Sain olla 27.3.2025 mukana alustamassa Pirkan lasten, nuorten ja perheiden palvelulinjan johtoryhmän kehittämispäivää, jossa valmistauduttiin seuraavan talous- ja toimintasuunnitelman tekemiseen. Kirjoitin taustaksi muistion, jossa muun ohessa tarkastelin kasvatuksen unohtamista ja vanhemmuuden nostamista sen tilalle. Viitaten vuonna 2023 julkaistuun kirjaani Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalvelujen palveluremontilla (BOD 2023) esitin seuraavaa kehystää lapsiperhepalvelujen kehittämiselle:
”Edellä esitettä johtaa kysymään, ovatko lapsiperhe ja perhekeskus todellakin tärkeimmät tulevaa toimintaa määrittävät käsitteet vai olisiko ydinkäsitteeksi otettava lapsen kehitys aikuiseksi ja sen tukeminen. Viimeksi mainittu avaa uuden näkymän lapsiperheiden palvelukehittämisen keskeisiin käsitteisiin: Lapsen kehitys aikuiseksi, kasvuympäristö, ammattihenkilöiden tuottamat palvelu, arki ja aika. Toiminnassa keskeistä olisivat hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen, huoltaminen
ja suojeleminen kaikkien lapsen lähellä vaikuttavien aikuisten tehtävänä, viisaasti lapsen kehityksen etenemisen ja arjen tilanteiden mukaan painottaen.” https://kirjakauppa.bod.fi/kehittaemiskeskustelua-lapsiperheiden-sostepalveluista-valtionhallinnossa-1970-2009-9789529474158
Pirhan LANUPE-joryn kehittämispäivän keskustelussa kysyttiin, miksi kehyksessä ei ollut mukana vanhemmuutta? Miksi suhtauduin siihen kriittisesti. Emme ehtineet keskustella kasvatuksen korvaamisesta vanhemmuudelle. Kirjoitin kysyjälle jälkikäteen vastauksen, joka alla hieman toimitettuna.
”Kysyit Teams -tapaamisessa, miksi kritisoin vanhemmuuspuhetta. Olen sitä käsitellyt lyhyesti muistiossani ja pidempään kirjassani. Olen jo varhain omassa tutkijakoulutuksessani oppinut, että käsitteitä ei voi ymmärtää, jos ei tutustu niiden historiaan,”
Keskustelua vanhemmuudesta – kasvatukseksi sanoitettuna – löytyy 1800-luvun puolivälistä alkaen. Tuolta ajalta tunnetaan ’Cygnaeuksen ja Snellmanin riita”, joka tiivistyi kysymykseen: Onko oikeutettua kasvattaa äitejä heidän lapsiaan koskevissa asioissa ja jos on, kenellä on oikeus kasvattaa äitejä? Huoli kotikasvatuksesta koettiin 1800-luvun lopussa niin suureksi, että senaatti asetti erityisen komitean selvittämään ja kehittämään suojelukasvatusta. Vuonna 1905 valmistuneessa mietinnössä kiinnitettiin huomiota puutteisiin vanhempien kasvatusvastuussa ja kasvatustaidoissa ja esitettiin, että kotikasvatuksen tukeminen vähentäisi suojelukasvatuksen kustannuksia. (katso kirjan sivu 50)
Vaikka kärkenä oli kotikasvatuksen tukeminen, kasvatus ymmärrettiin laajemmin kaikkien lasten lähellä olevaksi tehtäväksi ja osaamiseksi. Tämä tulkinta korostui 1980- ja 1990 luvuilla. Useissa toimikunnissa selvitettiin kasvatuksen tilaa ja tehtiin ehdotuksia sen vahvistamiseksi. Pari poimintaa kirjastani:
- ”Vuonna 1976 valmistuneessa STM:n asettaman perhekasvatustoimikunnan mietinnössä katsottiin, että avioliittoon aikovien olisi saatava tietoa perheen ihmissuhteista, lasten syntymästä ja kasvatuksesta sekä perheen taloudenhoitoon liittyvistä kysymyksistä. Perhekasvatuksen sisältö jaettiin kahtia, parisuhteen ja sen pulmiin sekä lapsen perushoivaan ja kasvatukseen.” (sivu 55)
- ”Sosiaalihallitus suositteli 1980 kunnille lastensuojelun kehittämissuunnitelman laatimista. Vuonna 1984 julkaistussa arvioinnissa yhtenä kohteena oli kotikasvatuksen tukeminen. Arvioinnissa todettiin, että kasvatusneuvonnan järjestäminen kunnissa oli hajanaista, koordinoimatonta ja satunnaista”
”Kasvatusneuvonnan tärkeänä periaatteena tulee olla vanhempien ja muiden kasvattajien tukeminen ja rohkaiseminen ja riittävän itseluottamuksen antaminen. Kun korostetaan vanhempien merkitystä lasten kasvatuksessa, muistutetaan myös siitä, että vanhemmat eivät ole yksin vastuussa. Neuvonta on järjestettävä siten, että siihen osallistuminen koetaan luontevaksi, ei leimaavaksi. Lähtökohtana ovat yleiset periaatteet, mutta myös perheen näkemyksiä on kunnioitettava. Yllättävän vähän oli pyritty käyttämään äitiys- ja lastenneuvolaverkostoa kasvatuskysymysten käsittelyyn. Neuvonnan puuttumisen syyksi esitettiin usein vähäiset valmiudet ja niukat resurssit, jotka riittivät vain akuuttien kriisitilanteiden selvittämiseen. Kunnissa kasvatusneuvontaa tulisi järjestää sellaisten palvelujen kautta, joiden piirissä lapsiperheet ja lapset ovat muutenkin. Kuntien tulisi järjestää neuvolahenkilökunnan jatkokouluttaminen ja kasvatusasioita hoitavan (esim. kuraattori) viran perustaminen.” (Arviointitutkimus kuntien lastensuojelun kehittämisohjelmista. Siltanen 1983, 70, 84–85, ks. kirjan sivut 158-159)
Keskustelussa lapsiperhepalvelusta kasvatuksen tilalle ydinkäsitteeksi tuli 1990-luvulla vanhemmuus, sen katoaminen ja tukeminen. Kasvatus jäi satunnaisten mainintojen varaan. Tyypillinen esimerkki on Kasvun tuli -lehdessä julkaistu:
- Hakulinen, Tuovi, and Päivikki Koponen. ”Neuvolapalvelujen jatkuvuus tukee perhekeskeistä vanhemmuutta.” Kasvun tuki -aikakauslehti 3.2 (2023).
Kasvatusta ei mainittu lainkaan.
Ella Sihvonen on väitöstutkimuksensa osatöissä tutkinut vanhemmuustulkintoja ja niiden tuloa
Sihvonen E. Huoli kadonneesta vanhemmuudesta 2000-luvun suomalaisessa yhteiskunnassa: lasten kasvatus ja vastuullinen vanhemmuus. Kasvatus&Aika 2016;10/5: 72–86.
Sihvonen E. Lasten ja nuorten pahoinvointi ja vanhemmuus mediateksteissä. Julkaisussa Autio M, Eräranta K ja Myllyniemi S (toim.) Polarisoituva nuoruus? Nuorten elinolot -vuosikirja 2008. Nuorisotutkimusverkosto. Julkaisuja 84. Helsinki 2008, 170–179.
- ”Tutkimuksen aineistona olivat 2000–2010 toimineiden perheprojektien hallinnolliset dokumentit (rahoitushakemukset, projektisuunnitelmat, opinnäytteet, tiedotteet, yms.). Aineistossa lasten kasvatus ja vastuullinen vanhemmuus kietoutuvat tiukasti. Kasvatusvastuun pelättiin kasautuneen liikaa julkisten palveluiden harteille, ja vanhempien vastuuta lasten kasvatuksesta halutaan vahvistaa. Samalla epäiltiin vanhempien kykyä selviytyä lasten kasvatuksesta.”
- ”Vanhemmuus tulkittiin useimmiten äidin ja isän erityiseksi psyykkiseksi ominaisuudeksi ja osaamiseksi, jotka ei olleet jaettavissa muiden läheisten aikuisten eikä palvelujen ammattihenkilöiden kanssa. Projekteissa tarjottiin vanhemmuudelle tukea itseohjautumiseen. Vanhemmat tarvitsivat tukea, mutta tuki ei kohdistunut vanhempien kasvatuskäytänteisiin, vaan vanhemmuuden psyykkiseen puoleen. Vanhemmuuden tuen tehtävänä oli aktivoida vanhempien vastuuta lapsistaan ja vahvistaa vanhemmuutta psyykkisenä ominaisuutena ja osaamisena.” (ks. kirjan sivu 156).
Vanhemmuudesta puhujat harvoin huomaavat, että vanhempien rinnalle on viime vuosikymmeninä tullut kasvava joukko muita aikuisia ja myös vertaisia ohjaamaan lasten kehitystä aikuiseksi. Puhun mieluummin kodin aikuisista kuin vanhemmista, siksi että näin tulee näkyviin muut kodin aikuiset vanhempien lisäksi, isovanhemmista vanhempien vaihtuviin kumppaneihin.
Oma kysymyksensä ovat julkisen vallan perustamat lapsuuden ja nuoruuden instituutiot: varhaiskasvatus, oppivelvollisuuskoulu ja sijaishuolto ja niiden rinnalla harrastukset ja some. ”Koko kylä kasvattaa” oli keskeinen teema lapsiperhepalvelujen kehittämisessä vuosituhannen vaihteessa, en ole juurikaan löytänyt 2020-luvun aineistoista.
Erityisen selvästi kasvatuksen katoaminen tulee näkyviin Jeren tarinassa, josta kopio Äiti kertoo, kuinka hänen poikansa elämä tuhoutui laitoksissa. YLE 20.3.2025
- 21-vuotiaana kuollut Jere vietti suuren osan lapsuudestaan ja nuoruudestaan psykiatrisessa osastohoidossa.
- Laitosvuosista seurasi vaikeuksia koulunkäynnissä ja sosiaalisissa suhteissa.
- Laitosnuoret ovat selvästi muuta väestöä suuremmassa vaarassa syrjäytyä aikuisiällä. Riski on sitä suurempi, mitä useammassa laitoksessa lapsi asuu. Vain noin puolet suorittaa tutkinnon peruskoulun jälkeen.
- Synkkien tulevaisuudennäkymien taustasyitä ei ole juurikaan tutkittu.
Sijaishuolto on julkisen vallan perustama lapsuuden ja nuoruuden instituutio, johon lapsia ja nuoria sijoitetaan hallintopäätöksillä siksi, että heidän aikuistumisensa on kotioloissa syystä tai toisesta vaarantunut. Hallintopäätöksellä julkinen vältä ja sitä toteuttavat ammattihenkilöt ovat ottaneet vastuun näiden lasten kehityksestä aikuisiksi. Saiko Jere laitosvuosinaan sellaista aikuistumisen tukea, joka olisi auttanut häntä rakentamaan itselleen kestävämpää ja varttumaan omatoimisestipärjääväksi aikuiseksi? Ei tainnut saada.
Toistan uudelleen yhden kirjani päätuloksista:
”Edellä esitettä johtaa kysymään, ovatko lapsiperhe ja perhekeskus todellakin tärkeimmät tulevaa toimintaa määrittävät käsitteet vai olisiko ydinkäsitteeksi otettava lapsen kehitys aikuiseksi ja sen tukeminen. Viimeksi mainittu avaa uuden näkymän lapsiperheiden palvelukehittämisen keskeisiin käsitteisiin: Lapsen kehitys aikuiseksi, kasvuympäristö, ammattihenkilöiden tuottamat palvelu, arki ja aika. Toiminnassa keskeistä olisivat hoivaaminen, kasvattaminen, opettaminen, huoltaminen ja suojeleminen kaikkien lapsen lähellä vaikuttavien aikuisten tehtävänä, viisaasti lapsen kehityksen etenemisen ja arjen tilanteiden mukaan painottaen.” (sivut 218–219)
Kuten olette ehkä huomannut, askartelen usein ”ison kuvan kanssa”. Yksi mieltäni vaivaava kysymys on kasvatuksen katoamisen ja vanhemmuuspuheen yleistymisen yhteys lasten ja nuorten ongelmien yleistymiseen ja niiden hoitamiseen käytettyjen palvelujen kasvuun. On mahdollista, että kasvatuksen -laajemminkin yllä olevan kuvan kehyksen – sivuuttaminen ja huomion rajaaminen vanhemmuuteen on ollut 2000-luvun suutia harharetkiä.