Jokin aika sitten sain olla mukana kolmen peruskoulun arjessa keskustelemassa syrjäytymisestä. Neljässä ryhmässä yhteensä noin 30 kouluyhteisön ammattihenkilöä pohti oppilaiden syrjäytymisvaaran tunnistamista ja koulunsa vahvuuksia ja haasteita syrjäytymisen vähentämisessä.
Yhteensä kasautui noin kuusi tuntia vilkasta keskustelua. Paljon puhuttiin esimerkiksi kohtaamisesta, vuorovaikutuksesta, vanhemmuudesta, varhaisesta puuttumisesta ja työrauhasta. Sanaa kasvatus ei puheesta juurikaan löytynyt.
Tästä sain aiheen selvittää, mitä kasvatuksesta sanotaan perusopetuksen säännöksissä ja opetussuunnitelman perusteissa. Päädyin lukemaan Matti Koskenniemen 1950-luvulla kirjoittamia pohdintoja koulukasvatuksesta. Kasvatus tulisi uudelleen nostaa perusopetuksen ydintehtäviin ja ydinosaamiseen.
Kasvatus perusopetuslaissa ja -asetuksissa
Kasvatus esiintyy sanana perusopetuslaissa yhteensä 17 kertaa, kun varhaiskasvatusta ei oteta mukaan. Ensin koulun järjestämisluvan yhteydessä (6-7§) puhutaan erityisestä maailmankatsomuksellisesta tai KASVATUSopillisesta järjestelmästä. Seuraavaksi säädetään, että uskonnolliseen yhdyskuntaan kuulumaton oppilas voi huoltajan pyynnöstä osallistua myös sellaiseen uskonnon opetukseen, joka oppilaan saaman KAVATUKSEN ja kulttuuritaustan perusteella ilmeisesti vastaa hänen uskonnollista katsomustaan (13§). Suurin osa kasvatus –sanoista (12) sijoittuu turvallisuutta ja kurinpitoa käsitteleviin pykäliin.
Koulun kasvatustyö mainitaan aamu- ja iltapäivätoiminnan tavoitteiden yhteydessä (48a§): Tavoitteena on tukea kodin ja KOULUN KASVATUSTYÖTÄ sekä lapsen tunne-elämän kehitystä ja eettistä kasvua.
Perusopetusasetuksesta (20.11.1998/852) en löytänyt lainkaan kasvatus –sanaa. Asetuksessa tavoitteista ja tuntijaosta (422/2012) sanapari opetus ja kasvatus esiintyy useita kertoja. Täsmennykset keskittyvät kuitenkin opetukseen. Esimerkiksi ensin todetaan, että opetuksen ja kasvatuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuunkykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen. Seuraavassa lauseessa keskitytään opetukseen. Sama toistuu myöhemmin. Kasvatus on mukana sanaparissa, mutta myös jää siihen. Poikkeuksena on kasvatuskeskustelua koskeva säännös.
Aika mielenkiintoinen kuva muodostaa kasvatuksen roolista perusopetuksessa, kun sitä arvioidaan kirjaimellisesti säännösten perusteella. Yksityiskohtaisempia säännöksiä on vain kurinpidon yhteydessä.
Kasvatus opetussuunnitelman perusteissa
Ensinnäkin huomautan, mitä opetussuunnitelman perusteiden sanastosta puuttui. Siitä ei löytynyt lainkaan vanhempia eikä vanhemmuutta. Huoltaja sen sijaan esiintyy 164 kertaa. Perusteissa ei myöskään mainittu kotikasvatusta eikä perhekasvatusta, jotka olivat vielä 1980-luvulla opetus- ja kasvatuskeskustelun ydinkäsitteiden joukossa.
Laajasta asiakirjasta (472) sivua löytyi 146 kasvatus –sanaa. Useimmiten kyseessä oli kielikasvatus (46) tai muu vastaava oppiaineisiin liittyvät sanonta. Opetus ja kasvatus esiintyivät myös usein eri tavoin yhdistettyinä. Kasvatuskeskustelu mainittiin kymmenen, koulun kasvatustyö viisi ja kasvatustavoitteet neljä kertaa. Seuraavassa muutamia poimintoja:
- Perusopetus on OPETUKSEN JA KASVATUKSEN kokonaisuus, jossa eri osa-alueiden tavoitteet ja sisällöt liittyvät yhteen ja muodostavat opetuksen ja toimintakulttuurin perustan. (sivu 9)
- Jokaisella perusopetusta antavalla koululla on OPETUS- JA KASVATUSTEHTÄVÄ. Tämä tarkoittaa oppilaiden oppimisen, kehityksen ja hyvinvoinnin tukemista yhteistyössä kotien kanssa…. Perusopetus KASVATTAA oppilaita ihmisoikeuksien tuntemiseen, kunnioittamiseen ja puolustamiseen. (sivu 17)
- ARVOKASVATUKSEN merkitys korostuu… Henkilöstön avoin ja kunnioittava suhtautuminen kotien erilaisiin uskontoihin, katsomuksiin, perinteisiin ja KASVATUSNÄKEMYKSIIN on rakentavan vuorovaikutuksen perusta. (sivu 15)
- Oppilailla ja huoltajilla tulee olla mahdollisuus osallistua KOULUN KASVATUSTAVOITTEILLE ja käyttäytymiselle asetettavia tavoitteita koskevaan keskusteluun ja tavoitteiden määrittelyyn. (sivu 50)
- Huoltajalla on ensisijainen vastuu lapsensa KASVATUKSESTA. …Koulu tukee KOTIEN KASVATUSTEHTÄVÄÄ ja vastaa oppilaan opetuksesta ja KASVATUKSESTA KOULUYHTEISÖN JÄSENINÄ. (sivu 35)
- Opetussuunnitelmassa päätetään PERUSOPETUJSEN KASVATUSTYÖN, … sekä muun toiminnan järjestämisestä ja toteuttamisesta. (sivu 9)
- Yhteistyö opetussuunnitelman ja lukuvuosisuunnitelman laadinnassa edistää sitoutumista yhteisiin tavoitteisiin ja lisää OPETUKSEN JA KASVATUSTYÖN yhtenäisyyttä. (sivu 10)
- Käyttäytymisen ohjaus sekä käyttäytymiseen liittyvien tietojen ja taitojen opettaminen ovat osa KOULUN KASVATUSTEHTÄVÄÄ…. Käyttäytymien tavoitteet perustuvat KOULUN KASVATUSTAVOITTEISIIN, yhteisön toimintakulttuuria määrittäviin linjauksiin ja järjestyssääntöihin. (sivu 50)
- Tuen tarpeiden arviointi ja tarvittavan tuen antaminen kuuluvat kaikkiin KASVATUS- JA OPETUSTILANTEISIIN. (sivu 63)
Pikaisena yhteenvetona on, että opetussuunnitelman perusteissa kasvatus on mukana selvästi näkyvämmin kuin perusopetuksen säännöksissä. Kasvatus esiintyy kuitenkin useimmiten sanaparissa opetus ja kasvatus. Koulun kasvatustehtävää ja kasvatustyötä korostetaan sitä kuitenkaan tarkemmin erittelemättä. Perusopetuksen yhteisten kasvatustavoitteiden ja kotien kasvatustavoitteisiin ja niitä ohjaaviin arvoihin näkyy vain kirjoitettuna rivien väliin. Avoimeksi jää myös esimerkiksi, mitä tarkoitetaan ’kotien kasvatustehtävän tukemisella’, ’kasvatuksella kouluyhteisön jäseninä’ ja ’tuen antamisella kaikissa kasvatus- ja opetustilanteissa’.
Paluu 1950-luvulle
Tämä askartelu antoi aiheen selailla kirjahyllyyni kertyneitä kirjoja, joissa oli pohdittu koulun kasvatustehtäviä. Käteen tarttuivat erityisesti Martti Koskenniemen kirjoittamat ’Sosiaalinen kasvatus koulussa’ (Otava 1952) ja ’Opettamisen taito’ (Otava 1953).
Koskenniemi pohtii sosiaalista kasvatuksen historiaa ja koulun mahdollisuuksia eri yhteisöjen jäsenten kasvattajana. Hän kysyy, miksi koulu jää usein tappiolle suhteessa muihin yhteisöihin, vaikka oppilaat ovat useita tunteja päivittäin ja vuosien ajan koulun vaikutuksen alaisina ja tiivistää kaksi selitystä:
- Mitä välittömämmin ja elävämmin koettuja kokemukset ovat sitä syvemmin ne lapseen vaikuttavat.
- Pisimmälle päässeet koulut ovat aina ensi kädessä huolehtineet ilmastostaan ja vasta toiseksi opetuksestaan. (sivu 26).
Kirjan pääosassa hän selostaa tutkimuksiaan koulun ja luokan sosiaalisista suhteista. Lopuksi hän esittää yksityiskohtaisen ehdotuksen sosiaalisen kasvatuksen suunnitelmaksi. Tässä yhteydessä hän toteaa, että
- elämä koulussa ja kotona on täynnään tilanteita, jotka antavat aihetta keskusteluun siitä, miten yhdessä pitäisi elää. Kokemus on osoittanut, että sosiaalis-eettisten kysymysten pohtiminen onnistuu parhaiten, jos keskustelun aihe saadaan etsimättä ja omasta ympäristöstä. …satunnaisesti esiintyvää aihetta osaa käyttää hyväkseen vain improvisointiin pystyvä opettaja. (sivu 315)
Koskenniemen pohti laajasti työrauhaa, opettajan auktoriteettia ja sosiaalisia työmuotoja koulussa (sivut 246 – 302). Hän luokitteli tavallisimmat järjestyshäiriöiden aiheuttajat hieman eri tavalla kuin mitä viime aikojen koulukeskustelussa on esitetty: 1) Luokan koostumus ja oppilaiden väliset suhteet, 2) opettajan käyttäytyminen ja erityisesti hänen tapansa käsitellä oppilaita, 3) työtapahtuma, ja 4) luokan sosiaalinen ilmasto.
Koskenniemi totesi, että persoonallisten ja mahdollisimman monipuolisten työtilanteiden on yhdyttävä kokonaisuudeksi. Koskenniemen mukaan tähän päästään helpoimmin, jos opetussuunnitelman osina eivät perinteiseen tapaan ole aineet ja niiden oppimäärät, vaan se koostuu kasvatustilanteista. Hän kuvasi Jyväskylässä 1945 – 49 suoritettu koulukokeilua (Todella kiinnostava kuvaus sivulla 326!) ja päätti kirjansa kolmeen tiivistykseen:
- Sosiaaliseen kypsymiseen vaikuttaa kouluelämä kaikkine tilanteineen.
- Sosiaalista kypsymistä edistävät tehokkaimmin tilanteet, jotka tarjoavat tilaisuuden sosiaalisesti merkitykselliseen toimintaan ja jotka samalla muodostavat elimellisen osan koulun työtä.
- Vaikka koulun sosiaalinen kasvatus tähtääkin tulevaisuuden yhteisöihin, ei siinä ole unohdettava luokan pienoisyhteiskunnan olemusta. (sivut 328 -330)
Opettamisen taito –kirjan sisällysluettelo on varsin ajankohtainen. Ensin tarkastellaan lapsen kasvua ja kehitystä nuoreksi ihmiseksi, sitten pohditaan oppilaiden erilaisuutta, oppilaita luokkayhteisönä, opettajaa kasvattajana ja työrauhaa. Seuraavaksi edetään oppituntien valmisteluun, oppimisen edellytyksiin, opetukseen oppitunnilla ja yhteistyöhön. Yksityiskohtiin menemättä poimin osion kirjan alussa esitetystä nuoren opettajan huoneentaulusta: Muista olevasi oppilaittesi opettaja, ohjaaja ja ystävä. Siksi
- opi tuntemaan oppilaasi nimeltä niin pian kuin mahdollista,
- kerää heistä lisätietoja koulun matrikkelista ja muista lähteistä,
- etsi kosketusta oppilaittesi koteihin,
- osoita kiinnostusta sitä kohtaan, mikä kiinnostaa oppilaita niin koulussa kuin koulun ulkopuolella,
- ole ystävällinen mutta pidättyväinen, vältä liikaa tuttavallisuutta oppilaita kohtaan,
- kohtele oppilaita oikeudenmukaisesti ja samalla päättävästi,
- vaikeuksien tullen etsi ensin vikaa itsestäsi.
Kasvatus uudelleen keskiöön perusopetusta uudistettaessa
Kasvatus koulun tehtävänä ja kotikasvatuksen tukeminen olivat paljon esillä 1980-luvulle saakka. Kasvatus nähtiin kaikkien lasten parissa toimivien aikuisten yhteisenä tehtävänä ja osaamisen yhteisenä haasteena. Kotikasvatus oli erityinen osa laajempaa kasvatustehtävää ja kasvatusosaamista.
Samanaikaisesti oli jo pitkään korostettu perheen kasvatusautonomiaa ja kritisoitu yhteiskunnallisten intressien korostumista kasvatustavoitteiden määrittelyssä. Kriittiset äänet voimistuivat ja aiheuttivat 1990-luvulla kasvatuksen katoamisen yhteiskunnallisen keskusten ydinteemojen joukosta. Uudeksi uusiksi ydinteemoiksi tulivat välittäminen ja vanhemmuus. Laaja kasvatustehtävä kaventui vanhempien vastuuksi ja yhteisestä kasvatusosaamisesta siirryttiin tunteiden ja moraalin areenoille.
Kun tätä kehitystä tarkastelen, sen ydin kääntyy toisenlaiseksi mitä yleisesti väitetään. Kasvatusvastuu ei siirtynyt vanhemmilta yhteiskunnalle, vaan vanhemmat ovat jääneet paljon aikaisempaa yksinäisempinä vastaamaan lastensa kasvatuksesta. Yhteiskunnan instituutiot ja niiden ammattihenkilöt ovat vetäytyneet sivusta katsojiksi, toimivat usein enemmän arvostelijoina (’vanhemmuus on hukassa’) kuin kumppaneina ja osallisina yhteisessä kasvatustehtävässä.
Koskenniemen kirjoihin palaaminen selvensi minulle eroa kotikasvatuksen ja koulukasvatuksen kesken. Molemmilla on osaksi sama ydintehtävä ja siinä tarvittava yhteinen menetelmäosaaminen. Koskenniemeä soveltaen voidaan kuitenkin esittää, että tämän yhteisen ytimen lisäksi koulukasvatukselle erityistä on ’sosiaalinen kasvatus’:
- ”Eheän persoonallisuuden kehkeytyminen riippuu sekä yksilöllisyyden kehityksestä että yhteisöön sopeutumisen taidon edistymisestä. Sen vuoksi kysymys yksilöllisen ja sosiaalisen kypsymisen suhteesta on nykyajan kasvatuksessa varsin ajankohtainen… Jos koulu hyväksyy tehtäväkseen edistää kasvatettavien sosiaalista kypsymistä, seuraa siitä, että sen on käytettävä hyväksi voimakkainta välinettään – sitä että koulun maailma on pienoisyhteiskunta, jossa yhtä mittaa tapahtuu yksilöiden keskeistä ja yksilöiden ja yhteisöjen välistä vuorovaikutusta. … Eheäksi persoonallisuudeksi varttuminen onnistuu parhaiten yhteisössä, jossa eläminen tukee sosiaalista ja yksilöllistä kypsymistä ” (Sosiaalinen kasvatus koulussa, sivut 12-13)
Näin päädyn tämän tarkastelun ydinkysymykseen. Olisiko kasvatus nostettava uudelleen koulukehittämisen kärkiteemojen joukkoon, mutta uudella tavalla painottaen. Vastaus näyttää aika selvältä. Perusopetuksen tehtävien ja tavoitteiden määrittelyssä olisi selkiytettävä sen erityinen tehtävä lasten kasvun ja kehityksen tulemisessa suhteessa kotikasvatukseen. Huomiota tulisi siirtää kasvatustavoitteista kouluyhteisön ja sen ammattihenkilöiden erityiseen kasvatusosaamiseen ja kasvatusmenetelmiin sekä rakenteisiin, jotka mahdollistavat tutkimukseen ja koeteltuun kokemukseen perustuvan kasvatusosaamisen soveltamisen perusopetuksen arjessa.