Tuoreessa kirjassani tarkastelin lapsiperhepalveluiden kehittämiskeskustelua valtionhallinnossa 1970-2009. Päädyin nostamaan keskeiseksi tulokseksi institutionaalisen amnesian. Olen jatkanut samaa harrastusta. Sattumalta huomasin, että Sosiaalisessa Aikakauskirjassa oli vuonna 1974toimitettu Perusterveydenhuollon teemanumero. Kävin kirjastossa selaamassa tuon vuoden lehdet ja löysin aika vilkkaan keskustelun terveydenhuollosta. Tässä parin tunnin lukemisen poimintoja.
Pentti Vataja. Terveyden- ja sairaanhoito kunnan näkökulmasta. Sosiaalinen aikakauskirja. 1974;68/4:263–265.
”Näyttää ilmeiseltä, että kansanterveyslain mukaisten tehtäväluettelo tulee kasvamaan suhteellisen läheisessä tulevaisuudessa. On olemassa vaara, että uusia tehtäviä annetaan liian nopeassa tahdissa. Käytännön työssä mukana olevat niin hyvin luottamushenkilöt kuin viranhaltijatkin toivovat yleisesti, että järjestelmä voitaisiin rauhassa panna käyntiin ja että uusien tehtävien antamisesta toistaiseksi pidätyttäisiin. Jollei näin menetellä, saatetaan vakavasti haitata jo hoidettavinakin olevien tehtävien suoritusta.”
Suonoja Kyösti, Virtanen Pirjo. Terveydenhuollon tavoitteet, painopisteet ja kustannukset Pohjoismaissa. Sosiaalinen Aikakauskirja 1974;68/4:251–262.
”Missään Pohjoismaissa ei ole olemassa kirjoitettua täydellistä terveydenhuollon arvojen analysointia. Painopisteiden asettaminen Pohjoismaissa on samansuuntaista. Hoidon läheisyys ja alueellinen tasa-arvoisuus ovat keskeisiä kysymyksiä, kuten myös avohoidon painottaminen, terveydenhuollon ja sosiaalihuollon lähempi yhteistyö sekä ympäristöpoliittiset kysymykset. Terveydenhuollon kustannusten nousua pyritään hillitsemään ennaltaehkäisevällä terveydenhuollolla ja olemassa olevien resurssien tehokkaammalla hyväksikäytöllä.
”Suomen lääkintöhallitus on laatinut terveydenhuollon ohjelman vuosiksi 1975–1979. Suunnitelmassa arvot ja niistä johdetut tavoitteet on käsitelty yhdisteltyinä ryhminä eikä ole pyritty tavoitteiden ja keinojen tarkempaan erittelyyn. Suunnitelmassa esitetään pitkän ajan tavoitteita ja keinoja 1980- ja 1990-luvuille saakka. Ensimmäisenä pitkän ajan tavoitteena on väestön terveydentilan kohottaminen, jolloin hoidon tarpeen pienentyessä voidaan resurssit käyttää tehokkaammin sairauksien hoitoon. Onhan selvää, ettei terveyspolitiikka, jossa etusija annetaan esiin tulleiden sairauksien korkeatasoiselle hoidolle, johda hoidon tarpeen vähenemiseen.”
”Toinen tavoite on ihmisten fyysisen ja sosiaalisen ympäristön puutteiden poistaminen. Tähän kuuluu epäterveellisten työolojen ja huonojen asunto-olojen huomioiminen kuten myös biokemiallisten saasteiden aiheuttama uhka. Sairauksien sosiaalisia syitä on tutkittava, sillä pelkästään terveydenhuoltojärjestelmän avulla ei ihmisten sosiaalisen ympäristöön pystytä vaikuttamaan. Olisi luotava kokonaisvaltainen järjestelmä, joka kattaa kaikki väestön terveydenhuollolliset ja siihen liittyvät muut sosiaalipolitiikkaan kuuluvat tarpeet.”
”Tasa-arvon saavuttaminen edellyttää terveyskeskusverkoston loppuun saattamista ja sen tehokasta toimintaa. Myös sairaaloiden kapasiteetti ja alueellinen sijainti ovat tässä mielessä olennaisia tekijöitä.”
”Väestön terveys- ja sairauskäyttäytymisen ohjaaminen edellyttää terveyskasvatusta, valistusta. Tämä tulisi toteuttaa ns. läpäisyperiaatteella eli terveyskasvatus tulisi huomioida kaikessa kasvatuksessa ja tiedonvälityksessä.”
”Suunnitelmassa on mukana myös sairauksien ennalta ehkäisyn ja varhaisen toteamisen kehittäminen. Kuntoutuksen aloittamista mahdollisimman varhaisessa vaiheessa pidetään tärkeänä. On todennäköistä, että piileviä sairauksia löydetään entistä enemmän, mikä puolestaan tulee taas lisäämään hoidon tarvetta. Ehkäisevän toiminnan tulokset näkyvät vasta 1990-luvulla. Niinpä onkin ensisijainen huomio kiinnitettävä työikäisiin ja nuoriin.”
”Suomessa kansanterveys kuuluu osana tiedepoliittiseen painopisteajatteluun. Tärkeimmiksi tutkimuskohteiksi on katsottu kolme sairausryhmää, joiden torjumiseen on kiinnitettävä päähuomio:
– sydän- ja verenkietoelinten sairaudet,
– tuki- ja liikuntaelinten sairaudet, sekä
– psyykkiset sairaudet.
Sairauksien ehkäisy on asetettu tutkimustavoitteena myöhäisvaiheiden edelle (Tieteen keskustoimikunnan suunnittelujaosto kokoomaraportti 1973). Ruotsissa pannaan suuri paino terveydenhuollon tutkimuksessa epidemiologiselle tutkimukselle, joka kartoittaa sairauksien esiintymistä väestössä ja riippuvuutta ympäristöstä ja sosiaalisista tekijöistä.”
Kari Puro.Terveydenhuollon ongelmat, kehittämistarpeet ja kehitystavoitteet Suomessa. Sosiaalinen Aikakauskirja 1974;68/6:495–498.
”Sairauksien ehkäisyyn voidaan vaikuttaa kahdella tavalla: terveyspalvelujärjestelmän toimintaa tai koko yhteiskuntapolitiikka kehittämällä siten, että sairauksien synty estyy. Työsuojelun, tuotantotoiminnan, liikennepolitiikan, elintarvikepolitiikan, liikuntapolitiikan ja asuntopolitiikan sektoreilla, eräitä esimerkkejä mainitakseni, tehdään jatkuvasti ihmisen terveyteen vaikuttavia ratkaisuja”.
”Kuolleisuuden avulla mitattuna Suomi on terveystilastojen poikkeustapaus: Imeväiskuolleisuus on maailman kaikkein alhaisimpia, mutta keski-ikisen aikuisväestön kuolleisuus on korkea ja sukupuolten välinen kuolleisuusero suuri. Alueelliset erot noudattavat selväpiirteisesti yleistä taloudellis-yhteiskunnallisen kehittyneisyyden jakautumista. Kuolleisuus on edelleen pienentynyt niillä alueilla, joissa se on jo aikaisemmin ollut alhainen, mutta kasvanut niillä alueilla, joissa se on aikaisemmin ollut suuri. Terveydenhuoltojärjestelmän vaikutus kansanterveyteemme on varsin vaikeasti arvioitaessa. On kuitenkin syytä todeta, että lasten ja äitiyshuollon osalta maassa on ollut 1940-luvulta lähtien ehkäisevään terveydenhuoltoon keskittynyt, peittävä, ilmaispalveluja tarjoava neuvontajärjestelmä. Tämä on varmasti eräs tärkein syy lastemme terveyden erinomaiseen tilaan.”
”Ehkäisevän terveydenhoidon ja perushoidon kehittyminen on maassamme ollut 1970-luvulle asti verraten hidasta. Olen joskus pelkistänyt terveydenhuollon kärjellään seisovaksi pyramidiksi, jossa perushoidollisten palvelusten määrä on vähäinen, mutta jossa erikoispalvelusten määrä ja laatu on varsin korkea.”
”Kansanterveyslaki toi terveyspolitiikkaamme ensimmäisen kerran lakisääteisen suunnitelmallisuuden. Sen myötä terveyspoliittinen painopiste alkoi suuntautua perushoidon jälkeenjääneisyyden korjaamiseen. Tähänastinen perushoidon suunnittelu ja kehittäminen on ollut olennaisesti voimavarojen kohdentamisen, hallinnon ja talouden kehittämistä. Tämän työn tuloksena syntyy se aineellinen perusta, jolle perushoidon sisällön kehittäminen voidaan rakentaa. Keskeisenä tavoitteena tulee olemaan sairauksien ehkäisyyn tähtäävä toimintojen kehittäminen äitiys- ja lastenneuvoloiden hyvien kokemusten viitoittamalla tavalla, keskeisten kansantautien, kuten esimerkiksi verenpainetaudin ja sokeritaudin hoidon peittävä ja riittävä järjestäminen, sekä ehkäisevän ja hoitavan hammashuollon tehostaminen.”
”Terveydenhuollon työntekijöiden koulutuksen on pystyttävä seuraamaan terveydenhuollon keittymistä. Tästä syystä olemme parhaillaan uudistamassa sekä lääkäreiden että hammaslääkäreiden koulutusta. Tarkoitusta on lyhentää peruskoulutusta karsimalla tarpeetonta pois ja kehittää jatkokoulutusta tämän päivän tarpeita vastaavaksi. Nopea korjaus lääkäripulaan ollaan saamassa nopeasti, kun vuonna 1972 kaksi uutta lääketieteellistä tiedekuntaa aloitti toimintansa. Paheneva yleinen työvoimapula maassa saattaa aiheuttaa vaikeuksia koulutukseen otettavien henkilöiden määrän voimakkaalle lisäämiselle. Tästä syystä suunnitelmat työnjaon tehostamiseksi ja kehittämiseksi ovat lähivuosina hyvin keskeisiä.”
”Terveydenhuollon kasvavat kustannukset vaativat entistä perusteellisempaa eri sairauksien ehkäisy- ja hoitomuotojen välisten kustannusten ja hyötyjen vertailua ja tällaisista selvityksistä johdettavia terveydenhuollon hyötysuhdetta parantavia toimenpiteitä.”
Nämä jäivät odottamaan seuraavaa lukuhetkeä kirjastossa:
A.S.Härö. Terveydenhuollon suunnittelun teoreettiset ja metodiset lähtökohdat. Sosiaalinen Aikakauskirja 1974;68/6:499–503.
Tapani Purola. Terveydenhuollon suunnittelu Suomessa. Sosiaalinen Aikakauskirja 1974;68/6:504–507.
Juhani Aer. Preventiivinen terveydenhuolto ja sen suunnittelu. Sosiaalinen Aikakauskirja 1974;68/6:508–512.
Aimo Ojala. Terveydenhuollon organisaatio Suomessa. Sosiaalinen Aikakauskirja 1974;68/6:513–517.
Eero Pikkujämsä. Lastensuojelun avohuollon kehittäminen. Sosiaalinen Aikakauskirja 1975;69/4:338–344.
.