Joskus on mielenkiintoista lukea, mitä on tullut kirjoitettua vuosia sitten. Tänään sattumalta tuli vastaan uskottava tarina lapsiperhepalvelujen tulevaisuudesta, jonka kirjoitin vuonna 2018 julkaistuun Lapsiasiavaltuutetun kertomukseen eduskunnalle luvun Matti Rimpelä: Valtio lasten kehitysten tukijana: Eriytymisestä kansalliseen lapsipolitiikkaan, sivut 120-122. https://www.eduskunta.fi/FI/tiedotteet/Documents/LAPS_eduskuntakertomus_2018_FI.pdf
Esitän vertailun vuoksi ensin vuonna 2023 julkaistussa kirjassani Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sosiaali- ja terveyspalveluista valtionhallinnossa 1970-2009 tiivistin ehdotuksen lapsiperheiden palvelujen yleisiksi periaatteiksi, sivu 210. Kehittämiskeskustelua lapsiperheiden sostepalveluista valtionhallinnossa 1970-2009. (bod.fi)
Lapsiperhepalvelujen yleisistä periaatteista 2023:
- Lapset ja heidän lähellään toimivat aikuiset ymmärretään palvelutuotannon
resursseiksi. - Palvelun laatu on sitä, mitä lapset ja heidän lähellään toimivat aikuiset kokevat.
- Laatu tuotetaan päivittäisessä toiminnassa, aikuisten ja lasten sekä lapsiperhepalvelujen
ammattihenkilöiden välisissä ’totuuden hetkissä’. - Vastuu laadusta ja palveluvirheiden korjaamisesta on ensisijaisesti lapsiperhepalvelujen
tuottajaorganisaatiolla johdosta jokaiseen perustason työntekijään. - Lapsiperhepalvelujen palveluvirheiden tunnistaminen ja tulkinta ymmärretään
oppimismahdollisuudeksi. - Palveluvirheitä tunnistamalla ja analysoimalla saadaan arvokasta tietoa lapsiperhepalvelujen
arviointiin ja kohentamiseen. - Lapsiperhepalvelujen tuottajalla on oltava palvelujen normalisointijärjestelmä,
jolla se hyödyntää palvelujen puutteista, laatuongelmista tai muista virheistä kertyvää
tietoa.
Uskottava tarina lapsiperhepalveluiden tulevaisuudesta vuonna 2018
Vuonna 2015 valmistuneessa tutkimuksessa esitettiin, että lapsiperhepalvelujen systeemistä uusiutumista olisi valmisteltava pitkäkestoisessa tutkimus- ja kehittämisohjelmassa, koska on mahdollista ja jopa todennäköistä että 2020-luvulla on tultava toimeen nykyistä pienemmillä voimavaroilla (Rimpelä ja Rimpelä 2015):
- Talouden paineessa tarvitaan laajaa kokonaisuudistusta, jonka keskiössä on YK:n lapsen oikeuksien sopimuksen tarkoittama lapsen etu ja siitä johdettuna lapsilähtöisyys ja perhelähtöisyys. Pitkäkestoisessa uudistusohjelmassa tulee kehittää kaikkia lapsiperheiden palveluja yhdistävä tavoitemalli.
- Parlamentaarisessa yhteistyössä valmistellaan eduskunnan käsiteltäväksi Lapsipolitiikka vuoteen 2025 -tavoiteohjelma.
- Uutta palvelukokonaisuutta testataan ja kehitetään kuntakokeiluissa (”referenssikunnat”), joissa erityistä huomiota kiinnitetään kustannusvaikuttavuuteen ja tiedolla johtamiseen.
- Kuntakokeiluihin yhdistetään alusta alkaen kehittävää arviointitutkimusta.
- Valmistellaan pikaisesti palvelu-uudistusta edistäviä säännösmuutoksia ja panostetaan riittävästi tiedon hallinnan uudistamiseen ja uuden teknologian soveltamiseeni
Kun kaksi vuotta on kulunut tutkimuksen valmistumisesta, on todettava, että siinä aliarvioitiin systeemiseen uusiutumiseen tarvittavaa aikaa, johtajuutta ja investointeja. Vakiintuneiden instituutioiden voima on tullut taas kerran näkyviin siinä tehokkuudessa, jolla ne ovat ottaneet haltuunsa Sipilän hallituksen käynnistämät kärkihankkeet ja pelkistäneet rakenteelliset
muutospaineet yhteistyöksi ja yksilötason muutoshaasteiksi (ensimmäinen edellä kuvatuista strategista vaihtoehdoista) sen sijaan, että olisi kyseenalaistettu lasten ja lapsiperheiden tuki- ja palvelujärjestelmien rakenteet yleisesti eikä vain sosiaali- ja terveyspalveluissa.
Hidasta etenemistä selittää erityisesti se, että kestävän systeemisen uusiutumisen todellinen luonne on jäänyt avainhenkilöiden keskuudessa epäselväksi. Sitoutuminen kokonaisuuden hallinnan vaatimiin ponnisteluihin on ollut vaatimatonta. Siksi on välttämätöntä varata riittävästi aikaa lapsiperhepalvelujen rakenteiden ja organisaatiokulttuurien uusiutumistarpeiden ja –
tavoitteiden selventämiseen.
Olennaisin kysymys on se tulevaisuuden näkymä, johon yhteistoiminnassa pyritään. Systeemisen uusiutumisen ammattilaiset puhuvat usein kokonaisarkkitehtuurin tavoitemallista, joka voidaan myös sanoittaa ’uskottavaksi tarinaksi tulevaisuudesta’: Missä olemme esimerkiksi vuonna 2025, jos kaikki menee hyvin? Millainen voisi uskottava tulevaisuuden tarina lasten ja lapsiperheiden palvelujen kokonaisuudesta olla? Seuraavassa esitetään joitakin virikkeitä tähän keskusteluun:
- Lasten ja lapsiperheiden palvelut muodostavat jatkuvan kokonaisuuden raskauden alusta siihen saakka, kunnes lapsi on varttunut ottamaan omaa vastuuta tulevaisuudestaan. Tätä kokonaisuutta ohjaavat yhteinen järjestämisvastuu, johtaminen, tiedon hallinta, talous ja arviointi. Jokaisella lapsella ja hänen perheellään on yksi ja yhteinen arviointi- ja palveluohjelma, joka laajenee, kun tuen tarve kasvaa. Yhteisenä tavoitteena on lasten kasvuekosysteemien vahvistaminen niin, että ongelmiin erikoistuneiden palvelujen tarve vähenee.
- Palvelut tukevat lasta hänen luonnollisissa kehitysyhteisöissään ja sovittavat tuen jokaisen lapsen ainutlaatuiseen kehitykseen. Myös silloin kun kehityshaasteet vaativat erikoistunutta osaamista, tuen tavoitteena on lapsen välittömän auttamisen rinnalla lapsen kasvuekosysteemin pulmien tunnistaminen ja poistaminen.
- Palvelujen järjestämisen perustuu lasten ja heidän perheidensä sekä ammattihenkilöstön yhteistoimintaan. Lapset ja heidän läheisensä ovat itsenäisinä toimijoina mukana sekä palvelukokonaisuuden että henkilökohtaisen tuen valmistelussa ja toimeenpanossa. Suunnitelman tulee näkyä heille kokonaisuutena, päämäärätietoisena, jatkuvana, ymmärrettävänä,
ennakoitavana ja hyväksyttävänä. Poikkeuksena ovat ne tilanteet, joissa lapsen etu vaatii puuttumista lapsen ja/tai vanhempien itsemääräämisoikeuteen. Kun lapsen etu edellyttää vastentahtoista puuttumista, erotetaan vanhempien tukeminen ja lapsen suojelu toisistaan. Näin varmistetaan, että vanhempien tuki jatkuu, vaikka he saattavat kokea, että heidän huoltajaoikeuttaan on loukattu. - Ongelmiin erikoistuneen osaamisen tulee tukea universaalipalveluja. Mitä enemmän lapsi ja/tai hänen perheensä tarvitsee erikoistunutta tukea, sitä tärkeämpää on, että tuen kokonaisuudesta vastaa universaalipalveluissa yksi ammattihenkilö, jolla on luottamuksellinen yhteistoimintasuhde vanhempien ja lapsen kanssa ja joka tuntee heidän elinolonsa ja lähiympäristössä tarjolla olevan tuen tai sen puutteet.
- Lapsen ja lapsiperheen tuen tarpeen arvioinnissa ja järjestämisessä luotetaan ammattihenkilöiden asiantuntemukseen ja harkintaan. Hallintopäätökset rajataan tilanteisiin, joissa on puututtava itsemääräämisoikeuteen. Näin vakiinnutetaan yhteinen käytäntö sosiaali- ja terveyspalveluissa ja koulutuksessa
Monimutkaistuvassa yhteiskunnassa lasten ja lapsiperheiden palvelujen tulevaisuuden tarinan keskeisin kysymys on kokonaisuuden johtaminen hallintorakenteiden muuttuessa. Oletetaan, että sosiaali- ja terveydenhuollon hallinnollinen uudistaminen etenee pääosin nykyisten suunnitelmien mukaan. Euroilla ja henkilöstöllä mitaten yli 80 prosenttia lasten ja lapsiperheiden palveluista tulisi jäämään kuntaan tai kuntien yhteistoimintaan (kuvio 8). Siksi tuntuisi luontevalta, että ensisijainen vastuu lasten ja lapsiperheiden hyvinvoinnin edistämisestä osoitetaan kunnille. Kunnat vastaisivat paikallisella tasolla YK:n lasten oikeuksien sopimuksen toimeenpanosta. Niillä tulisi olla tämän tehtävän mahdollistama toimeenpano-organisaatio.
Universaalipalvelujen kokonaisuuden muodostaminen raskauden alusta lapsen kehittymiseen itsenäiseksi aikuiseksi virittää useita kysymyksiä. Olisiko neuvolatyön ja varhaiskasvatuksen aika yhdistyä yhdeksi kokonaisuudeksi? Mihin tarvitaan erityistä esiopetusta tai iltapäivä- ja aamupäivätoimintaa, voitaisiinko ne yhdistää perusopetukseen? Voitaisiinko oppilashuolto yhdistää saumattomaksi osaksi perusopetusta? Olisiko perusteltua alentaa oppivelvollisuuden alaikäraja viiteen vuoteen? Voitaisiinko siirtymä varhaiskasvatuksesta perusopetukseen toteuttaa pääosin niin, että lasten ja vanhempien ei tarvitsisi sitä edes huomata? Kun palveluissa tarvitaan välttämättömiä siirtymiä, voitaisiinko ne sijoittaa lapsen kehityksessä tasannevaiheisiin, esimerkiksi selvästi ennen murrosikää, ehkä 9-10 ikävuoden vaiheille? Voisiko ryhmissä olla nykyistä enemmän eri-ikäisiä lapsia, joita ohjattaisiin omatahtiseen yhdessä oppimiseen?
Syrjimättömyysvelvollisuuden kannalta suurin kysymys on oppivelvollisuuden yläikäraja joka lopettaa eniten tukea tarvitsevien lasten tukemisen kaksi vuotta ennen kuin he ovat saavuttaneet lapsen oikeuksien sopimuksen mukaisen lapsuuden yläikärajan. Miksi suunnitelmalliset universaalipalvelut on rajattu 18. ikävuoteen saakka on rajattu vain niille lapsille, jotka etenevät menestyksellisesti toisen asteen koulutuksessa? Lapsen oikeuksien sopimukseen perustuva syrjimättömyysvelvollisuus vaatii käytännössä, että vastaava suunnitelmallinen ja erityiset tarpeet huomioonottava tuki järjestetään myös niille, jotka eivät perusopetuksen päättyessä ole edenneet toisen asteen koulutuksessa tai jäävät ovat jääneet kokonaan sen ulkopuolelle. Erityisesti on huomattava, että syrjimättömyysperiaatteen soveltaminen ei tarkoita identtistä kohtelua. Kun tämä muistetaan, jokaiselle toisen asteen koulutuksesta putoavalle tulisi järjestää ainakin 18. ikävuoteen saakka keskimääräistä paremmin resursoitua tukea kuin mitä toisen asteen koulutus ja sen opiskelijahuolto tarjoavat.
Lapsen oikeuksien sopimusta sovelletaan alle 18-vuotiaisiin. Kun tätä ikärajaa 1980-luvulla harkittiin, esillä oli sen joustava tulkinta. Tuntuisikin perustellulta jatkaa sopimuksen edellyttämää erityistä huolenpitoa niistä nuorista heidän 18. syntymäpäivänsä jälkeenkin silloin, kun kypsyminen itsenäiseksi aikuiseksi etenee keskimääräistä hitaammin. Suunnitelmallinen tuki voisi jatkua esimerkiksi 21. ikävuoteen, joka on lastensuojelun jälkihuollon yläikäraja. Ketään ei hukattaisi ennen 21. ikävuotta, jolloin ei myöskään tarvittaisi erikoistuneita palveluja hukattujen löytämiseen.
Tämän suuntaisen tulevaisuuden tarinan mahdollisuus toteutua ratkaistaan käytännössä lasten ja lapsiperheiden palveluiden työyhteisöjen muodostamisessa: ohjaavatko tulevaisuuden työyhteisöjen muodostamista lasten ja lapsiperheiden tuen tarve ja sen edellyttämän osaamisen kirjo kokonaisuutena vai vakiintuneiden instituutioiden rajat ja ammattitutkinnot.