”Kannattaa toimia itse” – Lastensuojelun ammattilaiset kertovat, miten lasten nöyryyttäminen urheilukentillä lopetetaan. Sosiaalityöntekijät ovat huolissaan lasten ja nuorten kohtelusta urheiluharrastuksissa. Jos huoli herää, lastensuojeluilmoitus kannattaa tehdä. (https://www.hs.fi/paivanlehti/09022020/art-2000006401197.html)
Näin kirjoittaa Helsingin Sanomat yhdessä pääuutisessaa 9.2.2020. Yhtäältä puhutaan epäasiallisesta käytöksestä ja kielenkäytöstä: ”Olen miettinyt, että joissain urheilukulttuureissa sallitaan kielenkäyttöä, joka ei ole hyväksyttävä puhetapa esimerkiksi opettajalle tai vanhemmille, eli kyllä tässä on ryhtiliikkeen paikka.” Ja toisaalta hauraista lapsista: ”Lapsen psyyke on hauras, ja tuonkaltainen nöyryyttäminen ja panettelu eivät tee ollenkaan hyvää itsetunnon ja identiteetin kehittymiselle. Jotkut HS:n kyselyyn vastanneista kokivat, että valmentamisen toimintatavat ovat olleet ainakin yhtenä osatekijänä esimerkiksi nuoren syömishäiriön tai mielensairauksien kehittymisessä.”
Mitä pitäisi tehdä? Näin uutisessa: ”Kannattaa toimia itse”, ”Tarvitaan ryhtiliike”, ”Koulun henkilökuntaan kuuluvilla on lastensuojelulain mukaan ilmoitusvelvollisuus, ilmoituksen voi tehdä nimettämänäkin.”
Vanhus nojatuolissaan Näsijärven rannalla varhaisena sunnuntaiaamuna ei voi olla hiljaa. Kun lapsia kohdellaan harrastuksissa siihen tapaan, mistä nyt on puhuttu, kysymys ei ole vain ’epäasiallisesta käyttäytymisestä ja kielenäytöstä’, vaan lapsen oikeuksien loukkaamisesta.
Sanoitus voisi selventää. Siksi esitän ensinnäkin, että alamme kutsua tällaista toimintaa ’lapseen kohdistuvaksi harrastusväkivallaksi’. Ja toiseksi. Kun aikuisten tavoittelema menestys johtaa lapsen kaltoinkohteluun, voisimme puhua ’lapsen hyväksikäytöksi harrastuksissa’ samaan tapaan kuin puhumme lapsen seksuaalisesta hyväksikäytöstä. Harrastustehtävissä aikuinen on käyttänyt lasta hyväksi omien mielihalujensa tyydyttämisessä ja tällä toiminnallaan vahingoittanut lapsen hyvää kehitystä.
Jokin on muuttunut suomalaisessa yhteiskunnassa. Olimme ylpeitä lasten hyvinvoinnin menestystarinasta vielä 1980-luvulla. Monet suomalaiset asiantuntijat osallistuivat YK:n lapsen oikeuksien yleissopimuksen valmisteluun. Se tuli Suomessa voimaan ensimmäisten valtioiden joukossa 1991 yhtenä osana lakikokoelmaamme. Huomatkaa, velvoittavana lakina, ei suosituksena.
Olemme 1990-luvun puolivälistä alkaen olleet erityisesti huolissamme lasten pahoinvoinnin yleistymisestä. Olemme etsineet tehokkaampaa tukea lasten kehitykselle lukuisilla politiikka – ja kehitysohjelmilla ja tuhansilla hankkeilla, joihin olemme investoineet satoja miljoonia euroja. Perustimme lapsiasiavaltuutetun instituution 2005. Vuosina 2015-2018 käytettiin lapsi- ja perhepalvelujen uudistamiseen lähes 40 miljoonaa euroa. Erityistä huolta on aiheuttanut lastensuojelun kuormittuneisuus. Alettiin valmistella kansallista lapsistrategiaa. Asetettiin tavoitteeksi harrastus jokaiselle lapselle.
Kaiken tämän keskellä emme ole huomanneet, että joka päivä jossakin harrastuksessa loukataan lapsen oikeuksia ja etuja. Tai oikeastaan tiesimme ja huomasimme, mutta emme ajatelleet sen enempää. Tarvittiin yksittäinen tapaus, jossa lapsen oikeuksia loukattiin niin paljon, että oli pakko avata silmät ja nähdä se, mikä on kaiken aikaa ollut edessämme ja jota Kiira Korpi on kokemusasiantuntijana koskettavasti kuvannut.
HS:n uutisessa todetaan, että tarvitsemme ryhtiliikettä. Kannattaa itse toimia. Jokaisen aikuisen on kannettava vastuuta siitä, että lapsen oikeudet toteutuvat ja että lapset kokevat erityistä huolenpitoa myös harrastuksissa. Mutta se ei riitä. On vaadittava myös vastuuta yhteiskunnallisilta instituutioilta ja silloin ensimmäisenä ei voi olla lastensuojelu. Miksi ihmeessä lasten tarvitseman erityisen huolenpidon ymmärtäminen heidän harrastuksissaan olisi kaadettava lastensuojelun kuormaksi? Miksi asiantuntijoiksi on kutsuttava lastensuojelun ammattilaisia, kun puhutaan lasten harrastuksista.
Missä ovat olleet ja ovat tänään lapsiasiavaltuutettu, opetus- ja kulttuurimkinisteriö, urheilujärjestöt, Mannerheimin lastensuojeluliitto. Me-säätiö ja muut tahot, jotka ovat suosittelemassa harrastusta jokaiselle lapselle, mutta eivät ole ottaneet vastuuta siitä, että lapsen oikeuksia loukataan harrastuksissa?
On hyvä, että vedotaan vanhempien, koulun ja muiden lapsen lähellä olevien aikuisten vastuuseen. Mutta jospa ilmiö onkin pohjimmiltaan samanlainen kuin lapsen seksuaalinen hyväksikäyttö? Salattu maailma, jossa ei ole vain hyvää siihen tapaan kuin harrastus kaikille -suosittelijat ajattelevat. Vaan myös pahaa. Ei välttämättä pahaksi tarkoitettua, vaan ajan myötä hyväksytyksi tullut arkea. Mutta myös harkittua silloin, kun aikuisten omat menestystavoitteet ajavat loukkaamaan lapsen oikeuksia, laiminlyömään lapsen oikeutta erityiseen huolenpitoon. Unohdetaan, että YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen mukaan lapsia ovat kaikki alle 18 -vuotiaat. Ei se, että he ovat innostuneesti mukana, poista vastuuta lapsen oikeuksien toteutumisesta.
Aikuisten ryhtiliike ei riitä. Kun seuraukset voivat olla sellaisia, joista HS:n uutisessa puhutaan, vastuu kuuluu myös yhteiskunnallisille instituutioille. Jos YK:n lapsen oikeuksien yleissopimusta ei pidetä riittävän velvoittavana, olisiko rikoslakiin lisättävä säännökset ’lapsiin kohdistuva harrastusväkivallasta’ ja ’lapsen hyväksikäytöstä harrastuksissa’?