Kyselyjä valtakunnalliseen monitorointiin (1973–1990)
Kasvoin tutkijaksi 1970-luvulla. Samalla osallistuin aktiivisesti ’terveystavoitteisen tupakkapolitiikan’ edistämiseen yhtenä osana laajempaa rakenteellisen terveyspolitiikan tulkintaa. Intressinä oli tuottaa valtakunnallisesti olennaista tietoa tupakoinnin kehityksestä, tupakkapolitiikasta ja väestön ja eräiden avainryhmien suhtautumisesta tupakointiin ja sen vähentämiseksi välttämättömiin toimiin julkisessa hallinnossa yleensä ja erityisesti valtionhallinnossa.
Kun hallituksen esitys oli valmistumassa, todettiin, että meillä ei ollut luotettavaa tietoa lasten ja nuorten tupakoinnin kehityksestä. Löysimme nuorten alkoholin käyttöä koskevan valtakunnallisen aineiston, jossa oli kysytty myös tupakointia. Analysoimme ja raportoimme siitä ensimmäiset valtakunnalliset tiedot nurten tupakoinnista. Tästä nousi ajatus määräajoin toistettavista kyselyistä, joissa seurattaisiin tupakkalain toimeenpanon vaikutuksia nuorten tupakointiin.
Kokosin tutkijaryhmän valmistelemaan kyselyä. Teimme suunnitelman joka toinen vuosi 12-, 14-, 16- ja 18- vuotiaita suomalaisia edustavalle otokselle tehtäväksi postikyselyksi. Laajensimme sisällön myös muihin terveyden kannalta merkittäviin tottumuksiin sekä koettuun terveyteen ja hyvinvointiin. Saimme suunnitelmalle tutkimusrahoituksen ja ensimmäinen aineisto kerättiin 1997.
Näin käynnistyi kokoamani tutkijaryhmän suunnittelemana ja toteuttamana joka toinen vuosi toistuva valtakunnallinen tiedonkeruu ja raportointi. Nuorten terveystapatutkimus (NTTT) | Tampereen korkeakouluyhteisö (tuni.fi) Kehitimme 1980-luvun alussa yhdessä norjalaisten ja itävaltalaisten tutkijoiden kanssa muutosten seurannan, jossa kerättiin kolmessa maassa mahdollisimman vertailukelpoinen aineisto luokkakyselyillä joka neljäs vuosi. Sittemmin tämä monitoriointijärjestelmä on laajentunut yli neljään kymmeneen maahan ja tunnetaan nimettä The Health Behaviour in School-aged Children, HBSC study | Health Behaviour in School-aged Children study) ja jatkuu edelleen laajentuneena yli 40 maahan. NTTT ja HBSC yhdistivät kansallisessa tasolla tutkimusta ja muutosten seurantaa. Niitä kehittäjät ja toteuttajat olivat aktiivitutkijoita kukin omalla osaamisalueellaan
NTTT ja HBSC osaamista yhdistämällä nousi 1980-1990-luvun vaihteessa esiin ajatus kunnille ja kouluille yläkouluikäisten tottumuksista, terveydestä ja hyvinvoinnista tuottavasta seurantakyselystä. Sitä kokeiltiin tutkijatyhmän toimesta Hyvinkäällä. Teknisesti toimi hyvin, mutta kunnilla ei ollut tuolloin kiinnostusta maksaa kustannuksia.
Nuorten terveystapatutkimuksessa opin muutaman tärkeän asian. Ensinnäkin sen, että seurannassa (monitoroinnissa) erityisenä pulmana on satunnaisvaihtelu, todellisena ja tiedon keruuseen liittyvänä. Tarvitaan riittävän iso aineisto ja vähintään kolme mittauspistettä ennen kuin on mahdollista tehdä päätelmiä kehityssuunnan muuttumisesta. Tiedon keruuseen liittyvän satunnaisvaihtelun vähentämiseksi päädyimme pelkistämään kysymykset mahdollisimman yksiselitteisiksi, pitämään niiden lukumäärä pienennä sekä säilyttämään kyselyn rakenne ja kysymysten lähiympäristö samanlaisena. Suurin osa kysymyksistä kohdistui ’tosiasialuonteiseen’ toimintaan, jota täydennettiin henkilökohtaista kokemusta mittaavilla yksinkertaisilla kysymyksillä.
Pyrimme myös siihen, että yksinkertaisuudesta huolimatta kysymyksillä olisi ainakin jossakin määrin käsitteellinen tausta ja määrittely, yhteys laajempaan ’teoreettiseen’ kontekstiin. Meillä oli mukana aika laaja akateemisten tutkijoiden verkosto alusta alkaen jokaisella keskeisellä ulottuvuudella. Testasimme erillistutkimuksissa kysymyksiä ja vastausvaihtoehtoja.
Erityisenä haasteena oli jatkuva laajentamisen paine. Pidimme kuitenkin sitkeästi kiinni siitä, että vastaamiseen ei keskimäärin saisi kulua enempää kuin 20 minuuttia ja että noin 90 % kysymyksistä oli aallosta toiseen samoja. Kun esimerkiksi 1980-luvulla AIDS-epidemia loi kiinnostusta nuorten seksuaalikäyttäytymiseen, emme laajentaneet tätä ulottuvuutta NTTT:ssä, vaan käynnistimme erikseen syventävän kyselytutkimuksen.
Uutena vaiheena tuli 1980-luvun loppupuolella läänien kiinnostus NTTT:n tuottamaan tietoon. Tuotimme joukon läänikohtaisia raportteja niiden tilauksesta. Seuraavana vaiheena testasimme samaa metodiikkaa kunnassa. Hyvinkää oli yhtenä edelläkävijänä kunnallisen sosiaalipoliittisen ohjelman valmistelussa. Tässä yhteydessä testasimme peruskoulun ylälukilla paikallisen aineiston keräämistä NTTT:n lomaketta soveltaen. Teknisesti onnistui hyvin, mutta kuntakohtaiseen kyselyyn ei kuitenkaan ollut tuolloin laajempaa kysyntää.
Yhteiskunnallinen toimintaympäristö 1990-luvulla
Ensin on palautetta mieleen 1990-luvun puolivälinen ’yhteiskunnallinen tilanne’, jossa yhdistyi kaksi suurta muutosta. Suomi ajautui 1980-luvun alussa poikkeukselliseen syvään ja juuriltaan kansainväliseen talouslamaan. Samanaikaisesti alettiin toimeenpanoon pitkään valmisteltuja julkisen hallinnon reformia, jossa punaisen lankana oli hallinnon hajauttaminen valtiobyrokratiaa purkamalla ja kuntien itsehallintoa vahvistamalla. Yhtenä osana tätä laajaa reformia lakkautettiin sosiaali- ja terveydenhuollon vahvat keskusvirastot – lääkintöhallitus ja sosiaalihallitus ja purettiin sosiaali- ja terveydenhuollon valtiojohtoinen suunnittelujärjestelmä. Käytännössä se tarkoitti kuntien tuottaminen palvelujen normi- ja rahoitusohjauksen päättämistä ja kehittämisvastuun siirtymistä valtiolta kunnille.
Lääkintöhallitus ja sosiaalihallitus ohjasivat tiukalla otteella lasten, nuorten ja perheiden palveluja 1990-luvu alkuun saakka. Vuonna 1992 ne jäivät historiaan ja tehtävät jaettiiin viidelle taholla, osittain siirtoina sosiaali- ja tervesyministeriölle sekä nljään uuteen valtionhallinnon yksikköön, joista yhtenä oli sosiaali- ja terveyslana tutkimus- ja kehittämiskeskus Stakes. Stakesin tehtäväksi tuli tukea kuntien omatoimista palvelukehittämistä tuottamalla tietoa ja asiantuntijatukea ja käynnistämällä kuntien kanssa yhteisiä kehittämishankkeita. Tätä tehtävää alettiin kutsua informaatio-ohjaukseksi. Kun lakiin perustuvat keinot kuntapalvelujen ohjaamiseksi olivat poissa, jäljelle jäi informaatiolla, asiantuntijuudella ja yhteisillä kehittämishankkeilla suostuttelu.
Kunnille vastuu palvelujen omatoimisesta kehittämisestä oli uusi tehtävä. Laman paineissa mahdolliset kehittämisen resurssit oli juustohöylätty pois. Sosiaali- ja terveysminiteriön taholta alettiin 1990-luvun alussa suositella kunnille niiden omien hyvinvointiohjelmien valmistelua. Puhuttiin kunnaisesta sosiaalipolitiikasta, jopa hyvinvointikunnasta. Stakesin tehtäväksi tuli tukea kuntien ohjelmien valmistelua keräämällä, jalostamalla ja raportoimalla sen tueksi tilasto- yms. tietoa.
On hyvä muistaa, että 1990-luvun alkaessa yhteiskuntapoliittisen keskustelun iskulauseita olivat ’viisaus ei asu yksinomaan valtionhallinnossa ja ’pieni on kaunista’. Puhuttiin paikallisuudesta, osallisuudesta, kuntien itsehallinnosta, kuntakokeiluista ja kuntien hyvinvointistrategioita. Yhtenä ajankuvana oli STMn johdolla vuodesta 1993 alkaen toteutettu ehkäisevän sosiaalipolitikan kuntaprojekti
Satunnaisesta kokeilusta Kouluterveyskyselyyn.
Vuonna 1994 tulin Stakesin tehtävänä kehittää informaationtuottamista ja jakamista kunnille ohjaamaan ja tukemaan lasten, nuorten ja lapsiperheiden terveyden ja hyvinvoinnin edistämistä. Tuolloin kuntien omat hyvinvointipoliittiset ohjelmat olivat vahvasti esillä. Aloimme yhdessä kuntien kanssa kehittää lasten ja nuorten hyvinvointikertomusta, johon kunnassa koottaisi hyvinvointitietoa lapsipoliittisen ohjelman valmistelun tueksi. Siihen koottaisiin käytettävissä oleva tieto kunnassa asuvien lasten ja nuorten terveydestä ja hyvinvoinnista.
Kansallinen huoli nuorten humalajuomista ja muiden päihteiden käytöstä voimistui 1990-luvun puoliväliin tultaessa. Olin tehnyt vuosia yhteistyötä Lappeenrannan ja Turun kouluterveydenhuollosta vastaavien ylilääkäreiden kanssa. Keväällä 1995 sain kutsun tulla esitelmöimään päihdetyön seminaareihin. Yhteisenä pulmana oli vertailukelpoisen kuntakohtaisen tiedon puuttuminen. Lukuisat pienet kyselyt eivät tuottaneet luotettavaa kuvaa muutoksista ajan myötä. Lupasivat maksaa kustannukset.
Stakesissa oli tuolloin matala kynnys uusille avauksille. Kun Turku ja Lappeenranta huolehtivat tiedon keruusta ja maksoivat hieman analyyseistä ja raportoinneista, selvisimme NTTT:n tutkijaryhmän talkootyönä suunnittelusta muutamassa viikossa, aineiston keräämisestä toukokuussa ja raportoinnista syyskuussa 1995. Tekninen osaaminen oli valmiina. Muokkasimme Hyvinkään kokeilun lomaketta hieman. Kyselyssä oli päihteiden ja tupakoinnin ohella paljon muitakin ulottuvuuksia. Aineisto kerättiin luokkakyselyssä molemmissa kaupungeissa kaikilta 8. ja 9. luokan oppilailta. Tulostimme keskeiset tiedot taulukoiksi, joissa olivat kaupungin yläkoulut aakkosjärjestyksessä ja koulun vastaukset koulukohtaisena prosenttijakaumana. Lähetimme tulokset kaupunkien yhteyshenkilöille syyslukukauden alkaessa. Esittelimme tulokset kummallakin paikkakunnalle järjestetyssä tilaisuudessa syyskuussa 1995.
Meille NTTTn ja Stakesin ryhmässä tämä oli yksittäinen kokeilu, jonka kunnat maksoivat ja johon emme tarvinneet muuta lisäresurssia. Sitä tehdessä ei ollut suunnitelmia jatkosta. Raportointitilaisuuksista tuli ’menestystarinoita’. Esimerkiksi Lappeenrannassa kaupunginteatterin pääsali oli syyskuisena iltana täynnä. Taulukkotulosteen sentinpaksuista monistetta jaettiin ovella. Molemmissa kaupungeissa tulosten esittelytilaisuudet alkoivat lähes täydellisellä hiljaisuudella, kuului vain monisteiden selaamisen rapina, kun jokainen haki oman koulunsa tuloksia ja vertasi niitä muihin kouluihin. Tulosten esittelyn jälkeen keskustelu oli ajoittain kiihkeitäkin, kun rehtorit selittivät oman koulunsa tuloksia.
Syksyn myötä tieto Lappeenrannan ja Turun kokeiluista levisi. Useista kunnista tuli yhteydenottoja, voitaisiinko vastaava kysely tehdä heidän kouluissaan seuraavana keväänä. Lappeenrannan ja Turun pilottien rohkaisemina valmistelimme NTTT:n tutkijaryhmässä ensimmäisen yleisemmin suunnitelman Kouluterveyskyselylle ja tiedustelimme kuntien kiinnostusta tulla mukaan ja osallistua kustannuksiin. Vuonna 1996 mukaan tulivat Keski-Suomen lääni ja Helsinki. Vuodesta 1997 alkaen kiinnostusta oli siinä määrin, aineisto kattoi suurimman osan maan 8-9. luokkien oppilaista.
Stakesin tehtävänä ei ollut vain tiedon kerääminen ja raportoiminen. Kävimme henkilökohtaisesti esittelemässä tuloksia valtakunnallisissa tilaisuuksissa sekä kunnissa ja kouluissakin. Aloimme vuodesta 1997 alkaen järjestää syyslukukauden alussa valtakunnallisia kouluterveyspäiviä, joilla pohdittiin kahden päivän aikana laajemminkin kouluhyvinvointia ja nuorten hyvinvoinnin edistämistä. Maksuttomille kuluterveyspäiville osallistui vuosittain 500–700 henkilöä. Aineisto julkaistiin omana raporttina.
Vastasin kouluterveyskyselyn kehittämisestä, toteuttamisesta ja raportoinnissa vuosian 1995–2003. Olin saanut 1990-luvun puolivälin jälkeen Stakesissa nimityksen tutkimusprofessoriksi ja Kouluterveyskyelyn rutiinit alkoivat tuntua liian kuormittavilta. Sille löydettiin uusi vastuuhenkilö, jäin sivuun ja sain mahdollisuuden keskittyä enemmän uusiin tutkimus- ja kehittämishaasteisiin.
Stakesin erityiseksi tehtäväksi tuli tukea kuntia erityisesti informaatiotuotannolla. Tuolloin oli näkyvissä kaksi lasten ja nuorten hyvinvoinnin seuraamisen painosuuntaa: 1) Keskittyminen perustasolta kertyvän tiedon – neuvoloissa, oppilashuollossa, päiväkodissa, kouluissa. lastensuojelussa, yms. – vertailukelpoisuuden parantamiseen ja tallentamiseen/raportointiin uuden informaatioteknologian menetelmillä. 2) Keskittyminen valtakunnallisiin tilastointijärjestelmissä ja kyselyissä kertyvän tiedon hyödyntämiseen ja täydentämiseen raportointiin alueille, kunnille ja kouluille.
Uuteen vaiheeseen vuodesta 2004 alkaen
Sain 1990-luvun puolivälissä nimityksen Stakesin tutkimusrofessoriksi. Vastasin kouluterveyskyselystä vuoteen 2003 saakka. Pidimme tiukasti kiinni NTTT:n opeista ja panostimme erityisesti alue- ja kuntakohtaiseen raportointiin. Yhteistyössä NTTT:n tutkijaryhmän kanssa hyödynsimme Kouluterveyskyselyn aineistoja ja tuotimme runsaasti tutkimusraportteja tieteellisille foorumeille.
Laajasta kiinnostuksesta ja näkyvyydestä huolimatta emme saaneet kouluterveyskyselyn rahoitusta vakinaistettua. Resurssit haettiin vuodeksi kerrallaan STM:n TE-määrärahoista. Vain minulla oli vakituinen työsuhde. Muut palkkaukset tehtiin vuodeksi kerrallaan. Teimme pienellä porukalla Stakesissa ja NTTT:n tutkijaryhmässä aika tavalla talkootöitä. Stakesin johdossa oltiin pääosin tyytyväisiä Kouluterveyskyselyn näkyvyyteen. Oma työkuormani kasvoi kuitenkin vähitellen kohtuuttomaksi. Vuonna 1993 esitin, että tutkimusprofessorin tehtävässä ei tuntunut viisaalta keskittää työpanostani Kouluterveyskyselyn rutiiniin pyörittämiseen. Kouluterveyskyselylle olisi rekrytoitava sitä pyörittävä seniori, jolloin voisin käyttää enemmän aikaani tutkimukseen.
STM:n ja Stakesin välisessä keskustelussa vuonna 2003 arvioitiin Kouluterveyskyselyn tulevaisuutta. Lopulta päädyttiin rekrytoimaan Stakesiin uusi vetäjä. Rahoitusta ei vakinaistettu, vaan se perustui edelleen kuntamaksuihin ja STM:n vuosittain jakamaan TE-määrärahaan. Tehtäväkuvaus, palkkataso ja rahoituksen epävarmuus ei houkutellut hakijoita, joilla olisi ollut valmiina senioritason osaamista surveymetodiikkaan perustuvassa hyvinvointiseurannassa. Uusi vastuuhenkilö pitänyt yhteyttä NTTTn tutkijaryhmään. Kouluterveyspäiviä järjestettiin vuosittain siihen saakka, kunnes Stakes integroitiin Kansanterveyslaitokseen.
Kouluterveyskyselyn yhteydet sen juuriin ja alkuperäiseen toimintalogiikkaan katosivat 2000-luvun edetessä. Sisältö laajeni, kysymyksiä muokattiin uudelleen kyselystä toiseen. Otettiin käyttöön sähköinen tiedonkeruu. [1] Kuntien ja koulujen aktiivisesta tukemisesta tulosten hyödyntämisessä siirryttiin tekniseen raportointiin. THL:ssa keskityttiin tuottamaan valtakunnallisia tulosteita.
THL:ssä ei ole kiinnitetty huomiota koulujen ja oppilaitosten ’kyselyähkyyn’. Koko 2000-luvun ajan koulukyseluihin perustuva tiedonkeruu on laajentunut ja oppilaat ovat vastanneet vuosittain yhä useampiin erilliskyselyihin. Kyselyistä on tullut rutiinia, jossa vastaustilanteeseen ei enää jakseta keskittyä. Kouluterveyskysely on yksi monista erilliskyselyistä. Laajeneva lomake, tiedon keruun muuttuminen ja koulujen kyselyähky ovat yhdessä tuottaneet siihen lisää satunnaisvaihtelua.
Informaatio-ohjauksen harha
Kun valtion normi- ja rahoitusohjaus purettiin sosiaali- ja terveydenhuollossa vuonna 1993, uudeksi ohjauksen keinoksi yleensä ja erityisesti Stakesin tehtävänä vakiintui informaatio-ohjaus. Informaatio-ohjaus oli uutta eikä tietoa sen todellisista mahdillisuuksista ohjata kuntien toimintaa ollut käytettävissä. Kouluterveyskysely oli tyypillinen informaatio-ohjauksen sovellutus. Luotimme kyselyä kehittäessä ja sen ensimmäisinä vuosina varsin vahvasti tuottamamme informaation mahdollisuuksiin ohjata kuntien järjestämää tukea lapsille, nuorilla ja lapsiperheille.
Informaatio-ohjauksen vaikuttavuudesta alkoi kasautua kriittisiä arvioita vuosituhannen vaihteessa: ” ”Liiallinen luottamus informaatio-ohjaukseen on muodostamassa ongelman. Sen vaikutus voi olla hyvin vähäinen, kuten eräissä tutkimuksissa on todettu, tai joskus jopa tavoitteelleen vastakkainen” (Kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon ohjaus. Tasapainoista ratkaisua etsimässä. Oulasvirta ym. 2002, tiivistelmä, 38 ja 129). Huoli kouluterveyskyselyjen tulosten vaikutuksista kunnissa ja kouluissa kasvoi myös Stakesin ryhmässä. Pyrimme 2000-luvun alkaessa selvittämään tulosten hyödyntämistä ja tukemaan sitä.
Sittemmin näyttö informaatio-ohjauksen vaatimattomista vaikutuksista kunnissa on vahvistunut. Olemme myöhemmin osoittaneet, että olettamuksella kuntien lapsipoliittisten strategioiden ja ohjelmien merkityksestä paikallisen toiminnan uudistamisessa ei ole ollut kestävää pohjaa. (Rimpelä M, Rimpelä M, Heinisuo J. Onko strategioista tullut tragedioita? Lapsiperheet ja lapset kuntien strategiatyössä. Kalevi Sorsa Säätiö. Helsinki 2018).
Kouluterveyskysely oli aikansa tuote
Kuten edellä olen kuvannut, kouluterveyskysely perustui 1970-luvulta alkaen kehittyneeseen Nuorten terveystapatutkimuksen metodiikkaan ja toimintalogiikkaan, jotka tarjosivat valmiin mallin, kun vastaaminen paikallisen tason tiedon tarpeeseen tuli ajankohtaiseksi 1990-luvun puolivälissä.
Stakesin erityiseksi tehtäväksi tuli tukea kuntia erityisesti informaatiotuotannolla. Jälkikäteen voidaan ajatella, että kunta- ja koulukohtaiseen nuorten hyvinvointikehityksen seurantaan oli tarjolla kaksi straegista vaihtoehto:
- Keskittyminen paikallisesti toiminnassa – neuvoloissa, oppilashuollossa, päiväkodissa, kouluissa. lastensuojelussa, yms. – kertyvän tiedon vertailukelpoisuuden parantamiseen, tallentamiseen ja mahdollisimman nopeaan raportointiin uuden informaatioteknologian menetelmillä.
- Hyvinvointitiedon keräämiseen massakyselyillä kestitesti tallennettavaksi, jalostettavaksi ja jaettavaksi takaisin kunnille ja kouluille.
Ensin mainitussa suunnassa oli käynnissä kiinnostavaa pilotointia Lappeenrannassa. Ylilääkäri Outi Stridin johdolla testattiin määräaikaisten terveystarkastusten laajentamista perheiden hyvinvointiin ja kouluhyvinvointiin. Kouluterveydenhuollon kuudennen luokan terveystarkastukseen kutsuttiin vanhemmat mukaan ja laajennettiin huomio koko perheeseen. Keskeiset tiedot tallennettiin ja niistä muostettiin lapselle lujuuslaskelma” koululle ”luokkaprofiilit”. ”Laajan terveystarkastuksen” toiminta-ajatus omaksuttiin laajasti ja vakiintui 2000-luvun edetessä neuvoloihin ja kouluterveydenhuoltoon, mutta sen hyödyntäminen lasten, nuorten ja perheiden hyvinvoinnin monitoroinnissa ei jatkunut Lappeenrannan pilotin jälkeen. Toisen vaihtoehdon suunnassa oli valmiina NTTTn myötä kehittynyt osaaminen ja teknologia.
Kun kuntien hyvinvointipoliittisten ohjelmien valmistelun ja niissä tarvittavan tiedon tuottaminen tuli Stakesin tehtäväksi 1990-luvun puolivälissä, otettiin se toimintamalli, joka oli tuttu ja testattu. Ensimmäistä vaihtoehtoa ei edes pohdittu. Omalta osaltani keskittyminen Kouluterveyskysely edellä kuvatun pilotin menestyksen myötä oli luonnollista jatkua sille tutkijasuuntaukselle, joka oli tuottanut akateemisesti painavimmat työtä aikaisemmin. Vaikka olin tuolloin kiinnostunut myös alhaalta ylös nousevasta tiedon keruusta ja hyödyntämistä ja seurasin erityisesti Lappeenrannan kokeiluja, Kouluterveyskysely yksinkertaisesti vei mukanaan.
Sähköisen tiedonkeruun kokeileminen 2000-luvun alussa osaltaan osoitti, että informaatioteknologian huima kehitys oli kyseenalaistamassa laajan massakyselyn metodisen perustan. Kouluterveyskysely oli aikansa tuote, jonka elinkaari olisi voinut päättyä aika nopeasti 2000-luvun edetessä. Sähköisessä tiedonkeruussa olisi voitu edetä paikallisessa toiminnassa kertyvästä tiedosta muutospaineiden kannalta olennaisen tiedon tunnistamiseen, vertailukelpoisuuden varmistamiseen ja ajantasaiseen raportointiin. Tiedonkeruu olisi rakentunut pysyvästä ytimestä ja täydentynyt paikallisesti ajankohtaisilla kysymyksillä. Yhteisestä ytimestä olisi koottu aineisto valtakunnalliseen raportointiin.
Tässä vaihtoehdossa olisi voitu perustasolla yhdistää sosiaalisen raportoinnin toiminta-ajatus vertailukelpoisen tiedon keräämiseen ja tallentamiseen uuden informaatioteknologian avulla. Neuvoloissa, varhaiskasvatuksessa, kouluissa, oppilashuollossa, lastensuojelussa ja erikoissairaanhoidossa olisi uuden informaatioteknologian avulla kerätty lapsista, nuorista ja perheistä vertailukelpoisesti tiivistä ydintietopakettia täydentämään valtakunnallisia tietokantoja.
Edellä hahmoteltua polkua edeten oloisivat valtakunnalliset massakyselyt voineet jäädä historiaan. Valtakunnalliseen monitorointiin olisi kehitetty rajattuihin kysymyksiin keskittyviä määräajoon toistuvia tutkimuksia, erikseen esimerkiksi lasten ja nuorten mielenterveyden, väkivallan sekä päihteiden ja huumeiden käytön muutosten seurantaan. Kun tavoitteeksi asetettaisiin esimerkiksi näitä yhdistävän kokonaisuuden tutkiminen, menetelmät ja aineiston keruu johdettaisiin tutkimuskysymyksistä. Valtakunnalliset erilliskyselyt olisivat tässä kehyksessä olleet tutkimuslähtöisiä. Ei siis rutiinitoimintaa, vaan tutkijaryhmien kehittämää tiedonkeruuta vastaamaan ajankohtaiseksi koettuihin erityistarpeisiin.
Miksi olemme ajautuneet tähän tilanteeseen?
Kouluterveyskyselyn kehittäminen ja vakiintuminen lähtivät 1990-luvun yhteiskunnallisesta tilanteesta, jossa palvelujen kehittämisvastuu oli siirtynyt kunnille ja valtionhallintoon oli perustettu Stakes kehittämään ja tuottamaan kunnille informaatio-ohjausta. Kolmantena olivat tutkimussuuntautuneet NTTT ja HBSC ja niiden myötä kasvaneet tutkijaryhmät, kyselymenetelmien hallinta ja tekninen osaaminen.
Aluksi puhuime KouluterveysTUTKIMUKSESTA. Huomasimme kuitenkin, että massamittakaavassa ei ollut mahdollista kontrolloida vastaustilanteita siinä määrin, että olisi perusteltua puhua tutkimuksesta. Näin päädyimme kutsumaan seurantajärjestelmää KouluterveysKYSELYKSI, jonka päätehtävänä oli tuottaa kouluille ja kunnille seurantietoa yläkouluikäisten ja jatkossa myös lukioiden ja ammatillisten oppilaitosten nuorten hyvinvoinnista, terveydestä, tottumuksista sekä koulu- ja palvelukokemuksista. Toimintaamme ohjasivat NTTTn ja HBSCn tuottamat kokemukset ja oppiminen muutosten seurannan haasteista toistuvissa kyselyissä.
Jo muutaman vuoden kokemuksen karttuessa alkoi kasvaa huoli tulosten käyttökelpoisuudesta ja hyödyntämisestä kouluissa ja kunnissa. Kiinnostuminen, osallistuminen raportointitilaisuuksiin ja keskustelu niissä ja myös joukkoviestinnässä ei tarkoittanut, että ’informaatio-ohjaus’ olisi vaikuttanut kouluissa ja kunnissa arkiseen toimintaan. Jälkikäteen mielikuvaksi on jäänyt, että koulukohtaisten tulosten julkaiseminen oli tärkein tekijä siinä, että tieto muuttui paikallistasolla lämpimäksi, aiheutti muutoksen lukijan sydämenrytmissä ja viritti vauhdikkaan keskustelun teemalla ’ meidän koulussamme vastaukset eivät anna oikeata kuvaa tilanteesta’.
Kun koulukohtaisten tulosten julkaiseminen kyseenalaistettiin ja jäi parin vuoden jälkeen pois, raportointitilaisuuksien keskustelu kunta- ja koulutasolla ei enää ollut yhtä aktiivista, rehtoreiden osallistuminen väheni.
NTTN, HBSC:n ja kouluterveyskyselyn etu ja haitta oli pyrkimys kattaa laajasti lasten ja nuorten hyvinvoinnin keskeiset ulottuvuudet. Tästä seurasi jatkuva keskustelu kulloinkin ajankohtaisen teemojen ja seurannan metodivaatimusten kesken. Tämä tasapainottelu vaati vahvaa muutosten seurannan tutkimusosaamiseen perustuvaa johtamista, jossa kaiken aikaa haasteena oli vastaamistilanteen hallinta.
Alunperin kouluterveyskyselyn yhtenä tavoitteena oli vähentää kyselyjen lukumäärää, tuottaa yhdellä metodisesti mahdollisimman hyvin toeutelulla kyselyllä lasten ja nuorten hyvinvoinnin muutosten seurannassa tarvittava vertailukelpoinen tieto paikalliseen käyttöön. Tämä tavoite ei toteutunut. Kyselyjen lukumäärä kasvoi 2000-luvun edetessä. Niistä tuli usein toistuvaa rutiinia, jossa vastaamistilanteiden järjestämiseen ja valvontaan ei enää jaksettu keskittyä. Paperilomakkeiden tilalle tulivat nettikyselyt ensin koulussa toteutettuina ja sitten osin myös sen ulkopuolella vastattuina. Kouluterveyskyselyn tekninen toteuttaminen, siltä ja tuloste hyödyntämisympäristö on tänään monella tavalla toinen kuin 1990—luvun lopussa ja 2000-luvun alussa.
Samanaikaisesti tiedon keräämisen, jalostamisen ja raportoinnin tekniset mahdollisuudet ovat kehittyneet nopeasti. Jo pienessä kokeilussa 2000-luvun alussa totesimme, että koulussa tehdyn sähköisen kyselyn tulokset oli mahdollista saada viikon kuluessa yhteiseen käyttöön. Yritysympäristössä – esimerkiksi Fointain Park (Luotettava kumppani muutoksessa – Fountain Park) ja School Day (Etusivu – School Day | Voi hyvin, opi paremmin) – ajantasaista tietoa tuottavat tiedonkeruut ja raportoinnit ovat arkea.
Uusi informaatioteknologia mahdollistaa tiedon keräämisen suoraan paikallisessa arjessa ilman että sitä lähetetään ulkopuolella jalostettavaksi ja takaisin raportoitavaksi. Vertailukelpoisuus on mahdollista myös varmistaa muutosten kannalta keskisissä suunnissa, vaikka tieto kerätään ensisijaisesti paikallisiin tarpeisiin.
Havainnollistan esimerkillä. Tuskin kukaan ajattelee, että koulun, kunnan tai hyvinvointialueen talouden hallinnassa olisi viisasta lähettää tilitiedot valtakunnalliseen keskukseen, josta ne raportoitaisiin vertailukelpoisena viiveellä takaisin ja että paikallinen/alueen talouden seuranta rakentuisi vain keskuksen jalostaman ja raportoiman tiedon varaan. Juuri näin kuitenkin toimivat THLn toteuttamat massakyselyt.
Massakysyjen aika on ohi
Olen päätynyt ajattelemaan, että edellä kuvatut pulmat eivät keskity vain kouluterveyskyselyyn, vaan nousevat paljon laajemmasta suomalaisestä hyvinvointitutkimuksen kehityksestä. Kansainvälisessä katsannossa Suomen erityinen kilpailukyky hyvinvointitiedon markkinoilla on perustunut kattaviin tilastojärjestelmiin ja väestön valmuteen vastata kyselytutkimuksiin. Tutkijakoulutus kotimaassa ja nuorten tutkijoiden sijoittuminen koulutukseen muualla keskittyi näiden mahdollisuuksien hyödyntämiseen. Myös kansainvälinen yhteistyö ja julkaiseminen suuntautui yhä enemmän tähän tutkimusmahdollisuuksien kenttään. Luonnollisena seurauksena oli, että vähitellen yhä suurempi osa senioritehtävistä täytettiin epidemiologisten aineistojen, tilastoaineistojen ja surveyaineistojen tutkijoilla. Kun nämä aineistomassat kasvoivat, nuorista tutkijoista kasvava osa on koulutettu valmiiksi kerättyjen aineistojen hyödyntämiseen ja täydentämiseen.
Edellä kuvattu yleinen kehitys ei sinänsä tietenkään ole pulmallista. On hyvä, että mahdollisuudet hyödynnetään kansainvälisessä tiedekilpailussa. Pienen maan resurssit eivät riitä laajan kokonaisuuden kattamiseen. Kun yhä useammat keskittyvät Suomen tarjoamiin erityisiin mahdollisuuksiin, tutkijaosaamisen metodinen ja teoreettinen kenttä kapenee.
Pidän THL:n omaksumaa strategista valintaa massakyselyissä ja erityisen niiden laajentamisessa suurena virheenä, erityisesti siksi, että siihen on suuntauduttu samalla kun voimavarat kapenevat. Uuden teknologian tarjoamat mahdollisuudet alhaalta ylöspäin nousevaan tietotuotantoon ja hyödyntämiseen ovat jääneet kehittämättä.
Hyvä esimerkki on kouluissa ja sosiaali- ja terveyspalveluissa käytössä olevat lomakkeet. Tampereella laskettiin 2020-luvun alussa, että lasten, nuorten ja perheiden palveluissa oli yhteensä käytössä noin sata lomaketta, joista yhdestäkään ei suunnitelmallisesti kasautunut rutiininomaisesti tietoa palvelujen kehittämiseen ja johtamiseen. Konsultoin 2019 keväällä EKSOTEN perhepalveluja ja sielläkin tilanne oli samanlainen, vaikka EKSOTE on tullut tunnetuksi panostuksista tietojohtamiseen. Jos olisimme panostaneet tiedon muodostamiseen paikallisella tasolla, lomakkeiden vertailukelpoisuuteen ja sähköiseen täyttämiseen sekä asiakastapaamisissa kertyvän ydintiedon tallentamiseen ja päivittämiseen, saisimme suuren osan olennaisesta tiedosta ajantasaisesti käyttöön perustasolta kuormittamatta lainkaan tutkijoita. Tutkijat voisivat keskittyä vaativampaan metodiikkaan ja tulkintaan.
Kokeilu 2000-luvun alussa osoitti, että muutaman vuoden sisällä olisi voitu siirtyä kokonaan sähköiseen tiedon keräämiseen. Jo tuolloin ideoimme ohjelmapakettia, jolla aineisto olisi kunnassa voitu teknisesti puhdistaa ja raportoida kunta- ja koulukohtaiset tulokset määrämuotoisina kuvioina ja taulukoina käyttäen referensseinä edellisten aaltojen tietoja. Näin toukokuussa kerätyn aineiston tiedot olisivat olleet parissa viikossa kunnan sisäisessä käytössä. Kuntien aineistot olisi toimitettu Stakesiin ja koottu valtakunnalliseen raportointiin. Tätä kehitystyötä ei jatkettu.
Jälkikirjoitus YLEN uutiseen 21.2.2023 Kymmenettuhannet koululaiset vastaavat pian kyselyyn, jossa ei sen perustajan mielestä ole mitään järkeä (yle.fi)
On aina kiinnostavaa lukea, mitä toimittaja kirjoittaa lyhyestä puhelinkeskustelusta. Hieman tarkemmin ajattelustani löytyy esseestäni ”Kouluterveyskysely oli 1990-luvun innovaatio, joka voisi jäädä historiaan” Se on hieman muokattu versio pari vuotta sitten kirjoitetusta muistiosta, jonka lähetin muutamille keskeisille vaikuttajilla. Ei virittänyt keskustelua.
Pohjimmiltaan kysymys on survey-tutkimuksen metodiikasta ja sen teknisten mahdollisuuksien kehittymisestä. Ensin mainitussa suunnassa olennaista on, mihin tarkoitukseen tietoa kerätään. On metodisesti kaksi eri asiaa kerätä tietoa paikallistasolta palvelujen kehittämiseen ja kerätä tietoa muutosten ja pysyvyyden monitorointiin koko maan tasolla.
Tiedämme hyvin, että valtionhallinnon informaatio-ohjaus on tehoton tapa auttaa palvelujen tuottajia uusintamaan toimintaansa. Toiminta-ajatuksena tiedon kerääminen valtionhallintoon, jalostaminen ja jakaminen kunnille on vahvan valtion normi- ja rahoitusohjauksen tuote. Olennainen ero massakyselyihin oli siinä, että tieto oli ensin kunnissa koottava edellisen vuoden toiminnan kertomuksiksi ja seuraavien viiden vuoden suunnitelmiksi, jotka oli hyväksyttävä luottamushenkilöhallinnossa ja sen jälkeen lähetettiin valtionhallintoon. Tämä tiedonmuodostus päättyi 1993 valtiojohtoisen suunnittelujärjestelmän purkamisen yhteydessä.
Stakesin tehtäväksi tuli kuntien ohjaaminen informaatiolla. Tämän tehtävän lähtökohtia ja mahdollisuuksia ei tuolloin kriittisesti analysoitu. Vuodesta 1998 alkoi kasautua tutkimus- ja arviointietoa valtionhallinnon kautta kiertävän tiedon vaikutuksista paikallisten palvelujen kehittämiseen. Huomautettiin, että se ollut vain tehotonta vaan tuotti myös haittavaikutuksia.
Kouluterveyskyselyn ensimmäisinä vuosina havaitsimme, että koulukohtaiset tulokset ja niiden vertailu mahdollisimman pian niiden keräämisen jälkeen saattoi vaikuttaa. Hallinnon tutkijat ovat myöhemmin puhuneet tiedon sosiaalisesta merkityksellistämisestä (sensemaking, katso Hallinnon tutkimuksen tulevaisuus. Vastapaino 2022). Tänään ajattelen, että kyseessä saattoi olla eräänlainen uutuudenviehätys. Kun paikallisen tason tiedonmuodostus oli rapautunut, Kouluterveyskysely avasi siihen uuden näkymän. On myös huomattava, että kouluissa ei tuolloin ollut samanlaista kyselyähkyä kuin 2000-luvun edetessä.
Toinen keskeinen juttu on vastaamisen kontrolloiminen. Kontrolloimattomat vastaustilanteet tuottavat tuloksiin satunnaisvaihtelua. Kolmantena lapsille lähetetyn kyselyn laajuus suhteessa vastaajan kehitysvaiheeseen ja vastaamiskykyyn.
Tässä vain muutamia näkökulmia. Palautan uudelleen mieleen, että kouluterveyskyselyn lähtökohtana oli tiedon tuottaminen kouluilla ja myös kunnille lapsipoliittiseen suunnitteluun. Sittemmin olemme osoittaneet, että kuntatason lapsistrategia ovat olleet enemmän tragedioita kuin arjessa vaikuttavaa strategiaa (Kalevi Sorsa Säätiön julkaisu 2018).
Joitakin vuosia sitten yritin käytettävissä olevista tiedoista selvittää, miten hyvin Kouluterveyskysely tuo esiin ajankohtaisen ilmiön muutosta/pysyvyyttä koulutasolla vuodesta toiseen. Tämän harjoituksen tulokset naulasivat mielessäni viimeisen naulan Kouluterveyskyselyn arkkuun. Olisin todella kiitollinen, jos kyselyn puoltajat tänään toisivat esiin, millä luotettavuudella prosenttiluvuista voidaan koulutasolla tehdä päätelmiä ilmiöiden pysyvyydestä vs. muutoksista ajan myötä.
Ja sitten tulevat ei-toivotut vaikutukset. Kun tarjolla on vakiintunut massakysely tekniikka, uudet ajantasaisen tiedon muodostamisen mahdollisuudet (ks. esim. Fountain Park ja School Day) eivät ole saaneet osakseen ansaitsemaansa huomiota. Sitoutuminen massakyselyihin on myös vähentänyt kiinnostusta investoida metodisesti luotettavampiin monitorointitutkimuksiin ja myös mahdollisuuksiin kerätä uuden teknologian avulla ajantasaista tietoa paikallistasolla. En tässä yhteydessä mene tarkemmin monitoroinnin tekniikkaan, viittaan esimerkiksi vuoden 1998 lapsikohortista käynnistyneisiin tutkimuksiin yleensä ja erityisesti mielenterveysongelmien ilmaantuvuudessa ja uhritutkimuksiin.
Saimme vuonna 2013 mahdollisuuden esitellä viiden kunnan yhteistyönä valmistuneita ehdotuksia henkilökohtaisesti pääministerin esikunnalle sekä keskeisille valtiosihteereille ja kansliapäälliköille. Yksi poiminta: ”Kehittämis- ja kokeilutoiminnan tueksi tarvitaan riittävään vahvaa – ”akateemista” – arviointitutkimusta, jonka runkona tulisi olla lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimusrekisteri. Erilaisten palvelujen ja käytäntöjen kustannusvaikuttavuuden tutkiminen suhteessa tuotto-odotuksiin edellyttää lasten ja nuorten hyvinvoinnin sekä palvelujen käytön ja niiden kustannusten yhdistämistä ja vuosien mittaista seurantaa. Mallina voisi olla jo 1960-luvulta alkaen toiminut valtakunnallisesti kattava syöpärekisteri. Uusi lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimusrekisteri voitaisiin siten, että lähtökohdaksi otetaan syntymärekisteri, jota täydennetään ydintiedoilla lasten hyvinvoinnin kehityksestä ja yleisen, erityisen ja tehostetun tuen palveluista sekä niiden kustannuksista. Tiedot lasten ja nuorten hyvinvoinnin tutkimusrekisteriin siirtyisivät sähköisesti kuntien tietokannoista. Tämä edellyttää edellä tarkoitettujen ydintietojen valtakunnallista määrittelyä ja vertailukelpoista tallentamista niin, että siirtäminen tutkimusrekisteriin on mahdollista.”
Tästä enemmän kotisivullani esseessä ”Ehdotus Lasten, nuorten ja lapsiperheiden palvelujen tutkimus- ja kehittämisohjelmaksi 2014-2017”. Ehdotuksemme eivät johtaneet jatkotoimiin.
Kriittinen keskustelu Kouluterveyskyselystä ei tunnu olevan mahdollista paljolti siksi, että siitä on tullut rutiinia, ’brändi’. johon yhdistyy myönteisiä mielikuvia rippumatta siitä, miten hyvin se tänään toimii siinä tehtävässä, josta se 1990-luvulla kasvoi. En ole nähnyt yhtään kriittistä analyysista sen metodisesta ajantasaisuudesta ja kestävyydestä 2020-luvun yhteiskunnassa. Ulkoinen arviointi saattaisi olla ajankohtaista.
Palaan asiaan uudelleen toisilla forumeilla ja yksityiskohtaisemmin, jos Luoja suo. Tämän varauksen 80-vuotias joutuu tekemään kaiken tulevan suunnitteluun. Suosittelen taustaksi tuoretta kirjaani, joka löytyy Books on Demandin verkkokaupasta.
Kiitos tärkeistä huomioista ja historian kuvauksesta!