Hallitus antoi eduskunnalle äskettäin lakiesityksen, jonka mukaan jokaisen nuoren tulee suorittaa oppivelvollisuuttaan lukiokoulutuksessa, ammatillisessa koulutuksessa tai perusopetuksen jälkeisissä erilaisissa nivelvaiheen koulutuksissa. (HE 173/2020 vp).
Esitys ei ole uusi. Perusopetusta valmisteltaessa 1970-luvun alussa esitettiin 12 vuoden oppivelvollisuutta. Se hautautui, kun pelättiin, että koulutus pitäisi nuoria liian pitkään työvoiman ulkopuolella. Yhteiskunnan muuttuminen on poistanut tämän vaaran. Tänään on vaikea päästä työelämään ilman riittävää ammatillista osaamista.
Oppivelvollisuuden jatkaminen 18. ikävuoteen oli esillä 2010-luvun alussa pääministeri Kataisen hallituksessa, mutta vilkkaan julkisen keskustelun jälkeen siitä luovuttiin loppukesän 2014 budjettiriihessä.
Palautan mieleen kesän 2014 kiistelyn oppivelvollisuuden jatkamisesta. Kuvasin sitä syksyllä 2014 otsikolla ’Kiista oppivelvollisuudesta kertoo rakenteellisesta välinpitämättömyydestä’. Esitin tuolloin, että keskustelu ja kehittäminen ei saisi pysähtyä. (Yhteiskuntapolitiikka 2014;79/5: 560-568)
Ehdotin jatkotyöstämistä ohjaamaan universaalistrategiaa. Tavoitteena olisi tukea JOKAISEN lapsen ja nuoreen aikuistumista oikeudenmukaisesti, kunnes he ovat saavuttaneet kohtuullisen pärjäämiskyvyn aikuisuuden haasteiden kohtaamisessa niin henkilökohtaisessa elämässään kuin koulutuksessa ja työllistymisessäkin. Emme puhuisi oppivelvollisuudesta, vaan julkisen vallan velvollisuudesta järjestää ja lapsen oikeudesta saada riittävää leimaamatonta tukea ainakin 20. ikävuoteen saakka.
Tuolloin ajattelin, että olisi mahdollista yhdistää koulutuksen, lasten ja nuorten sosiaalipalvelujen ja nuorisotyön kehittäminen yhdeksi kokonaisuudeksi. Voisimme siirtyä sektoreiden ja ammattikuntien välisestä kiistelystä aitoon lapsiperheiden, lasten ja nuorten tukemiseen.
Tämä toive ei ole toteutunut. Seuraava hallitus jakoi kehittämispanostukset vakiintuneen tavan mukaan eri sektoreille. Kun nykyinen hallitus nosti pöydälle oppivelvollisuuden laajentamisen, alettiin toistaa vuoden 2014 julkista kinastelua oppivelvollisuudesta.
On ollut hämmentävää seurata julkisen keskustelun keskittymistä oppivelvollisuuteen. Eihän se ole tässä ydinasia. Ydinasia on yhteinen vastuustamme tukea sukupolvien uusiutumista. Koulutus, nuorisotyö, sosiaali- ja terveyspalvelut, harrastukset ja muut vastaavat toiminnat ovat keinoja eivät päämääriä.
Kriittinen kysymys jokaisen lapsen oikeuteen saada tukea aikuistumiseensa. Olemme rakentaneet suunnitelmallisen ja valmiiksi rahoitetun polun lähes kahden vuosikymmenen ajaksi niille nuorille, jotka etenevät yleissivistävälle toiselle asteelle ja sieltä korkeakoulutukseen. Jos nuori etene toisen asteen ammatillisessa koulutuksessa, hänelle tarjotaan yhteensä 12 – 13 vuoden suunnitelmallista universaalitukea.
Molemmat vakiintuneet toisen asteen linjat pitävät oikeutenaan valikoida opiskelijansa. Jos perusopetuksen päättänyt nuori ei täytä asetettuja vaatimuksia, kummallakaan ei ole vastuuta hänen tulevaisuudestaan.
Olemme valmiita tukemaan eniten niitä nuoria, joilla on parhaat mahdollisuudet pärjätä aikuisina, mutta jätämme suunnitelmallisen tuen ja valmiin rahoituksen ulkopuolelle ne nuoret, jotka syystä tai toisesta eivät onnistu etenemään vakiintuneessa toisen asteen koulutuksessa. Toisen asteen koulutusta ei ole koskaan suunniteltu sellaiseksi, että se tarjoaisi aidon mahdollisuuden JOKAISELLE nuorelle perusopetuksen päätyttyä.