Lasten keskeinen kiusamainen ja väkivalta ovat otsikoissa ja ajankohtaisohjelmissa. Huoli lasten ja lapsiperheiden pahoinvoinnista on useita kertoja aikaisemmin noussut yhteiskunnallisen keskustelun kärkeen samalla tavalla kuin tänään.
Lasten hyvinvointikehityksen suurta kuvaa kutsuttiin 1900-luvulla usein menestystarinaksi. Olimme ylpeitä kansainvälissä vertailuissa imeväiskuolleisuuden vähenemisestä. Useimmat muutkin mittarit kertoivat lasten hyvinvoinnin jatkuvasta kohenemisestä. Esimerkiksi lasten sijoitukset kodin ulkopuolelle vähenivät 1980-luvulla.
Menestystarinan ohella kannettiin huolta koulupudokkaista, pahantapaisuudesta, rikoksista, tupakoinnista, päihteistä ja huumekokeiluista. Ajankuvia löytyy esimerkiksi Oikeusministeriön ”Vintiötyöryhmän” raportissa vuodelta 1992. Työryhmä omaksuma nimi kertoo, että huolen aiheita oli, mutta ne jäivät hyvinvoinnin menestystarinan varjoon. Kiinnostavaa kuitenkin on palauttaa mieleen vuonna 1992 julkaistuja toimenpide-esityksiä:
- Toimenpiteitä suunnataan nykyistä enemmän 10-12 –vuotiaisiin.
- Tehostetaan toimia koulunkäynnin keskeytymisen ehkäisemiseksi.
- Poistetaan eri viranomaistenyhteistoiminnan esteitä.
- Perustetaan kuntiin kenttätyöryhmiä auttamaan vaikeuksiin joutuneita lapsia ja nuoria.
- Tehostetaan toimenpiteitä, jotta sijaishuollossa olevia lapsia ei siirrettäisi paikasta toiseen.
- Kohdennetaan rahaa nykyistä enemmän toimiin, jotka ehkäisevät lasten ja nuorten asosiaalista käyttäytymistä ja katkaisevat alkaneen kierteen. (Oikeusministeriö 1992)
Uuteen vaiheeseen tultiin 1990-luvun puolivälissä. Nyt huolena oli lasten syrjäytyminen: ”Palvelujärjestelmää tulee kehittää siten, että sen avulla voidaan vaalia ja lisätä lasten ja nuorten terveyttä, kehitystä, hyvinvointia ja oppimista sekä ehkäistä lasten syrjäytymistä. Sosiaali- ja terveysministeriön tulee yhteistyössä muiden ministeriöiden kanssa selvittää ne yhteiskunnalliset tukimuodot ja palvelut, joilla voidaan tehokkaimmin vähentää lasten välistä eriarvoisuutta ja eroja lasten ja nuorten mahdollisuuksissa, sekä laatia 1) analyysi lasten ja nuorten kannalta keskeisistä syrjäytymismekanismeista ja 2) syrjäytymiskehityksen ehkäisyohjelma, joka alkaa lapsuusvuosista ja kohdentuu tarkennetusti huonompiosaiseen väestöön.(Valtioneuvoston lapsipoliittinen selonteko eduskunnalle 1995, sivu 23)
Ja ahdistuttiin lasten mielenterveyshäiriöistä siinä määrin, että vuosituhannen vaihteen julkista keskustelua on kuvattu moraalipaniikiksi. Huolen vakavuutta osoittaa eduskunnan vuosina 1999-2004 myöntämä erityisrahoitus lasten ja nuorten mielenterveyspalvelujen kehittämiseen sekä hallituksen selonteko eduskunnalle vuonna 2002 ja sen taustaksi Stakesissa valmisteltu raportti ”Mikä lapsiamme uhkaa”.[1]
Seuraavina vuosina jatkuvana huolenaiheena oli ongelmiin erikoistuneiden palvelujen kuormituksen jatkuva kasvaminen. Lastensuojelun, erityisopetuksen sekä lasten- ja nuorten psykiatrisen erikoissairaanhoidon asiakkuudet lisääntyivät siitä huolimatta, että niiden vähentämiseksi käynnistettiin useita kehittämisohjelmia useilla eri hallinnonaloilla.
Uusi moraalipaniikki laukesi vuosina 2007 ja 2008, kun uutiset kouluampumisista Jokelassa ja Kauhajoella tulvivat koteihin. Koulusurmien syitä ja ehkäisyä selvitettiin useissa asiantuntijaraporteissa. Seuraavassa kolme ensimmäistä ehdotusta Suomen tiedeakatemian vuonna 2011 julkaisemasta raportista ”Koulusurmat: Yhteiskunnalliset ja psykologiset taustat ja ehkäisy.”
- Kouluyhteisön sosiaalisella pääomalla on myönteisiä vaikutuksia lasten kehitykseen ja hyvinvointiin. Ristiriitatilanteiden tunnistaminen ja niiden rakentavat ratkaisutavat ehkäisevät väkivaltakäyttäytymistä. Taideopetuksen, ilmaisutaidon, tunteiden ilmaisun ja tunnistamisen sekä vuorovaikutuksen kehittäminen on siten perusteltua sisällyttää opetukseen. Oppilaiden tasa-arvoinen ja oikeudenmukainen kohtelu parantaa ja yksilöiden erilaisuuksien hyväksyminen vapauttaa ilmapiiriä. Kaikkien oppilaiden turvallisuudesta huolehtiminen on koulun perustehtävä ja samalla myös väkivaltaa ehkäisevää työtä.
- Kiusaaminen koskee koko kouluyhteisöä, mutta jää usein opettajilta huomaamatta. Tarvitaan systemaattisia toimenpiteitä koulukiusaamisen ehkäisemiseksi ja lopettamiseksi.
- Valtakunnan tasolla on laadittu ohjelmia väkivallan ehkäisemiseksi siten, että kehitetään varhain lasten tasapainoista tunneilmaisua ja yhteenkuuluvuutta sekä tuetaan perheiden voimavaroja. Opetukseen kehitetään menetelmiä lasten varhaisen sosiaalisen ja emotionaalisen kehityksen tukemiseen, jotta voidaan vähentää ja ehkäistä lasten psyykkistä pahoinvointia.
Tuskin oli koulusurmista toivuttu, kun uutena järkytyksenä tuli kahdeksanvuotiaan Vilja Erikan surma kotona äitienpäivänä 2012, tekijöinä huoltajat. Useita asiantuntijaselvityksiä. joista laajimpana STM:n työryhmäraportti Toimiva lastensuojelu vuonna 2013.[2] Työryhmä esitti yhteensä 54 toimenpide-ehdotusta lasten ja lapsiperheiden tuen ja palvelujen kehittämisestä.
Jokainen 2000-luvun hallitus on käynnistänyt omat valtakunnalliset ohjelmansa lasten ja lapsiperheiden tuen ja palvelujen uudistamiseksi. Muistamme vielä hyvin esimerkiksi vuosina 2015-2018 toteutetun LAPE-ohjelman. Lukuisista asiantuntijaselvityksistä, kymmenistä ohjelmista ja tuhansista hankkeista huolimatta lasten ja nuoren tuen ja palvelujen arvioinnissa toistuvat samat huolen aiheet, jotka kirjattiin jo 1900-luvulla ja kerta toisensa jälkeen 2000-luvun edetessä. Taas kerran kysymme, mitä nyt pitäisi tehdä?
Ehdotukseni on yksinkertainen. Kootaan asiantuntijaryhmä laatimaan kriittistä katsauksista kaikista niistä analyyseistä ja ehdotuksista, joita on julkaistu 1970-luvulta alkaen. Mikä on ongelmissa ja niiden tulkinnoissa pysynyt ennallaan ja mikä on muuttunut. Miksi toistuvasti tehdyt hyvin perustellut toimenpide-ehdotukset eivät ole muuttuneet arjeksi lasten ja lapsiperheiden tukemisessa?
Ehkä ratkaisua ei löydykään ongelmiin erikoistuneista palveluista kuten lasten- ja nuortenpsykiatriasta, lastensuojelusta ja erityisopetuksesta. Palautan mieleen 2000-luvun alun keskustelun lapsiperheiden tukemisesta. Esitimme huomion siirtämisen lasten ongelmista perheiden tukemiseen. Esitimme, että lapsilla on oikeus parempaan tukeen arkisissa kehitysyhteistöissään eli kotona, päivähoidossa, kouluissa ja harrastuksissa. Kehittelimme lapsiperheiden hyvinvointineuvolaa, perhetyötä neuvolassa, päivähoidossa ja peruskoulun alaluokilla. 2010-luvun sosiaalinen innovaatio on nuorisotyötä peruskoulun yläluokilla. Tavoitteena voisi olla, että jokainen lapsi saa kokea olevansa arvokas ja hyväksytty omissa arkisissa yhteisöissä. Kokea onnistumisen elämyksiä yhdessä toimimisesta ikäistensä ja aikuisten kanssa. Kiinnittyä pitkäkestoisiin ikätovereiden keskeisiin pienryhmiin erityisesti päivähoidossa, koulussa ja harrastuksiss
[1] https://www.julkari.fi/handle/10024/75472
[2] https://julkaisut.valtioneuvosto.fi/handle/10024/74483