Ehkä ’postfordistisen kehittämisen’ viisautta on luoda joustavat edellytykset moniammatilliselle yhteistyölle ilman yhteistyön lyömistä yhteen ja pysyvään muottiin. Mikäli siis tavoitellaan tiimi- ja verkostotyötä, kannattaa huomioida ne vuorovaikutusilmiöt, jotka edistävät ja ehkäisevät tiimiytymistä. Tässäkin on siis joustavuus tarpeen. Yleisten kaikille sopivien mallien puskeminen läpi on fordismia: ’One size for all’. (Eriksson ja Arnkil 1995, 327)
Sain Stakesissa läheltä seurata 1990-luvun puolen välin jälkeen, kun Tom Arnkilin johdolla kehiteltiin ’huolen harmaan vyöhykkeen talkoita’, ennakoivan dialogin menetelmiä sekä varhaista puuttumista ja tukea. Huolen vyöhykkeistä ja varhaisesta puuttumisesta kasvoi yksi 2000-luvun alun ’suurista jutuista’ psykososiaalisessa työssä ja erityisesti lapsiperheiden ja lasten hyvinvoinnin edistämisessä. Katselin tuolloin sivusta, en aina oikein ymmärtänyt. Välillä innostuin, sitten taas esitin kritiikkiä. Olin enemmän innostunut ’lapsiperheen hyvinvointineuvolan’ kehittelystä. Osallistuin perhekeskuskettämiseen keskittyneen kansallisen PERHE -hankkeen koordinointiin.
Palasin uudelleen näihin teemoihin marraskuussa 2015. Sipilän hallitus käynnisti lasten, nuorten ja perheiden palvelujen muutosohjelman eli LAPE-ohjelman. Siinä puhuttiin perhekeskusmallista. Muutamassa keskustelussa ajauduin kiistelemään perhekeskustulkoinnoista: Oliko olemassa erityistä ’perhekesmusmallia’?
Sain virikkeen selvittää tarkemmin perhekeskuskehittämisen etenemistä. Kuvittelin kirjoittavani muutamassa kuukaudessa käsikirjoituksen katsaukseksi, jota tarjoaisin Yhteiskuntapolitiikka -lehteen. Tätä harrastusta on jatkunut runsaan neljän vuoden ajan. Aluksi keskityin perhekeskuskehittämiseen. Pian huomasin, että se ei ollutkaan niin uusi innovaatio, mitä 2000-luvun alussa ajattelimme. En myöskään löytänyt selkeätä ’perhekeskusmallia’.
Tätä harrastusta on jatkunut runsaan neljän vuoden ajan. Aloin etsiä perhekeskuksen juuria 1900 -luvun loppupuolelta. Ajauduin nopeasti laajenevaan aineismassaan, josta en löytänyt punaista lankaa. Työ oli välillä telakalla pitkäänkin, sitten taas jatkoin. Vähitellen kiinnostuksen kohde muuttui. Työtsikoksi on tullut ’Perhe lapsiperheiden ja lasten palvelujen kehittämiskeskustelussa 1970-luvulta vuoteen 2008’. Tänään kasassa on 157 sivua käsikirjoitusta, jonka muokaamisessa olen siirtymässä pohdintaan.
Tavoitteena on saada tämä harrastus kalkkiviivoille helmikuun alkuun mennessä. En tiedä tuleeko mikään taho julkaisemaan tätä, kun käsikirjoitus joskus tulee siihen vaiheeseen, että sitä voi vakavasti tarjota julkaistavaksi. Minulle tässä olennaista on ollut ymmärtää, millaisessa ympäristössä olen työurani tehnyt. Se ajoittuu samoihin vuosiin kuin katsaus. Olennaisinta tähän mennessä on ollut havaita, että en todellakaan ymmärtänyt koko työurani aikana sitä kokonaisuutta, jota olin muokkaamassa ja uudistamasta. En tiedä ymmärränkö tänäänkään, mutta jotain kuvaa on kuitenkin alkanut kiteytyä.
Näin palaan tämän blogin alkuun. Yksi keskeinen teema neljän vuosikymmenen aikana on ollut palvelujen pirstoutuminen, johon on haettu ratkaisuja jo 1970-luvun loppupuolelta alkaen. Tämä haaste on saanut palaamaan uudelleen Tom Arnkilin johdolla tuotettuihin analyyseihin ja tulkintoihin. Yksi suosikkilukemistoani on runsaan kahden vuosikymmen takaa, Esa Erikssonin ja Tom Arnkilin toimittama ’Ammattilaiset arvailevat toisiaan – tulkintaverkostot psykososiaalisessa työssä’ (Stakes. Raportteja 184/1995). Tänään luin sen lukua nurkkakuntalaisuudesta ja tiimityöstä (sivut 324 – 327). Soteintegraatio ja perhekeskus sen yhtenä mallina alkoivat näkyä uudessa valossa. Suosittelen lämpimästi Esan ja Tomin toimittamaa raporttia. Kopioin muutamia keskeisiltä tuntuneita poimintoja. Jätän ne puhumaan lukijoille sellaisenaan. Olen tämän blogin alkuun poiminut ne lausteet, joissa mielestäni ydinviesti tiivistyy. Oman tulkintani olen pelkistänyt otsikkoon.
- ’Fordistinen’ palvelutuotanto – samoin kuin autoteollisuudesta liikkeelle lähtenyt esikuvansa – pystyy standardisoituun massatuotantoon, mutta ei räätälöivään joustoon. Fordistinen periaate on rinnakkain ja peräkkäin työskentely sekä konsultaatio: Erikoistuneet ammattilaiset tekevät osuutensa erillään mutta rinnakkain tai koonpanotyön tapaan peräkkäin. Jos tulee tarvetta neuvotella, neuvotellaan – ja palataan sitten normaalityöhön (eli erilleen). Tällainen työnjako on häiriöaltis silloin kun kohteessa ei ole selviä rajoja vedettäväksi.
- Kun raja ei ole selvä – esimerkiksi on epäselvyyttä, onko kyseessä taloudellinen, sosiaalinen, psyykkinen vai somaattinen ongelma tai yhdistelmä näistä – rajankäyntiä joudutaan tekemään koko ajan kahdella tasolla: mikä mahtaa olla ongelma ja mikä on sen hoitovastuu, kenelle asia kuuluu. Se mikä näyttää diagnoosin teolta, onkin työnjaon hahmottelua ja se, mikä on työnjakoneuvottelua, onkin diagnoosin tekoa. Asiakkaita lähetellään, pallotellaan ja vihdoin varastoidaan sellaisille ammattiryhmille, jotka eivät voi lähettää eteenpäin.
- Kukin ammattilainen, ammattiryhmä tai toimipiste tarkasteli toisten perustehtäviä ikään kuin omiensa täydennyksinä. ’Nurkkakuntalaisuus’ tässä ei ole, vaan sananmukaisesti tarkoitettu ilmaus: Kukin näkee toiset omasta positiostaan, omasta näkökulmastaan, omasta ’nurkastaan’ – eikä toisin voi olla. Omasta nurkasta aukeaa tietyn ’asteluvun’ verran näkökulmaa, nähtyä välittää se mitä itse kukin on tekemässä. Sellainen palvelustrategia, joka ei huomioi palveluammattilaisten näkökulmien subjektiivisuutta, pohjustaa muutosvastarintaa ja vastarintastrategioita. Ainahan niitä on tiedossa, mutta subjektiivisuuden subjektiivisuuden sivuuttajat saanevat niitä erityisen vahvan annoksen.
- Tällä hetkellä (1990-luvun alussa) yhdistetään ja alueellistetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoa eri puolilla maata ja tavoitellaan palvelurakenteen uudistamista jopa muitakin sektorirajoja ylittäen. Palveluammattilaisten ja ammattikuntien toivottaisiin ehkä kohoavan erityisintressiensä yläpuolella ja näkevänsä asiansa lintuperspektiivistä. Toive voi olla katteeton. Silti se ei tarkoita, etteivätkö ’nurkkakuntalaiset’ ammattilaiset voisi kiinnostua kokonaisuuksista. He ehkä tekevät niin silloin ja siten kuin se on heidän intresseissään. Ihminen ei näe maailmaa toistensa kanssa vuorovaikutuksessa olevien kappalten kenttänä, vaan omien toimintojensa mahdollisena kenttänä. Ammattilaiset tuntuvat tarkastelevan lapsiin, nuoriin ja lapsiperheisiin liittyviä toisia tahoja oman perustehtävänsä näkökulmasta. Tämä on tavallaan itsestään selvää, mutta silti uutinen. Tässä saattaa olla postmodernin kehittämistoiminnan avain.
- Vielä 1980-luvulla eri toimisteiden ammattilaiset suhtautuivat naapurihallintokuntien työhön jossain määrin arvostelevasti. Nähtiin naapureiden tekevän kaikenlaista hölmöä. Tässä on tapahtumassa muutos. Tänään (1995) yhteistyö kiinnostaa. Naapurivoimavarat nähdään mahdollisuutena, tukena, lisäyksinä omiin voimavaroihin.
- Uutta viritystä on toivottu mm. moniammatillisista tiimeistä. Voitaisiinko fordismin rajoitukset ylittää tiimissä, jossa olisi edustettuna monipuolisen diagnoosin/tilannearvion tekemisen taitoyhdistelmä sekä valtuudet ottaa vastuu kokonaisuudesta? Tämä on houkuttelevan kaunis visio, mutta hylätäänkö fordismin toimivammat puolet? Kun on kysymys selvärajaisista ongelmien toimivasta ja taloudellisesta käsittelystä, ositettu työ on pistämätön.
- Alustavissa moniammatillisten tiimien ja yhteisasiakkuuden kokeiluissa on näyttänyt mahdolliselta, että moniongelmaisuus ja moniasiakkuus[3] osoittautuu määrällisesti huomattavasti pienemmäksi pulmaksi kuin on ajateltu. Ilmeisesti valtaosa asiakkaista/potilaista hakee ja saa erittäin hyvää ’yksiongelmaisuuspalvelua’. Tässä mielessä verkostobuumi on kupla. ’Moniongelmaisuustapaukset’ ovat kuitenkin määräänsä merkittävämpiä. Häiriöissä tulevat esiin häiriöhallinnan keinot, uuden idut. Silti on syytä huomata, mikä toimii häiriöttä ja hyvin.
- Moniammatillisia tiimejä tavoiteltaessa on syytä varautua siihen, että toimivaa yksiongelmaisuuspalvelua toteuttavien perspektiivistä tiimit eivät – ja aivan perustellusti – kaikilta osin näytä voimien lisäykseltä vaan pikemminkin menetykseltä. Silti tarvitaan sektorirajat ylittävää erikoistunutta osaamista yhdistävää palvelutoimintaa – ennen kaikkea epäselvissä tapauksissa, moniongelmatilanteissa ja kriisivaiheissa.
- Ehkä ’postfordistisen kehittämisen’ viisautta on luoda joustavat edellytykset moniammatilliselle yhteistyölle ilman yhteistyön lyömistä yhteen ja pysyvään muottiin. Mikäli siis tavoitellaan tiimi- ja verkostotyötä, kannattaa huomioida ne vuorovaikutusilmiöt, jotka edistävät ja ehkäisevät tiimiytymistä. Tässäkin on siis joustavuus tarpeen. Yleisten kaikille sopivien mallien puskeminen läpi on fordismia: ’One size for all’.