Tänään keskustellemme koulupsykologien ja -kuraattoreiden sijoittumisesta hallinnossa. Hallitus on esittää soten hallintoreformissaan, että molemmat sijoitetaan tulevien hyvinvointialueiden sosiaali- ja terveydenhuoltoon.
Esitystä kannattavien mukaan ’hallinto ei saa määrätä työn arkea’. Tavoitteena ’on ainoastaan sosiaali- ja terveydenhuollon ammattihenkilöiden tuottamien palvelujen järjestämisen yhdenmukaistaminen’. (HS mielipide 30.3.2021) Kriitikkojen mielestä siirto koulutuksen hallinnosta sosiaali- ja terveyspalvelujen hallintoon tulee väistämättä suuntaamaan arkista työtä opiskeluhuollossa (HS vieraskynä 22.3.2021.
Mistä kaikki alkoi? Koulukuraattoreita alettiin palkata kouluihin 1960-luvulla tukemaan oppilaita, ’joiden kotihuolto vaikutti puutteelliselta ja joiden koulunkäynnissä alkoi ilmetä häiriöitä’. Helsingissä ensimmäisenä koulukuraattorina toimi suureen kouluun sijoitettu sosiaalityöntekijä, jonka virka oli lastensuojeluvirastossa. Kotkassa toiminta käynnistyi koulutoimessa ja tehtävässä oli kansakoulunopettaja, joka hoiti samalla myös erityisluokkien oppilaiden jälkihuoltoa.
Koulujen psykologitoiminta oli 1960-luvulla tultaessa koulukypsyyden ja -poikkeavuuden diagnosointia kasvatusneuvoloissa. Ensimmäinen koulupsykologin virka perustettiin Lahden koulutoimeen vuonna 1965. Peruskoulu-uudistuksen toimeenpanossa pidettiin tärkeänä psykologisen osaamisen saamista kouluihin. Kouluhallitukseen perustettiin vuonna 1971 koulun mielenterveystyön ja koulupsykologisen toiminnan ylitarkastajan virka. Oman alan hallinnan lisäksi virkaan valittavalta edellytettiin arvosanaa cum laude approbatur kasvatustieteessä tai kasvatus- ja opetusopissa ja kelpoisuus johonkin kouluhallituksen alaiseen opettajanvirkaan tain muulla tavalla hankittu perehtyneisyys opetustoimeen tai nuorison ohjaukseen. Vuonna 1972 kansakouluissa toimi 16 koulukuraattoria ja 12 koulupsykologia.
Kouluhallituksen asetti vuonna 1971 työryhmän selvittämään 1) koulupsykologi- ja kulukuraattoritoimintaa, 2) mielenterveys- ja sosiaalipalvelujen tarvetta kouluissa, ja 3) minkälaisia oppilaissa esiintyvät vaikeudet olivat opettajien näkökulmasta katsottuna laadultaan ja laajuudeltaan. Koulujen johtajille ja rehtoreille osoitetussa kyselyssä vastaajista 50 – 80 %katsoi, että mielenterveydellisten ja sosiaalisten kysymysten asiantuntijan tulisi olla koululla tavattavissa kerran, kaksi kertaa tai 4 kertaa viikossa. Kaupungeissa ja kauppaloissa toivoi jokapäiväistä läsnäoloa 38 % kansakouluista ja 27 % oppikouluista. Työryhmä esitti, että päätoiminen koulukuraattorin virka tulisi perustaa vähintään 800 ja enintään oppilasta kohti ja koulupsykologin virka vastaavasti 1500 – 2000 oppilasta kohti. Harvaan asutuilla seuduilla virkoja tulisi perustaa pienemmillä oppilasmäärillä.
Ensimmäinen laaja selvitys oppilashuollosta valmistui vuoden 1973 lopussa. Valtioneuvoston helmikuussa 1971 asettaman komitean tehtävänä oli tarkastella oppilashuoltoa opetus- ja kasvatustyötä täydentävänä toimintana ja lähteä siitä, että oppilashuolto järjestetään pääasiallisesti koululaitoksen toimesta.
Komitea yhdisti oppilaan ohjauksen, koulun sosiaalityön ja koulupsykologisen toiminnan. Kokonaisuudelle esitettiin yhteiset kehittämisperiaatteet ja tavoitteet ja yksityiskohtainen kehittämisohjelma 1980-luvulle saakka. Ohjelman toteuttamisesta seuraisi, että kouluissa toimisi 1980-luvun puolivälissä noin 500 psykologia ja 500 kuraattoria. Komitea esitti koulutuslakeja täydentävää erillislakia koulupsykologeista ja koulukuraattoreista. Perusteluksi esitettiin, että koulunkäyntiä ja lasten tasapainoista kehitystä vaikeuttavat sosiaaliset sopeutumisongelmat ja mielenterveyden häiriöt olivat lisääntyneet ja johtanut mielenterveys- ja hoitoalan palvelujen tarpeen jatkuvaan kasvuun.
Oppilashuoltokomitean ehdottamaa kehittämisohjelmaa ei toteutettu. Lastensuojeluselvityksessä vuonna 1985 todettiin, että psyykkistä oppilashuoltoa ei ole toteutettu tarpeenmukaisella tavalla. Kouluhallinnossa oli yritetty saada koulukuraattorin virka kutakin yläasteen piiriä varten, mutta näinkään vaatimatonta tavoitetta saavutettu. Toimintaa koskevia säännöksiä sisältynyt vuoden 1983 perusopetuslakiin. Kehittäminen oli jäänyt kuntien harkintaan ja vastuulle.
Vuoteen 1988 mennessä kuntiin oli perustettu 187 koulukuraattorien ja 91 koulupsykologin virkaa. Hallinnollisesti toiminta oli opetusministeriön ja kouluhallituksen vastuulla, mutta huoli psykososiaalisen oppilashuollon hitaasta kehityksestä oli yleisempää lastensuojelun piirissä. Kysymys lakiin perustuvasta sääntelystä tuli ajankohtaiseksi 1980-luvun lopussa.
Esillä oli kaksi vaihtoehtoa, säännösten lisääminen koulutuslakeihin tai lastensuojelulakiin. Vakiintunut käytäntö tuki koulutuslakeja. Tätä havainnollistaa se, että eduskunnassa tehtyyn kirjallisiin kyselyihin koulupsykologeista ja -kuraattoreista oli vastannut opetusministeri.
Kouluhallitus haki perusteita valintaan lakivaihtoehtojen välillä tekemällä vuonna 1988 kyselyn koululautakunnille kunnissa, joissa oli koulupsykologeja ja/tai -kuraattoreita. Yli 90 % vastasi, että nämä toiminnat kuuluvat koulutoimen alaisuuteen. Henkilöstökyselyyn vastasi 118 koulupsykologia ja kuraattoria. Heistä 109 kannatti kuulumista koulutoimeen. Samanlainen tulos saatiin kyselyssä perheneuvoloiden työntekijöille ja terveyskeskuspsykologeille. Suomen Psykologiliitto piti etusijalla koulutoimeen kuulumista. Sosiaalityöntekijäin Liiton kannanotossa todettiin, että kouluissa tehtävä sosiaalityö tuottaa parhaita tuloksia koulutoimen alaisuudessa, koska siirtyminen sosiaalitoimeen saattaisi johtaa työntekijöiden käyttöön muissa tehtävissä.
Hallitus valmisteli vuonna 1989 esitystään lastensuojelulain muuttamiseksi ja päätti sisällyttää esitykseenä ehdotukset säännöksiksi koulukuraattoreista ja -psykologeista. Tarkemmin valintaa perustelematta hallitus totesi, että tehostamalla ja laajentamalla koulun psyykkistä ja sosiaalista oppilashuoltoa, voitaisiin paremmin ehkäistä ja leimaamatta ratkaista niitä sosiaalisia ja psyykkisiä ongelmia, jotka usein ensimmäisenä havaitaan koulutyön yhteydessä: ”Oppilashuoltokomitean valmistelema ehdotus erillislaiksi voitaisiin lakiteknisesti toteuttaa säätämällä koulukuraattoreista ja koulupsykologeista lastensuojelulaissa ja -asetuksessa. Kun virat perustetaan sosiaali- ja terveydenhuoltoon, ne tulevat sen normaalin valtionavun piiriin.”
Eduskuntakeskustelussa perusteli säännösten sijoittamista lastensuojelulakiin: ”Olemme neuvotelleet tästä useasti opetusministeri kanssa ja myös ministeriöiden virkamiehet ovat neuvotelleet, ja me päädyimme tähän loppuratkaisuun. Koululaisilla on myös perhe ja he ovat meidän sosiaalityön asiakkaitamme usein sellaisissa tapauksissa, jolloin he tarvitsisivat myös koulupsykologin tai koulukuraattorin palveluja. Näin ollen on todennäköistä, että osa niistä oppilaista, jotka eivät saa palveluja tällä hetkellä – tai yhteisö ei saa niitä – tulee joka tapauksessa sosiaalitoimiston puolelle asiakkaiksi joko perheensä välityksellä taikka sitten itse. Sen vuoksi me katsoimme, että osa niistä resursseista, jotka muuten olisivat meidän käytössämme, olisi annettavissa kouluun niin, että arkipäivän ongelmat ratkaistaisiin samassa yhteisössä, missä ne ovat syntyneetkin. Täällä on pitkään puhuttu pelkästään siitä, kenen ammattikunnan ja kenen hallintokunnan asia kyseessä on. Minä todella toivon, että lapset eivät jää nyt tällaisen hallintokuntariidan jalkoihin.”
Tämä ’lakitekninen toteutus’ yhdessä alussa mainitun siirtoesityksen kanssa palauttavat mieleen sosiaali- ja terveysministeriön 1970-luvun alussa asettaman työryhmän. Tehtävänä oli selvittää yönjakoa kasvatusneuvoloiden, mielenterveystoimistojen sekä koulupsykologi- ja koulukuraattoritoiminnan kesken lasten sopeutumisvaikeuksien ja mielenterveyshäiriöiden ehkäisyn ja hoidon järjestämiseksi. Työryhmä ehdotti, että koulujen psykologisista perustarpeista huolehtisivat terveyskeskukset, joille kuluisi myös koulujen mielenterveystyön suorittaminen. Koulukuraattoritoiminta tulisi liittää yhteen muun sosiaalitoimen toimen kanssa. Työryhmän mukaan koulun sosiaalityötä on se työ, jota koulukuraattori tekee ja koulupsykologisella toiminnalla tarkoitetaan koulupsykologin tekemää työtä.
Vuonna 1993 julkaistussa tutkimuksessaan Arto Jauhiainen analysoi oppilashuollon kehitystä ja organisatorista pohjaa kolmen varsin erityyppisen toimintalohkon – koulutus, – sosiaali- ja terveysinstituutioiden maastossa. Koulupsykologitoiminnan ja koulun sosiaalityön tulkinnat nousivat 1970-luvulla koulutuksen instituutioista, mutta esillä olivat jo tuolloin sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioiden tulkintavaihtoehdot.
Viiden vuosikymmenen historiassa hallituksen vuonna 1989 lakitekniseksi kutsuma valinta näyttää tänään ratkaisevalta vaiheelta kehityksessä, jossa koulupsykologitoiminta ja koulun sosiaalityö ovat kaventuneet kahden korkeakoulutkinnon suorittaneen ja sosiaali- ja terveydenhuollon ammattipätevyyden omaavan asiantuntijaryhmän erikseen määritellyiksi tehtäviksi, joiden tulkinta nousee sosiaali- ja terveydenhuollon instituutioista.
Arto Jauhiainen (1993) Koulu, oppilaiden huolto ja hyvinvointivaltio. Suomen oppivelvollisuuskoulun oppilashuollon ja sen asiantuntijajärjestelmän muotoutuminen 1800-luvun lopulta 1990 -luvulle. Turun yliopiston julkaisuja. Sarja C. Osa 98.