MTVuutisten sivuilla julkaistiin 16.11.2019 R Raakel Lignellin kolumni: Lapset tuskin ovat hankalampia kuin ennen – aikuisten säätämä yhteiskunta on kuitenkin muuttunut ja se näkyy jo lapsissakin. Hän pohti lasten selviytymistä uusissa oppimisympäristöistä ja pelkisti: ”Onko tosiaan niin, että syötämme lapsille ja nuorille lääkkeitä, jotta he kestäisivät uuden ja uljaan uudistuksen? Lapset, jotka perinteisemmässä oppimisympäristössä pärjäisivät ilman kemikaaleja.”
Minuun tämä kolumni osui ja upposi. Se kertoi jotakin hyvin olennaista lasten kasvuympäristöjen muutoksesta paljon suuremmassa kuvassa. Ei siis vain kouluissa ja niiden fyysisissä oppimisympäristöissä. Lasten kehityksen tukeminen on siirtynyt yhä enemmän palkkatyöhön perustuvalle hajanaisella palvelujärjestelmälle, joka näyttää yhä useammin epäonnistuvan tässä tehtävässään. Uudistumisen sijasta huomiota suunnataan ’hankaliin’ lapsiin. Vastuuttomat vanhemmat eivät tuota kuranttia materiaalia ihmistuotannon palvelujärjestelmälle. Lisäksi tämä materiaalituotanto on ehtymässä. Hankalat lapset pyritään yhä useammin saamaan ruotuun lääkkeillä ja terapialla.
Meillä ei ole mitään näyttöä siitä, että lasten biologinen perimä olisi muuttunut ja siksi lapset olisivat hankalampia kuin aikaisemmin. Usein unohdamme, että ihmistuotannon luonnonvalinnan perusteet muuttuivat Suomessa olennaisesti 1950-1960 -luvuilla. Raskauden ehkäisyn kehittyminen, perhesuunnittelupalvelut ja raskauksien keskeyttämisen tuleminen julkiseksi palveluksi yhdessä vähensivät ei-toivottuja raskauksia ja vielä enemmän vahingossa alkuun saatettujen lasten lukumäärää.
Tämän päivän vanhemmista aikaisempaa pienempi osa on vahingossa ja ei-toivottuina tuotettuja. Lapset ovat yhä enemmän harkitusti ’hankittuja’. Jos yleensä jotain muutosta biologisessa periytymisessä ja sosiaalisesti periytyvässä vanhemmuudessa voisi olla näin lyhyenä aikana, sen pitäisi vaikuttaa lasten kehityksen kannalta myönteiseen suuntaan.
Väitän, että lapset eivät tänään ole hankalampia kuin aikaisemmin. Mutta lapsille rakentamamme kasvuympäristö on muuttunut viime vuosikymmeninä suorastaan dramaattisesti. Vielä minun lapsuudessani koti, perhe, suku ja lähiyhteisöt muodostivat lapsen kasvuympäristöt. Äitiyshuolto, lastenneuvolat ja kansakoulu olivat kyllä siinä mukana, mutta eivät hallitsevassa asemassa. Joukkotiedotusta edusti Markus -sedän satutunti yleisradion tuottamana torstai-iltaisin klo viideltä alkaen, jos oikein muistan.
Lasten luontainen aktiivisuus ja uteliaisuus hallittiin kurilla ja normeilla hyväksi käytökseksi. Sen ydin oli, että lapset eivät saaneet häiritä aikuisia, eivät kotona, kylillä eikä kouluissa. Lasten ’hankaluus’ tulkittiin kurittomuudeksi, johon vastattiin rangaistuksilla ja suojelukasvatuksella.
Olen kasvanut aikuiseksi ja vanhentunut siinä sukupolvessa, joka aika paljon oli murtamassa tätä lapset tiettyyn muotiin pakottavan kurin, normien ja rangaistusten noidankehää. Mitä saimme aikaan? Onnistuimme todella murtamaan tuon noidankehän. Tänään lasten aktiivisuus, uteliaisuus ja kokeilunhalu saavat tilaa toteutua ja pääsevät näkyviin. Ja seuraukset ovat luonnollisia, jopa välttämättömiä. Lapset häiritsevät tänään aikuisia paljon enemmän kuin mihin me lapsina kyettiin.
Tämä on kuitenkin seuraus kasvuympäristöjen muutoksesta, josta minun sukupolveni – edellä mainitun noidankehän murtajat – paljolti vastaamme, mutta joka alkoi historiassa jo paljon aikaisemmin. Pelkistän: Palkkatyöhön perustuva tavaroiden ja palvelujen tuotantoon on murtanut ja murtaa edelleen ihmisen historiassa jatkuvuutta taanneen ihmistuotannon perusrakenteet. Uutena tekijänä ihmistuotantoa muokkaamaan on viime vuosikymmeninä tullut ensin joukkoviestintä ja sitten somemaailma.
Ihmistuotanto perustui vuosituhansien ajan eri tavoin muodostuviin pienyhteisöihin, perheeseen ja sukuun ja niiden lähiyhteisöihin. Ensin uskonnot ja Suomessa kirkko ohjasivat ihmistuotantoa. Sitten mukaan tulivat muut yhteiskunnan intressit, joita ajamaan organisoitui julkinen valta. Suomessa julkisen vallan merkittävimpiä tuloksia on ollut palkkatyön laajentaminen ihmistuotannossa. Pitkään tulokset olivat myönteisiä. Lapsiperheiden ja lasten hyvinvoinnin kehityksestä alettiin jo 1950-luvulla puhua kansainvälisissä yhteyksissä menestystarinana. Neuvolat, kouluterveydenhuolto ja 2000-luvulla myös peruskoulu ovat olleet kansainvälisesti arvostettuja palveluinnovaatioita.
Kansantalouden myönteinen kehitys laajassa kuvassa mahdollisti yhä suuremmat investoinnit ihmistuotannon varhaisvaiheen palkkatyöhön ja ammattihenkilöiden kouluttamiseen sen tehtäviin. Lapsiperheiden, lasten ja nuorten palvelujärjestelmät kasvoivat nopeasti 1970 – ja 1980 -luvuilla. Julkinen valta siirsi aikaisemmin perheelle, suvulle ja lähiyhteisöille kuuluneita tehtäviä ammattihenkilöiden palkkatyöhön perustuvalle palvelujärjestelmälle. Yhä suurempi osa siitä ajasta, jonka lapset tarvitsevat kasvaakseen itsenäisesti pärjääväksi aikuiseksi, on ollut palkkatyöhön perustuvaa toimintaa.
Suurin muutos viime vuosikymmeninä on ollut lasten kasvuympäristön hajoaminen yhä useampiin itsenäisiin kehitysyhteisöihin. Perheen, suvun ja luonnollisten lähiyhteisöjen rinnalle ovat kasvaneet päivähoidon, koulun ja harrastusten lähiyhteisöt. Ja edelleen joukkoviestinnän ja somemaailman tuottamat ja mahdollistamat lähiyhteisöt.
Kaikki tämä yhdessä on hajottanut lasten kasvuympäristön lukuisiin kehitysyhteisöihin, joiden joukossa kodin ja perheen ja edelleen vanhempien mahdollisuus hallita kokonaisuutta on tullut yhä vaativammaksi ja vaikeammaksi. Lapset kasvavat ja kehittyvät aikuisiksi yhä hajanaisemmassa kasvuympäristössä, jonka me aikuiset olemme heille rakentaneet.
Kaksi takuuta, joista keskustelemme kertovat paljon viime vuosikymmenistä, harrastustakuu ja terapiatakuu. Harrastukset ovat viimeisiä lapsen kasvuympäristön alueita, jotka ovat säilyneet kohtuullisesti perheen, suvun ja lähiyhteisöjen tehtävinä. Nekin ovat hyvää vauhtia siirtymässä ammattimaisesti palkkatyöllä tuotetuiksi palveluiksi.
Uutta 2000-luvulla on ollut julkisen vallan vetäytyminen vastuusta. Kun ensin oli siirretty ihmistuotannon alkuvaiheen tehtäviä yhä enemmän hajanaiselle ja palkkatyöhön perustuvalle palvelujärjestelmälle, alettiin 1990-luvulla syyllistää vanhempia siitä, että he eivät tuota tälle järjestelmälle riittävän hyvää materiaalia, josta voisi menestyksellisesti jalostaa itsenäisesti pärjäämiä aikuisia palkkatyön moniin tehtäviin. Yhteiskunnallisesta keskustelua alkoi hallita huoli vanhemmuudesta ja sen katoamisesta, kasvatustehtävän siirtämisestä yhteiskunnan järjestämille palveluille.
Ensin rakennettiin järjestelmä, joka otti hoitaakseen aikaisemmin perheelle, suvulle ja lähiyhteisöille siirtyneitä tehtäviä ja sitten syytettiin vanhempia siitä, että nämä tehtävät todella olivat siirtyneet järjestelmälle.
Me olemme tämän tehneet ja seuraukset näkyvät lasten kehityksessä aikuiseksi. Ikävoimme edelleen sitä ’hyvin käyttäytyvää lasta ja nuorta’, joka ei olisi ’hankala’, ei häiritsisi aikuisia. Pullon henki on kuitenkin päässyt irti. Lasten luonnonvoimainen aktiivisuus, uteliaisuus ja kokeilunhalu ovat vapautuneet kurin ja kontrollin puristuksesta. Kasvuympäristön hajoamisesta seuraa, että vanhempien, kodin ja lähiyhteisöjen mahdollisuus ohjata ja tukea lapsen kehitys aikuiseksi on vähentynyt ja edelleen vähentymässä. Talouden vaatimukset vahvistuvat. Aikuiset toteuttavat itseään yhä enemmän palkkatyössä ja yrittäjinä ja yhä vähemmän ihmistuotannon perustehtävissä.
Olen ollut mukana tässä kehityksessä 77 vuoden ajan. Olen siitä omalta pieneltä osaltani vastuussa. En ole ymmärtänyt, miten hyvää tarkoittavat toimet ja järjestelmät vaikuttavat pitkälle tulevaisuuteen, muuttavat ihmistuotannon perusteita.
Ihan viime vaiheista en enää kanna vastuuta, mutta huolta kannan edelleen. Kaksi asiaa askarruttaa mieltäni erityisesti. Aika vähän puhumme lasten kehitysyhteisöjen arjesta ja sen vaikutuksesta lapsiperheiden ja lasten arjen rakentumiseen. Lapsen kehitystä tulkitaan yhä enemmän ongelmien psyyken ja tunteiden kehyksissä. Psykologian, psykiatrian ja lastensuojelun laillistetut asiantuntijat hallitsevat yhteiskunnallista keskustelua. Kun lapset ovat ’hankalia’, emme etsi selityksiä kehitysyhteisöistä, vaan keskitymme heidän mielensä hallintaan terapialla ja kemiallisesti lääkkeillä.
Toinen mieltäni askarruttava asia on ihmistuotannon varhaisimman vaiheen mielikuvat joukkoviestinnässä. Aika vähän on puhuttu lapsiperheen iloista, sitäkin enemmän huolista. Ruuhkavuosista, väsymyksestä, uupumisesta ja masentuneisuudesta, lapsiköyhyydestä, syrjäytymisriskeistä, jne. Kun tähän lisätään vanhempien syyllistäminen siitä, että eivät tuota kuranttia materiaalia ihmistuotannon palvelujärjestelmälle, ei ole ihme, että lapsi syntyy vähemmän.
Kaikki tämä ei ole tullut yllätyksenä. Päinvastoin, 1970- ja 1980 -luvulla tunnistettiin jo hyvin palkkatyöhön perustuvan hajanaisen palvelujärjestelmän kielteiset seuraukset. Esimerkiksi kirjoissaan sosiaalisista ongelmista (1979) ja sosiaalipolitiikan tulevaisuudesta (1985) Jorma Sipilä pohti perheen ja erityisesti lapsiperheen asemaa muuttuvassa yhteiskunnassa. vuonna 1985 lapsiperheiden kriisiä ja erityisesti niiden hajoamista ja kysyi: ”Onko kehitettävä totaalinen yhteiskunnallinen sosialisaatiojärjestelmä, vai pyrittävä luomaan yhteisöllisiä rakenteita perheiden vahvistukseksi. Perhettä ei kyetä tukemaan tehokkaasti yksinkertaisilla virallisilla kontrolli- ja palveluorganisaatioilla. On kehitettävä uudenlaisia joustavia julkisen ja yksityisen kohtaamisen muotoja.”
Suomalainen yhteiskunta on panostanut erityisesti ihmistuotannon siirtämiseen yhä enemmän palkkatyöhön perustuvan ’totaalisen yhteiskunnallisen sosiaalisaatiojärjestelmän’ tehtäväksi. Joustavien yksityisten ja julkisten kohtaamisen muodot ovat saaneet uuden tulkinnan. Ne ovat esillä edellä mainitun sosialisaatiojärjestelmän sisäisenä organisoitumisena (yritykset vs. julkinen valta palvelujen tuottajana) ei sen ja lasten lähiyhteisöjen vuorovaikutuksena. Ja ketä kiinnostaisi vahvistaa lapsiperheiden yhteisöllisiä rakenteita muuten kuin puheessa ja ohjelmissa? Tähän laajaan kuvaan yhtenä piirtona asettuu mielestäni Ragel Lignellin kolumnin tärkeä sanoma.