Olli-Pekka Heinonen pohti äskettäin suunnittelun ja kokeilujen suhdetta toisiinsa Yhteiskuntapolitiikkalehdessä (1/2017, 94–99). Toimintaympäristöjen keskinäisriippuvuudet ja muutosnopeus ovat tehneet tulevaisuuden suunnittelemisen lähes mahdottomaksi. Päättäjien olisi opittava toimimaan jatkuvassa epävarmuudessa, pyrittävä ketterään strategisuuteen, jossa parhaiten päästään eteenpäin käytännössä tekemällä ja kokeilemalla.
Valtionvarainministeriön johtaman kuntakokeiluhankkeen (http://vm.fi/raportointi) loppuseminaarissa 22.3.2017 puhuttiin paljon kokeilukulttuurista. Yhdessä puheenvuorossa palautettiin mieleen keskiaikainen kirkkoarkkitehtuuri. Rakentaminen oli hidasta ja keskimääräinen elinikä lyhyt. Kirkkoarkkitehdit tekivät yksityiskohtaiset rakennesuunnitelmat tietoisina siitä, että he eivät ehkä koskaan tule näkemään kirkon valmistumista.
Miksi nämä kaksi näkökulmaa lasten ja lapsiperheiden palvelujen kehittämiseen tuntuvat tänään erityisen ajankohtaisilta? Pääsiäisen aikaan sain viitenä päivänä seurata lähes kolmivuotiaan pojan ja nelivuotiaan tytön arkea. Nämä lapsenlapseni varttuvat aikuisiksi 2020 – 2030 –luvuilla ja siirtyvät työelämään 2040-luvulla, jos siirtyvät. Heidän lapsensa syntyvät pääosin 2050 –luvulla.
Varsin suurella todennäköisyydellä en tule näkemään nuorimpien lastenlasteni sukupolvensa varttumista keski-ikään. Juuri tämän tiedostaminen ja hyväksyminen johtavat pohtimaan kokeilukulttuurin suhdetta tutkimusta ja suunnittelua yhdistävään pitkäjänteiseen kehittämiseen, jota puhe keskiajan kirkkoarkkitehtuurista havainnollistaa.
Kokeilukulttuurista innostuneet väittävät, että suurten tarinoida aika on ohi. Suunnittelun ja tutkimuksen sijasta kannattaa keskittyä tekemiseen, kokeiluun. Tämän innostuksen kääntöpuolena on se mahdollisuus, että ’muurahaisten ahertamisesta huolimatta keko ei kasva’. Jos meillä ei ole uskottavaa tarinaa tulevaisuudesta, kokeilujen kestävät jäljet saattavat tulevaisuudessakin jäädä samanlaisiksi kuin tuhansilla lapsiperhepalvelujen kehittämishankkeilla. Aherrettu on, mutta ongelmat ovat ennallaan.
Mitä sitten olisivat ne suuret tarinat, jotka sitoisivat kokeilut toisiinsa ja rakentaisivat aidosti vahvempaa siltaa tulevaisuuteen. Lapsista ja lapsiperheistä puhuttaessa ne voisivat olla kestävä kehitys ja YK:n lasten oikeuksien sopimus.
Sain mahdollisuuden esittää eduskunnan sosiaali- ja terveyslautakunnalle lasten kannalta arvion valtioneuvoston selonteosta, jonka teemana oli kestävän kehityksen globaali toimintaohjelma Agenda 2030 (Kestävän kehityksen Suomi – pitkäjänteisesti, johdonmukaisesti ja osallistavasti, VNS 1/2017 vp). Oli todella surullista huomata, että lapset ja lapsiperheet puuttuivat lähes kokonaan tästä hallituksen ’suuresta tarinasta’.
Toisenlainen kokemus on tullut SITRAn Kestävän koulutuksen kehittäjät –koulutusohjelmasta. Sitra aloitti kesällä 2015 tutkimusprojektin, joka analysoi kestävän hyvinvoinnin ja koulutuksen suhdetta. Kansainvälinen Education for a Changing World -tutkimusprojekti kokosi 15 suomalaista ja pohjoisamerikkalaista tutkijaa seuraavan tutkimuskysymyksen ääreen: Miten mahdollistamme oppilaiden, koulujen ja yhteisöjen kehittymisen uuden, kestävän hyvinvoinnin yhteiskuntamallin rakennuspalikoiksi? (https://www.sitra.fi/aiheet/kestava-koulutus/#mista-on-kyse.)
Parasta Sitran koulutusohjelmassa on ollut rohkeus irtautua tästä päivästä ja siirtyä kestävän kehityksen kehyksessä siihen tulevaisuuteen, johon koulutuksen tulisi osaltaan auttaa lapsiamme valmistautumaan. Silta tulevaisuuden näkymien ja kokeilujen välillä on vielä jäänyt ohueksi. Juuri tätä siltaa kansainvälinen tutkimusprojekti pyrkii vahvistamaan.
Toinen erittäin ajankohtaista tarinaa on vuodesta 1990 alkaen kerrottu YK:n lapsen oikeuksien sopimuksessa ja sen toimeenpanosta annetuissa ohjeissa. Suomi on valmistellut omia maaraporttejaan ja saanut niistä osin kriittistäkin palautetta. (ks. https://www.unicef.fi/lapsen-oikeudet/).
Kaikki tämä yhdessä johtaa kysymään: Osaammeko tukea ja ohjata uusien sukupolvien kehitystä niin, että tämän päivän lapset selviytyisivät mahdollisimman hyvin niistä haasteista, joita se aikuistuessaan kohtaavat? Muutaman kuukauden yhteistoiminta Me-säätiön käynnistämässä me-koulukehittämisessä Lohjan ja Espoon pilottikouluissa saa taas kerran mielen ahdistumaan. Mitä enemmän lapsilla ja heidän perheillään on arjen haasteita, sitä hajanaisempaa ja sattumanvaraisempaa heidän saamansa tuki ja palvelut ovat.
Olemme keskustelleet näistä pulmista jo 1980-luvulta alkaen. Hallitus on käynnistänyt lapsiperheiden palvelujen kärkiohjelman. Maa on taas yhden hallituskauden ajaksi täyttynyt suunnitelmista, muutosagenteista ja kokeiluista. Mutta olemmeko rohjenneet riittävän avoimella mielellä pohtia edessä olevan kehittämistehtävän ydintä? Katsommeko sittenkin liian paljon eiliseen ja tähän päivään ja liian vähän siihen tulevaisuuteen, jossa tämän päivän lapset tulevat aikuisuuttaan elämään.
Suurten tarinoiden aika ei ole ohi. Kestävän kehityksen globaalit ohjelmat yhdessä YK:n lasten oikeuksien sopimuksen ja sen perusteella annettujen ohjeiden kanssa ovat niitä suuria tarinoita, joiden tulisi ohjata kaikkea lasten ja lapsiperheiden tuen ja palvelujen kehittämistä. Kyseessä ei ole joko/tai vaan viisas yhdistäminen. Tarvitsemme molempia näkökulmia lasten ja lapsiperheiden tuen ja palvelujen kehittämiseen, sekä keskiajan kirkkoarkkitehtuuria että kokeilukulttuuria, tiiviissä yhteistoiminnassa.