukea hajaantuvaa perhettä, ongelmiin erikoistunut palvelujärjestelmä itseasiassa hajotti sitä. Mitä enemmän lapsiperhe tarvitsi tukea, sitä suurempi oli vaara ajautua pirstoutuneen palvelujärjestelmän katveisiin.
Mannerheimin lastensuojeluliitto esitti vuonna 1974 hyväksytyssä lapsipoliittisessa ohjelmassaan muun muassa, että ”vanhempainneuvonnan organisoimisessa on korostettava perhekokonaisuuden merkitystä muun muassa nimeämällä perheelle vastuuhenkilö. Näin vältetään se hajakeskityksen vaara, että saman perheen asioita hoidettaisiin usealla taholla täysin toisistaan tietämättä.”
Kansainvälisen lasten vuoden 1979 Suomen komitean loppumietinnössä 1980 todettiin, että ”palvelujen lisääntyminen on merkinnyt myös sektoroitumista, yksi viranomainen hoitaa yhtä asiaa. Palveluiden lisääntyessä ei ole päästy järjestelmälliseen arviointiin siitä, mitä tuloksia toimintojen kehittymisestä on nähtävissä. Mieluummin on perustettu uusia organisaatioita kuin arvioitu olemassa olevien organisaatioiden toimintaa uudelleen. Tiiviimpää yhteistyötä on kokeiltu mm. yhdyskuntatyön ja tehostetun perhetyön eri muodoissa.”
Pirkko Linnan laajassa tutkimuksessa kasvatus- ja perheneuvoloista 1980-luvun puolivälissä todettiin: ”Byrokratisoitumisen ja ammatillistumiskehityksen myötä työ on rajautunut. On selvennetty ammattien rajoja ja samalla kavennettu toimintakenttää. Kyseisten tekijöiden tuoma tunneneutraliteetti on mitä ilmeisemmin ollut hävittämässä inhimillisyyttä työstä.”
1990-luku muutti monella tavalla lapsiperheiden tukemisen kokonaiskuvaa. Laman pakottaman leikattiin kaikkien lapsiperhepalvelujen voimavaroja. Samanaikaisesti ongelmiin erikoistuneiden palvelujen kuormitus alkoi kasvaa. Tässä paineessa tehtiin merkittävä strateginen valinta: julkisen vallan päähuomio siirtyi universaalipalveluista ja lapsiperheiden toimeentulon ja asumisen tukemisesta ongelmiin erikoistuneisiin palveluihin. Tämä valinta vahvistettiin eduskunnassa 2002, kun eduskunta hyväksyi valtioneuvoston selonteon lasten ja nuorten hyvinvoinnista.
Olemme tienneet yli neljän vuosikymmenen ajan, että lapsiperheiden palvelujen sektoroituminen, pirstoutuminen ja asiantuntijakeskeisyys tuottavat pulmia erityisesti eniten tukea tarvitsevien perheiden auttamisessa. Vaikka tämä on ollut tiedossa, olemme 1990-luvulta alkaen poistaneet esimerkiksi kotikasvatuksen tuen ja perhekasvatuksen palveluvalikoimasta, kaventaneet lapsiperheiden leimaamattoman kotipalvelun alle kolmannekseen, hyväksyneet kasvatuksen ulkoistamiseen oppivelvollisuuskoulun ydintehtävistä, romuttaneet kasvatus- ja perheneuvolaverkoston, jättäneet neuvoloiden ja kouluterveydenhuollon toiminta-ajatukset 1990-luvulle… Olemme panostaneet eniten ongelmiin erikoistuneisiin palveluihin.
Kuten tämän kirjoituksen virikkeenä olevassa puheenvuorossa todetaan, on tärkeää ottaa vakavasti lapsiperheiden köyhyys ja sen aiheuttamat seuraukset lasten kehitykselle. Mutta samalla on myös tärkeää analysoida, mitä saamme vastineeksi siitä pitkälti yli kymmenen miljardin euron voimavaroilla toimivasta palvelujärjestelmästä, jonka olemme rakentaneet lapsiperheiden ja lasten kehityksen tukemiseksi ja jossa olemme 2000-luvulla erityisesti keskittyneet ongelmiin erikoistuneiden palvelujen laajentamiseen.
Palautan mieleen muutaman aikaisemman pohdinnan. Olin mukana selvittämässä tätä kysymystä 2015 valmistuneessa tutkimuksessa ja uudelleen luvussa, jonka kirjoitin 2018 eduskunnalle annettuun lapsiasiavaltuutetun eduskuntakertomukseen ja marraskuussa 2018 julkaistuun selvitykseen kuntien lapsi/lapsiperhestrategioista.
– Rimpelä Matti, Rimpelä Markku. (toim.) Säästöjä lapsiperheiden palveluremontilla. KAKS.Tutkimusjulkaisu-sarjan julkaisu nro 93/2015. https://kaks.fi/wp-content/uploads/2015/11/S%C3%A4%C3%A4st%C3%B6j%C3%A4-lapsiperheiden-palveluremontilla.pdf
– Rimpelä Matti. Valtio lapsen kehityksen tukijana: Eriytymisestä kansalliseen strategiaan. Julkaisussa: Lapsiasiavaltuutetun kertomus eduskunnalle 2018. Sivut 57-128. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Sivut/Lapsiasiavaltuutettu-luovutti-kertomuksensa-eduskunnalle.aspx
– Rimpelä Matti, Rimpelä Markku, Heinisuo Juuso. Onko strategioista tullut tragedioita? Lapsiperheet ja lapset kuntien strategiatyössä. Kalevi Sorsa Säätiö. Helsinki 2018. https://sorsafoundation.fi/fi/onko-strategioista-tullut-tragedioita/