Suomalaiset lapset velvoitettiin 1920-luvulla käymään koulua. Oppivelvollisuuskouluun yhdistettiin kouluterveydenhuolto, jolla oli kolme perustehtävää: lapsen terveyden seuraaminen ja edistäminen, terveyskasvatus ja koulun toimintaympäristön terveellisuuden seuraaminen ja edistäminen.
Kouluterveydenhuollosta vastasivat pitkään terveyssisaret ja lääkärit yhdessä. Kaupungeissa oli päätoimisia kouluhoitajia ja koululääkäreitä. Kansanterveystyön uudistuksessa 1970-luvun alussa sanoitukset vaihtuivat, mutta toiminta jatkui paljolti ennallaan.
Kansanterveystoimikunta pohti 1969, olisiko ehkäisevästä työstä – myös kouluterveydenhuollosta – säädettävä yhtä yksityiskohtaisesti kuin aikaisemmin, mutta yleissäännösten katsottiin riittävän. Perustelu oli lyhyt. Yksityiskohtaisia säädöksiä ei tarvita, koska kunnat usein jopa ylittävät lakisääteiset tehtävänsä ehkäisevässä työssä.
Kouluterveydenhuolto tuotti 1970-luvun loppuun saakka perustiedot oppivelvollisuusikäisten lasten valtakunnalliseen terveysseurantaan. Jokaisesta terveystarkastuksesta merkittiin tietoja koulukohtaiseen koontilomakkeeseen, joista koottiin kunnan tiedot. Ne lähetettiin lääninhallitukseen ja edelleen lääkintöhallitukseen. Näin saatiin valtakunnalliset tiedot, jotka julkaistiin taulukkoina sosiaali- ja terveydenhuollon vuositilastoraporteissa. Sitten tämä seurantajärjestelmä.
Kouluterveydenhuoltoamme pidettiin kansainvälisissä arvioinneissa esimerkillisenä. Lääkintöhallitus ohjasi ohjekirjeillään, lääninhallitukset tukivat. Ohjausketjussa oli kouluterveydenhuoltoon erikoistuneita osaajia. Tyytyväisyyttä jatkui 1980-luvulle saakka. Sitten tuli väestövastuu, johon kouluterveydenhuolto sulautettiin. Valtion keskushallintoa uudistettiin. Lama pakotti leikkaamaan resursseja. Kansallinen huomio suuntautui ongelmiin erikoistuneisiin palveluihin. Kouluterveydenhuollosta katosi valtakunnallinen ohjaus ja tuki 1990-luvulla.
Kentällä toki jatkettiin kehittämistä. Lappeenrannassa esimerkiksi luotiin uusi terveystarkastusten toimintamalli, jota kutsuttiin laajaksi terveystarkastukseksi. Lapsen rinnalle otettiin mukaan koko perhe. Tehtiin lapsille kehityksen ’lujuuslaskelmia’. Otettiin mukaan koko koululuokka.
Stakesissa kehitettiin kouluterveyskysely ja järjestettiin vuosittain kouluterveyspäiviä. Niille osallistui parhaimmillaan 500-700 oppilaiden terveydestä ja koulun terveysoloista kiinnostunutta.
Vuosituhannen vaihteessa kouluterveydenhuolto nousi uudelleen yhteiskunnan asialistalle tärkeiden asioiden joukkoon. Duodecim -seura järjesti asiantuntijakokouksia. Julkaistiin käsikirja, valmisteltiin opas ja käynnistettiin suunnitelmallisempaa seurantaa. Huoli kuntien välisistä eroista voimavaroissa ja toiminnassa kasvoi. Valmisteltiin asetus ja oppilashuoltolaki. Palattiin uudelleen yksityiskohtaisempien säädösten aikaan.
Miten olemme viime vuosikymmeninä onnistuneet? Miten kouluterveydenhuolto tulkitaan ja toimii tänään? Onko perusteltua syytä kokea samanlaista kansallista kuin 1960-luvulla?
Katsotaan ensin tulkintaa tehtävistä. THL:n mukaan kouluterveydenhuollon tehtäviin sisältyvät
- oppilaan kasvun ja kehityksen sekä terveyden ja hyvinvoinnin edistäminen,
- vanhempien ja huoltajien kasvatustyön tukeminen,
- oppilaan erityisen tuen tai tutkimusten tarpeen varhainen tunnistaminen ja tukeminen,
- pitkäaikaisesti sairaan lapsen omahoidon tukeminen yhteistyössä muiden opiskeluhuollon toimijoiden kanssa sekä tarvittaessa jatkotutkimuksiin ja -hoitoon ohjaaminen,
- kouluympäristön terveellisyyden ja turvallisuuden sekä yhteisön hyvinvoinnin edistäminen ja seuranta,
- suun terveydenhuolto, sekä
- oppilaan terveydentilan toteamista varten tarpeelliset erikoistutkimukset.
Kolmesta varhaisesta päätehtävästä kaksi on mukana. Terveyskasvatus on jäänyt pois. Aikaisemmin puhuttiin kotikasvatuksen tukemisesta ja perhekasvatuksesta, nyt kasvatustyön tukemisesta. Uutta on erikseen määriteltynä pitkäaikaisesti sairaan lapsen omahoidon tukeminen.
Kouluterveydenhuollon tekee ainutlaatuiseksi oppivelvollisuus, joka kattaa jokaisen lapsen yhdeksän vuoden ajan, esiopetus mukaan lukien kymmenen vuoden ajan. Se on samanaikaisesti universaalia eli kaikille tarkoitettua ja ongelmasuuntautunutta. Molemmat ovat selkeästi mukana THL:n määrittelyssä.
Muutama havainto onnistumisesta viime vuosikymmeninä. Terveystarkastukset jatkuvat laajoina ja perinteisinä. Saammeko niistä seurantatietoa lasten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin kehityksestä? Emme saa.
Kouluympäristön terveellisyydestä ja turvallisuudesta kertyy kouluterveydenhuollossa tietoa useasta suunnasta. Sen tarkastamisesta määräajoin, oppilaiden terveystarkastuksista ja henkilöstön ja oppilaiden kokemista ongelmista. Saammeko suunnitelmallisesti seurantatietoa kouluympäristön terveydellisyydestä ja turvallisuudesta? Emme saa.
Kouluterveydenhuollossa lapset on punnittu ja mitattu toistuvasti 1950-luvulta alkaen, mutta tieto lihavuuden lisääntymisestä ei tullut kouluterveydenhuollosta. Vieläkään emme saa valtakunnallista seurantaa näistä mittauksista. Onko kouluterveydenhuolto osaltaan onnistunut saamaan lasten ylipainoisuutta hallintaan? Aika heikolta näyttää.
Erityisen tuen tarve pitäisi varhain tunnistaa. Mielenterveyspalvelujen kuormitus ja kiireelliset sijoitukset kodin ulkopuolelle ovat 2000-luvulla lisääntyneet jatkuvasti. Miksi tulevat yllätyksinä, kun jokainen on ollut kouluterveydenhuollon seurannassa?
Oppilaiden keskeisesti kiusaamisesta on puhuttu vuosikymmenien ajan. Sisäilmaongelmat alettiin tunnistaa jo 1990-luvulla. Oppilaiden yksinäisyydestä alettiin puhua 2010-luvulla. Ovat esimerkkejä kouluympäristön pulmista. Oppilaiden kehitysvaiheen huomioonottaminen opetuksen järjestämisessä. Esimerkiksi henkinen työsuojelu oppilaiden kannalta. Miksi kouluterveydenhuolto ei ole näissä ensisijainen tunnistaja ja ensitoimija?
Pitkäaikaissairaiden lasten omahoitoa tuetaan yhteistyössä muiden toimijoiden kanssa. Onko tässä onnistuttu? Ei tule kovin rohkaisevia tietoja lastenpsykiatrian eikä nuorisopsykiatrian taholta.
Joukkoviestinnässä on 1990-luvulta alkaen esitetty, että vanhemmuus on hukassa. Kasvatusvastuu on siirretty yhteiskunnalle. Miten vanhemmuus on voinut hukkua, kun kouluterveydenhuolto on ollut sitä tukemassa?
Olen edellä tarkastellut tuloksia suhteessa tehtävämäärittelyyn. On toki todettava, että suuri enemmistö lapsista voi hyvin, jopa paremmin kuin 1900-luvun päättyessä. Mutta miksi emme vieläkään saa kouluterveydenhuollosta paikallista, alueellista ja valtakunnallista tietoa lasten terveyden ja kouluympäristöjen terveydellisyyden ja turvallisuuden kehityksestä. Miksi tarvitaan erityisiä kouluterveyskyselyjä ja muita ulkoisia tiedonkeräyksiä, kun kaikki olennaiset asiat pitäisi olla tiedossa jokaisen koulun ja jokaisen lapsen kouluterveydenhuollossa? Miksi vanhemmat, huoltajat, oppilaat ja koulun aikuiset lukevat kouluterveyskyselyn raporteista, miten heidän koulussaan voidaan?
Kouluterveydenhuollon onnistumisen kriteeriksi ei riitä se, että enemmistä oppilaista voi hyvin. Oppivelvollisuus antaa erityistehtävänä. On onnistuttava myös niiden lasten tukena, joille kasautuu kehityksen huolia. Ja tässä suunnassa ei voi puhua onnistumisesta.
Palataan lähihistoriaan. Kouluterveydenhuolto oli 1970-luvulla tärkein oppivelvollisuusikäisten hyvinvoinnin tuki, jota myös arvostettiin. Entä tänään. Kouluterveydenhuolto on jäänyt marginaaliin. Tehtävien ja resurssien välillä on ammottava aukko. Tekninen tuki on jäänyt 1900-luvulle.
Tulee mieleen Dowton Abbey. Kulissit ovat edelleen näkyvät. Tarinaa menestyksestä riittää. Mutta toimintaympäristö on muuttunut. Olen ollut mukana lähes puolen vuosisadan ajan. Joudun kysymään, onko kouluterveydenhuolto nykyisessä muodossaan jo väistämättä jäämässä historiaan.
En löydä 2000-luvulta sellaista kehitystä, josta nousisi usko parempaan tulevaisuuteen. Olisiko meillä rohkeutta kriittisesti ja laajasti analysoida, millaista hyvinvointitukea oppivelvollisuusiköiset tarvitsevat 2020-luvulla ja miten se olisi järjestettävissä niillä reunaehdoilla, joita kansantalouden kehitys on asettanut ja edelleen asettamassa?
Muutamat kouluterveydenhuollon historian kulmakivet ovat edelleen ajankohtaisia. Paljon on myös muuttunut. Otetaan esimerkiksi Schoolday’n kehittämä koulun tiedonhallinta ja oppilaan hyvinvoinnin seuranta (https://www.schoolday.fi/).
Miksi koulusta on kolme suunnitelmaa, opetussuunnitelma, koulukohtainen oppilashuoltosuunnitelma ja kouluterveydenhuollon toimintasuunnitelma ja samalla olemme huolissamme lapsen ja perheen tuen hajoamisesta? Lukuisissa kokeiluissa on kehitetty paljon tukea tarvitseville oppilaille ja heidän vanhemmilleen ohjattua ryhmätoimintaa koulun sisään korvaamaan vastaanottokäyntejä lukuisilla erityisasiantuntijoilla.
Miksi erityisopettajat, psykologit, kuraattorit, terveydenhoitajat, lääkärit, nuorisotyöntekijät, psyykkarit ja monet muut ammattihenkilöt kohtaavat koulussa toisilleen vieraina, ei saman itseohjautuvan tiimin jäseninä? Mihin tarvitaan erikseen opetussuunnitelmaa, oppilashuoltoa ja kouluterveydenhuolto? Eikö ne voisi yhdistää kokonaisuudeksi tukemaan lasten kehitystä aikuiseksi oppivelvollisuuden vuosina.
Miksi lapsiperhe on edelleen kouluterveydenhuollolle lasta kehystävä tausta mutta ei varsinainen tuen ja huolenpidon haaste siihen tapaan, jota laajan terveystarkastuksen alkuvaiheessa tavoiteltiin?
Näillä vuosilla esitän kysymyksiä. Nuoremmat vastatkoon.