Vuosina 2012-2013 kehittelimme yhdessä viiden kaupungin lapsiperhepalvelujen vastuuhenkilöiden kanssa lapsiperheiden palveluja uudistamista niin, että niissä voitaisiin 2020-luvulla käytettävissä olevilla voimavaroilla mahdollisimman kustannusvaikuttavasti toteuttaa lapsen etua, Tuloksena oli tutkimus Säästöjä lapsiperheiden palveluremontilla (KAKS 93/2015). Sen liiteraporissa esitettiin kuntien omia kuvauksia palvelukehittämisestään. Ehdotimme, että kansalliseen yhteisymmärrykseen perustuvassa pitkäkestoisessa kokeilu- ja tutkimusohjelmassa kehitetään kaikkia lapsiperheiden palveluja yhdistävä tavoitemalli.
Syksyllä 2015 pääministeri Juha Sipilän hallitus käynnisti Lasten ja perheiden palvelujen muutosohjelman, jossa keskeisenä tavoitteena oli paikallisesti sovellettava perhekeskustoimintamalli. Marraskuussa 2015 keskustelin kahden kansallisen asiantuntijan kanssa LAPE-ohjelman perhekeskustoimintamallista. Tulkinnoissamme oli suuria eroja. Aloin selvittää, miten perhekeskuskehittäminen oli 2000-luvulla edennyt.
Näin käynnistyi harrastus, jonka parissa olen askarrellut seitsemän vuotta. Olen kahlannut laajenevassa aineistomassassa kuin Roope Ankka rahasäiliössään etsimässä ensin perhekeskuksen ja sitten yleisemmin lapsiperheiden palvelujen kehittämisen ’punaisia lankoja’. Kun ei ollut toimeksiantajaa eikä takarajaa, annoin harrastuksen välillä levätä pitkiäkin jaksoja. Viimeisen vuoden aikana olen yrittänyt saada harrastusta jonkinlaiseen pakettiin. Ei se helppoa ollut, kun koko ajan tuli uusia kiinnostavia näkökulmia mukaan.
Lyhyesti:
Tavoitteena on ollut palauttaa lukijoiden mieleen keskustelua lapsiperhepalvelujen kehittämisestä sellaisena, kuin sitä olen löytänyt valtionhallinnossa tuotetussa aineistossa 1970-luvulta vuoteen 2009. Vuosien kuluessa olen saanut virikkeitä useissa keskusteluissa ja palautetta käsikirjoitusluonnoksiin monilta henkilöiltä. Lämmin kiitos kaikille ajatteluuni vaikuttaneille.
Helsingin Veräjämäessä joulukuussa 2022. Matti Rimpelä
Lyhyesti: Kirjassa todetaan, että yleiskuva lapsiperheiden sostepalvelujen kehityksestä oli 1970- ja 1980-luvuilla myönteinen, mutta muuttui 1990-luvulla kriisipuheeksi. Kriisiytymisen syyksi esitettiin talouslamaa. Kansantalous alkoi uudelleen kasvaa, kehittäminen oli laajempaa kuin koskaan aikaisemmin ja uutta tutkimustietoa tuli monesta suunnasta, mutta palvelut eivät uudistuneet toivottuun suuntaan. Kriisiytymisen vaikuttivat myös 1) sosiaali- ja terveydenhuollon hallintoreformit, 2) moniongelmaisuuden hiipiminen kehittämistä hallitsevaksi viitekehykseksi, 3) tiedon ja asiantuntijuuden etääntyminen lapsiperheiden ja palvelujen arjesta, sekä 4) institutionaalinen muistinmenetys.
Valtionhallinnossa 2000-luvun alussa omaksuttua kehittämisstrategiaa luonnehditaan paradoksiksi: Vastuu palvelujen järjestämisestä oli kunnilla, mutta niiden kehittämistä hallittiin valtion normi- ja rahoitusohjauksella. Tälle strategialle esitetään vaihtoehdoiksi hyvän lapsiperhepalvelun periaatteiden selventämistä sekä siirtymistä projektikehittämisestä konseptikehittämiseen. Tulevaa toimintaa määrittäviksi ydinkäsitteiksi ehdotetaan lapsen kehitystä aikuiseksi ja sen arjen vahvistamista.