Olen syntynyt elokuussa 1942 Siikaisten Vuorijärvellä maanviljelijäperheeseen. Lähimpään naapuriin oli noin 800 metriä ja kouluun metsän läpi kulkevaa kärrypolkua 3,2 km, kirkolle 12 km. Vanhemmilla tyypillinen sota-avioliitto, kaksi sisarusta, vanhempi ja nuorempi 1941 ja 1945. Sodan päättyessä avioero, jäimme isän hoivaan. Äidin tapasin seuraavan kerran noin 13-vuotiaana ja siitä eteenpäin satunnaisesti kunnes hän kuoli 1960-luvun alussa.
Kymmenvuotiaana aloitin oppikoulun Kankaanpään yhteislyseossa. Kouluviikot vaihtuvissa alivuokralaiskortteereissa täyshoidolla, lauantain kotiin ja sunnuntai-iltana takaisin. Kouluvuosina tärkeää oli urheilu ja menestyminen siinä. Koulumenestys oli riittävää kunnes oppikoulun kahdeksannen luokan edetessä tuli hieman haasteita. Kirjoitin yo-kirjoituksissa harkitusti improbaturin ja kävin kasiluokan uudelleen.
Muistelen lapsuuttani pääosin onnellisena. Oppikoulun päättyessä ajattelin liikunnanopettajan hommia. Suoritin asevelvollisuuden heti koulun jälkeen. Sen jälkeen ei enää ollut hajuakaan siitä, mitä pitäisi lähteä opiskelemaan. Paras kaverini kouluajalta oli menossa Turkuun kokeilemaan uudelleen oikeustieteelliseen ja houkutteli mukaan, Suositteli osallistumista lääketieteellisen karsintakursseille, jotka tuolloin kestivät 1,5 kuukautta, kesäkuun alusta heinäkuun puoliväliin. Kun muutakaan ei ollut tiedossa lähdin mukaan.
Ekat viikot menivät paljolti sosiaalisissa harrastuksissa. Juhannuksen jälkeen huomasin, että markat olivat loppumassa, turvana oli 14 puurolippua ylioppilaskunnan ravintolaan. Katumusharjoituksena ahersin karsintakurssin opintojen kanssa enemmän kuin ehkä koskaan elämässäni. Kun laskettiin yhteen todistuksesta tulevat pisteet, asevelvollisuuden suorittamisesta saamani lisäpisteet ja karsintakurssin tentit, yllätyksekseni pääsin suoraan sisään lääkäriopintoihin.
Yhtäältä olin tyytyväinen, että ei tarvinnut ihmetellä, mitä pitäisi tehdä seuraavaksi. Mutta en aidosti kokenut lääkärin kliinistä työtä elämäntehtäväkseni. Alkuvuodet menivät uudelleen sosiaalisten harrastusten parissa. Päädyin opiskelija-aktiiviksi, opinnot hieman viivästyivät. Hakeuduin ’harrastustöihin’ hygienian ja sosiaalilääketieteen laitokselle, kiinnostuin ensin tupakoinnin kansanterveysvaikutuksista, sitten terveyskasvatuksesta ja laajemminkin ehkäisevästä terveydenhuollosta ja terveyspolitiikasta.
Arkisessa elämässä merkityksellistä oli puolison löytäminen 1960-luvun lopussa ja kolmen pojan tulo perheeseen 1970 – 1973. Muutimme Turusta Kuopioon ja sieltä 1970-luvun puolivälissä Tampereelle. Hajotin itseäni moneen suuntaan, parisuhteen hoitaminen unohtui ja päädyimme jakamaan lusikat 1970-luvun päättyessä.
Olin ensimmäisten joukossa valmistelemassa ja toimeenpanemassa 1970-luvun alussa kansanterveystavoitteista tupakkapolitiikkaa. Pääsin myös mukaan käynnistämään suunnitelmallista sydäntautien ehkäisyohjelmaa. Muutama vuosi Kuopion yliopistossa, sitten Tampereelle, jossa asuin 1980-luvun alkuun saakka, vaikka työpaikkana oli lääkintöhallitukseen perustettu terveyskasvatustoimisto. Sivutoimisesti olin mukana avustamassa Suomen Akatemian lääketieteellisen toimikunnan tiedepolitiikan valmistelua. Juna Tamere-Helsinki-Tampere tuli tutuksi.
Päätoimintoinani 1970-luvulla oli ehkäisevä työ kahdessa suunnassa, tupakkalain valmistelu ja toimeenpano sekä lääkintöhallituksen terveyskasvatustoimiston perustaminen ja terveyskasvatuksen kansallisen toimeenpanon rakentaminen. Akateemisessa suunnassa merkittävintä oli Nuorten terveystapatutkimuksen käynnistäminen laajassa yhteistyössä vuona 1977. Joka toinen vuosi toistuvissa väestökyselyissä seurattiin nuorten hyvinvointia, terveyttä ja tottumuksia. Tutkimusasetelma ja aineistot olivat kansainvälisestikin arvokkaita ja tuloksena oli kasvava joukko tutkimusraportteja. Väittelin 1980-luvun alussa NTTT:n aineistosta seuraamalla nuorten tupakoinnin kehitystä ja siihen vaikuttavia tekijöitä. Sain olla mukana käynnistämässä sittemmin WHO Health Behaviour in Schoolchidren nimellä tunnetuksi tullutta tutkimusohjelmaa.
Hain 1980-luvun aussa kahteen apulaisprofessuuriin: Helsingin lääketieteellisessä kansanterveystiede, erityisesti lääketieteellinen sosiologia ja Jyväskylän liikuntatieteellisessä terveyskasvatus. Samalla viikolla sain tiedon, että olin ehdolla molempiin. Valitsin Helsingin. Muutimme Oulunkylän Veräjämäkeen.
Olin vaikeiden valintojen edessä. Yhtäältä Nuorten terveystapatutkimus ja sitä täydentävät kohdennetut tutkimukset tarjosivat turvallisen näkymän tieteellisessä tutkimuksessa. Toisaalta kiinnostivat perusterveydenhuollon ajankohtaiset kysymykset yleensä ja erityisesti koulutuksen näkökulmasta. Kolmantena tuli mahdollisuus osallistua WHO Euron työryhmissä uuden Health Promotion strategian valmisteluun.
Virallisena päätehtävänä oli lääketieteellisen sosiologian opettaminen. Vaikka olin harrastanut yhteiskuntatieteiden opiskelua, minulla ei ollut siinä suunnassa tutkintoa. Olin usean asiantuntijuuden välimaastossa: nuorten hyvinvoinnin ja terveyden tutkiminen ja edistäminen, perusterveydenhuollon kehittäminen, terveyden edistämisen strategian jäsentäminen ja lääketieteellisen sosiologian vahvistaminen Helsingin yliopistossa. Puolisoni halusi edetä epidemiologian suunnassa ja tarjolla oli vuoden jatkokoulutus London School of Hygiene ja Social Medicine’ssa. Minulle löytyi vastaava vuoden koulutusohjelma lääketieteellisessä sosiologiassa Lontoon yliopistossa. Muutimme vuodeksi Lontooseen puolen kolmen pojan kanssa, 0,5 v, 11 v ja 13 v.
Kun palasimme kesällä 1985 takaisin Oulunkylän Veräjämäkeen ja työni apulaisprofessuurina jatkui, tuli haettavaksi uusi terveydenhuollon kehittämiseen suuntautuva professorin tehtävä. Hain sitä ja samaan aikaan toisessa yliopistossa avoinna ollut kansanterveystieteen professuuria, jäin molemmissa toiseksi. Sitten pyydettiin hakemaan keskisuuren kaupungin terveyskeskuksen ylilääkärin tehtävää. Hain ja tulin valituksiksi.
Olin toiminut koko työurani akateemisessa ympäristössä ja valtionhallinnossa. Ilman mitään kokemusta kunnallishallinnon ja terveyskeskuksen johtamisen arjesta tulin minulle uuteen tehtävään. Ei sitä menestystarinaksi voi luonnehtia. Sitkeästi yritin, mutta 1990-luvun alussa oli haettava uusia polkuja.
Turussa oli 1990-luvun alkaessa avoinna kansanterveystieteen apulaisprofessuuri. Puolisoni oli kotoisin Varsinais-Suomesta ja minullakin oli lämpimiä tunteita Turkua kohtaan opiskeluvuosiltani. Suunnittelimme tulevaisuutta Turussa. Hain tehtävää ja sain nimityksen sijaiseksi. Aloin rakentaa uutta tutkijaryhmää, jossa teemana olisi ollut ’hyvä lääkäri’. Hieman yllättäen jäin kuitenkin toiseksi apulaisprofessuurin tehtävän täyttämisessä. Samanaikaisesti puolisoni valittiin kansanterveystieteen apulaisprofessoriksi Ouluun. Arjen järjestämisessä kolmio Helsinki-Turku-Oulu oli mahdoton.
Uudessa sosiaali- ja terveyshallituksessa oli tarjolla määräaikainen tehtävä valmistella työsuunnitelmaa terveyden edistämiselle. Lähdin kesän 1992 alkaessa innolla tähän työhön, olettaen, että jatkaisin valmisteilla olevassa tutkimus- ja kehittämiskeskuksessa. Marraskuun lopussa 1992 olin työmatkalla ulkomailla, palasin viikonvaihteessa marraskuun päättyessä, jolloin määräaikainen työsopimukseni päättyi. Kun maanantaina 1.12.1992 menin oletettuun työpaikkaani eli vastaperustettuun Stakesiin, sain tietää, että terveyden edistäminen ei kuulunutkaan Stakesin tehtäviin. Ratkaisut oli ministeriössä tehty edellisenä perjantaina. Kun viime hetkille etsittiin kahta laillistettua lääkäriä, jotka voitaisiin siirtää lopettavasta sosiaali- ja terveyshallituksesta uuteen Terveydenhuollon oikeusturvakeskukseen (TEO), kukaan tavoitetuista ei suostunut siirtoon. Minulle tarjottiin ylilääkärin tehtävää TEOssa. Muutakaan ei ollut tiedossa, joten otin sen vastaan. Näin päädyin pariksi vuodeksi työhön, jota koskaan en ollut edes ajatellut, mutta joka osoittautui monella tavalla opettavaiseksi.
Selvittyäni muutosstrestä otin yhdessä hieman samanlaisessa tilanteessa olevan kollegani kanssa uuden työn vakavasti. Ryhdyimme purkamaan kantelujonoja osaamisemme ja kokemuksemme vauhdittamana. Vähitellen avasin keskustelua Stakesin vastuuhenkilöiden kanssa, löytyisikö sieltä minulle sopivaa tehtävää. Ja löytyihän sellainen parin vuoden kuluttua.
Stakesissa tehtäväni keskittyivät terveyden edistämiseen yleensä ja erityisesti lasten ja nuorten hyvinvointiin ja lapsiperhepalveluihin. Aloitimme keväällä 1995 Kouluterveyskyselyn kehittämisen ja testaamisen. Siitä tulikin lähes kymmeneksi vuodeksi päätyni. Kirjoitimme raportteja ja tieteellisiä julkaisuja ja kiersin kymmenissä tilaisuuksissa vuosittain ympäri maata esittelemässä ja keskustelemassa tuloksista. Näin ajauduin keskustelemaan ja kehittämään lasten, nuorten ja perheiden palveluista ja osallistumaan lukuisiin kehittämishankkeisiin yhteistyössä kuntien kanssa.
Paljon muutakin mahtui 1990-luvun lopun työvuosiin Stakesissa, opioidiriippuvaisten narkomaanien hoidon järjestämisestä Perhesuunnittelu 2000 -ohjelman vetämiseen. Valtakunnallisesti näkyvimpiä tapahtumia olivat vuosittaiset Kouluterveyspäivät, joissa esittelimme keskusteltaksi Kouluterveyskyselyn tuloksia, sekä vastaavat Terve Kunta -päivät, joissa koottiin ja esiteltiin uusinta tietoa ja kokemuksia terveyden edistämisestä kunnissa. Rakennettiin terveyden edistämisen seurannan kuntatason tietonkeruu, joka tunnetaan TEA-viisarina (TEA=terveyden edistämisaktiivisuus).
Eläkkeelle siirryin keväällä 2010 kun 68 ikävuotta olivat tulossa täyteen. Jatkoin kuntakonsultointia satunnaisesti kesään 2019 saakka. Erityisesti mieleen on jäänyt Oulun seudun lapsi-ja nuorisopoliittisen ohjelman valmistelu 2010-2013 sekö viiden kunnan Lanupe -yhteistyö 2012-2013 ja sen tulosten tiivistäminen tutkimusraportiksi (KAKS tutkimuksia 93/2015). Vuonna 2013 sain olla mukana STM:n työryhmässä valmistelemassa Toimiva lastensuojelu -selvityksessä.
Vuodesta 2017 alkaen työharrastukseeni tuli uusi avaus. Olin parin vuoden ajan mukana Me-säätiön koulukehittämisessä. Maaliskuussa 2017 aloin sattuman oikusta toimia vaikeuksiin ajautuneen Villen tukihenkilönä. Yhdistettynä nämä avasivat uuden näkymän hyvinvointipalveluihin sekä hyvinvointiin ja sen edistämiseen. Uudeksi kiinnostuksen kohteeksi tuli arki (everyday life) tiedon ja asiantuntijuuden haasteena ja myös tutkimuksen ja toiminnan kohteena. Erityisen kiinnostavaa on ollut kehitellä arkivalmennuksen toiminta-ajatusta yhdessä Villen kanssa.
Viimeisenä konsultoin pikaisesti EKSOTE:n perhepalveluja keväällä 2019. Olin jo päättänyt lopettaa ne hommat. Suostuin kuitenkin lyhytkestoiseen tehtävään siksi, että olin ollut yhteistyössä Etelä-Karjalan suuntaan 1990-luvulta alkaen. Testasimme keväällä 1995 Kouluterveyskyselyn ekaversiota Lappeenrannassa. Sain sivusta seurata ja tukea ylilääkäri Outi Stridin työtä koko perheen hyvinvointiin laajenevan terveystarkastuksen kehittämistä kouluterveydenhuoltoon. Lappeenranta oli alusta alkaen mukana kuntien lapsipoliittisten ohjelmien yhteiskehittämisessä. Sain osallistua vuosina 2007-2008 Imatran lapsiperhepalvelujen uudistamisessa. Keväällä 2019 ajattelin, että kirjoittaisimme yhdessä avainhenkilöiden kanssa kuvauksen Etelä-Karjalan ’menestystarinasta’ lasten sijaishuollon vähentämisessä. En kuitenkaan jaksanut siihen enää keskittyä.
Vuodesta 2015 jatkuneena harrastuksenani on ollut lapsiperhepalveluista valtionhallinnossa tuotetun aineiston hakeminen ja lukeminen. Virikkeenä oli satunnainen keskustelu marraskuussa 2015. Yhteisellä junamatkalla kahden aloimme puhua vaikuttajan kanssa uuteen hallitusohjelmaan perustuvan LAPE-ohjelman perhekeskusmallista. Tulkinnoissamme oli siinä määrin eroja, että aloin perehtyä perhekeskustulkintojen kehitykseen vuosituhannen alusta lähtien. Kun ei ollut tilaajaa eikä takarajaa, harrastus jatkui vuoden 2023 alkuun, jolloin lähetin painoon 238 sivuiseksi omakustannuskirjaksi otsikolla Kehittämiskeskustelu lapsiperheiden sosiaali- ja terveyspalveluista valtionhallinnossa 1970-2009.(Books on Demand, BoD)
Arkiseen elämään on tuonut rikkautta ja vaihtelua neljäs poika (1984) ja viidentenä tyttö (1989). Vanhimmat lapset ovat jo täyttäneet 50 vuotta. Lapsenlapsia on tähän mennessä kertynyt seitsemän. Helsingin jälkeen asuimme 1990-luvun puolivälissä jonkin aikaa Göteborgissa, 1995-2020 Tampereella ja syksystä 2020 alkaen palasimme Helsingin Veräjämäkeen tuttuun ympäristöön. Toinen koti on 1989 alkaen ollut Hyvinkään ja Mäntsälän rajalla Sykärin järven rannalla.
Tätä päivittäessä arki kuluu taatan hommissa, lukemisessa ja hieman kirjoitellessakin. Erityisenä ilona on seurata 1,3 vuotiaan lapsenlapsen arkista oppimista kohti sumuista aikuisuutta. Kun kysytään, miten voit, vastaan, että nivelet natisee, mutta vintti on mielestäni edelleen kuiva. Niillä mennään päivä kerrallaan.