Vuodelta 1994: ”Teknisten uudistusten rinnalle tarvitaan arvokeskustelua siitä, miten peruspalvelut parhaimmillaan voisivat tarjota lapsille, heidän vanhemmilleen ja itse työntekijöille viihtyisän, tyydytystä tuottavan, elämäniloa lisäävän areenan, jossa vaalitaan terveyttä, kehitystä ja sosiaalista hyvinvointia. Tästä johtuen tulisi laatia kulttuuri- ja hyvinvointipoliittinen linjaus tukemaan neuvoloiden, päivähoidon ja koulujen toimintaa.
YK:n lapsen yleissopimus hyväksyttiin yleiskokouksessa 1989. Suomessa se tuli voimaan 1991. Juhlaviikon virittämänä olen hakenut varhaisia pohdintoja lapsen oikeuksista ja niiden toteutumisesta palveluissamme. Kirjahyllystäni löytyi kaksi ajankuvaa 1990-luvun alusta, toinen opetusministeriön ja toinen sosiaali- ja terveysministeriön näkökulmasta. Niistä pari poimintaa. Alun lainaus on jälkimmäisestä.
- Opetusministeriö. Nuoriso-, sosiaali- ja terveystoimen yhteistyöryhmän muistio. Työryhmien muistioita 46. Helsinki 1990.
- Sosiaali- ja terveysministeriö. Lapsipoliittisen selontekotyöryhmän muistio. Työryhmämuistioita 24. Helsinki 1994.
Opetusministeriön työryhmä selvitteli vuonna 1990 nuoriso-, sosiaali- ja terveystoimen yhteistyötä.
- Nykyinen hallintojärjestelmä on vahvasti sektoroitunut. Kullakin hallinnon alueella on ylhäältä alas ulottuva oma järjestelmänsä, jonka raja-aitoja on vaikea ylittää. Eriytyminen on oman historiallisen kehityksensä tulos. Näin nuoriso-, sosiaali- ja terveystoimenkin puolella on rakennettu omista lähtökohdista lähtien omaa järjestelmää.
- Tämä on merkinnyt mm. omien koulutusjärjestelmien syntymistä ja erilaisten ammattikulttuurien syntyä kullekin alalle. Kelpoisuusehdot ovat tällä hetkellä kapeat, eikä siirtyminen sektorirajojen yli ole helppoa.
- Hallintokunnilla saattaa olla myös tosiasiallinen kilpailutilanne; ollaan jakamassa samoja niukkoja resursseja, eikä tilanne tällöin ole kovin otollinen yhteistyölle.
- Vahvoista sektorirajoista johtuen vallitsee tiedonpuute toisten työstä. Koulutuksen eriytymisestä johtuen ei aina myöskään tiedetä toisen hallintokunnan työn peruslähtökohtia. Edellä mainituista syistä asenneilmapiirissä on ennakkoluuloisuutta.
- Suomalainen hallintokulttuuri on muuttumassa voimakkaasti. Sektoroituneisuus ja hierarkisuus on antamassa tilaa tuloksellisuutta ja palvelua korostaville näkemyksille. Tässä uudessa näkemyksessä kansalainen ja hänen asiansa ovat keskeisiä.
- Nykyään painotetaan yhä enemmän kokonaisvaltaisuutta: Tämä ajattelu merkitsee, että ihmisen on saatava tarvitsemiaan palveluja yhdestä paikasta niin paljon kuin se on mahdollista. Kunnallisten palvelujen toiminta-ajatusta ollaan muuttamassa tähän suuntaan. Tähän pyritään mm. meneillään olevissa vapaakunta- ja hallintokokeiluissa. Asiakkaan palvelut suunnitellaan ja tuotetaan tällöin tarpeen mukaan mittatilaustyönä.
Hyväksyessään lastensuojelulain muutokset vuonna 1990 eduskunta velvoitti valtioneuvoston antamaan selonteon, jossa seurataan ja arvioidaan tavoitteiden toteutumista. Sitä valmisteltiin sosiaali- ja terveysministeriön asettamassa työryhmässä, joka arvioi yleisesti lasten ja lapsiperheiden palveluja.
- ”Lasten terveyden edistämisen peruspilarina on ollut äitiys- ja lastenneuvolajärjestelmä, jonka toimintamalli on saanut laajaa kansainvälistä arvostusta. Neuvolajärjestelmä on kuitenkin vaarantunut, kun palveluita on alueellistettu ja samanaikaisesti supistettu.
- Kansain välisesti arvioituna Suomen peruskoulutus on hyvätasoista. Mutta pulmiakin on: Kansainvälisissä vertailuissa suomalainen peruskoulu on osoittautunut tunnekylmäksi ja tietopainotteiseksi. Lpaset eivät näytä aina viihtyvän koulussa eivätkä koe saavansa sosiaalista tukea opettajiltaan. Opettajien työväsymys on suuri ja lasten itsetunto saattaa heiketä koulussa. Koulukiusaaminen on osoittautunut paljon odotettua laajemmaksi ilmiöksi. Vaikka vanhemmilla on keskeinen asema lapsen kasvatuksessa, tulisi opettajien kasvatustehtävää korostaa opettajakoulutuksessa. Erityisen suuri merkitys koululla on lapsille, joiden voimavarat eivät riitä lapsen tukemiseen. Tähän haasteeseen peruskoulumme ei aina kykene vastaamaan.
- Lapsuuteen perehtyvät ammattityöntekijät neuvoloissa, päiväkodeissa, kouluissa ja terveydenhuollossa toteuttavat kukin työnjaon mukaisia tehtäviä usein kiireisessä aikataulussa. Ongelmiin joutuneille perheille on palvelujärjestelmässämme lukuisia erillisiä toimipisteitä, joista apua voi hakea: neuvolat, oppilashuolto, mielenterveystoimi, kasvatus- ja perheneuvolat, sosiaalitoimistot, päihdehuollon yksiköt, jne. Ongelmana on, että eri auttajien toimista syntyy lapsen ja perheen kannalta liian monimutkainen kokonaisuus, joka ei suurista panoksista huolimatta lisää lapsen hyvinvointia. Tärkeä, mutta vaikea haaste on luoda toimiva ja yli hallinnon rajojen integroitunut, lapsen myönteistä kasvua ja kehitystä tukeva lapsuuden palveluiden järjestelmä, joka kykenee ehkäisemään vaikeuksissa olevien perheiden lasten syrjäytymisen sekä tukemaan heitä suunnitelmallisesti ja johdonmukaisesti.
- Maassamme on toteutettu useita palveluja koskevia, lähinnä hallinnollisia uudistuksia. Näyttää siltä, että tarvittaisiin syvälle ulottuvaa uusien näköalojen ja voimavarojen etsimistä. Neuvola, päivähoito ja koulu ovat lapsiväestön tärkeimmät palvelut. Ne toteuttavat eri ammattikuntien voimin erillislakien säätämiä tehtäviä. Teknisten uudistusten rinnalle tarvitaan arvokeskustelua siitä, miten nämä palvelut parhaimmillaan voisivat tarjota lapsille, heidän vanhemmilleen ja itse työntekijöille viihtyisän, tyydytystä tuottavan, elämäniloa lisäävän areenan, jossa vaalitaan terveyttä, kehitystä ja sosiaalista hyvinvointia. Tästä johtuen tulisi laatia kulttuuri- ja hyvinvointipoliittinen linjaus tukemaan neuvoloiden, päivähoidon ja koulujen toimintaa.”