Helsingin Sanomat, pääkirjoituksen otsikko 8.2.2020: ”Henkilöstömitoitus on vasta hyvä alku vanhustenhoidon parantamisessa, mutta mitoitukseenkin liittyy kysymyksiä ilman kunnon vastauksia.”
Ensimmäinen lause: ”Yksittäisten keinojen sijaan vanhustenhoito tarvitsisi laaja-alaisen poliittisen keskustelun siitä, kuinka paljon lisää julkista rahaa siihen kokonaisuudessaan ollaan valmiita käyttämään.” (https://www.hs.fi/paivanlehti/08022020/art-2000006400214.html)
Olen seurannut yhteiskunnallista keskustelua runsaan puolen vuosisadan ajan. Helsingin Sanomat ovat olleet virikkeenä 1970-luvulta alkaen. Innostus lehden lukemiseen on viime vuosina vähentynyt. Miksi? Tämä pääkirjoitus selittää. Otsikon olennainen sana on ’vasta’. Otsikon olisi voinut kirjoittaa toisin. Jättää pois ’vasta’ -sanan ja sivulauseen: ’Henkilöstömitoitus on hyvä alku vanhustenhoidon parantamissa.’ Ydinkysymys on tehdää selväksi, milloin puhutaan tavoitteista ja milloin keinoista.
HS:n pääkiorjoittaja tulkitsee henkilöstömitoituksen keinoksi: ”Yksi keino muiden joukossa ongelman korjaamiseen on lakisääteinen henkilöstömitoitus” Suoraan sitä sanomatta pääkirjoiottaja pitää ensisijaisena kysymyksenä julkisen rahoituksen mitoittamista ja myös rahoituksen lähteitä eli mistä rahoitus otetaan. ”Yksittäisten keinojen ohella vanhustenhoito tarvitsisi poliittisen keskustelun siitä, kuinka paljon lisää julkista rahaa siihen kokonaisuudessaan ollaan valmiita käyttämään ja mistä rahat otetaan. Riittävät resurssit ovat keskeinen keino turvata palvelujen laatu.”
Opiskelimme ja sovelsimme 1970 -luvulla innolla tavoite-keino hierarkioita. Yksi guruistamme oli Paavo Uusitalo ja käsikirjoistamme Tammen julkaisema Suunnittelun tavoitteet ja keinot (Tammi 1976). Tavoite-keino hierarkiat auttoivat saamaan kokonaisuuden näkyviin. Metaforana oli usein suunnistus. Maali on tärkeä, mutta se ei riitä. On löydettävä rastit ja se taas vaatii maaston ja kartan lukemista.
Myöhemmin opiskelimme Program planning ja evaluation kirjallisuutta, josta erityisesti on jäänyt mieleen ’muutosteoria’ ja sen yhtenä välineenä ’tulevaisuuden muistelu’, jota Tom Arnkilin johdolla kehiteltiin Stakesissa 2000 -luvun alussa. Tässä yhteydessä erityisen kiinnostava on viimeksimainittu ja sen kolme kysymystä, jotka toimivat monella eri tasolla. Sovellan ajankohtaiseen tilanteeseen.
1. Kolme vuotta on kulunut, olemme helmikuussa 2023. Vanhusten hoivassa asioiden arvioidaan olevan aika hyvin. Miten ne sinun kannaltasi ovat tänään, joka tarkoittaa helmikuuta 2023?
2. Mitä teit itse vanhusten hoivan myönteisen kehityksen aikaansaamiseksi ja mistä tai keneltä sait tukea?
3. Mistä olit vanhusten hoivassa ja sen paranetemisessa huolissasi silloin helmikuussa 2020? Mikä sai huolesi vähenemään?
Tulevaisuuden muistelun ohjeiden mukaan dialogissa on pienryhmä sekä sen vetäjä ja kirjaaja. Kysyy erikseen jokaiselta osallistujalta nämä kolme kysymystä, joita hän voi tarvittaessa selventää tukikysymyksillä. Niissä on usein sama rakenna. Vetäjä aloittaa ’Kuulin sinun sanovan näin..’, kuvaa lyhyesti ne ydinasiat, jotka hän tunnisti osallistujan puheesta, ja päättää ’..Kuulinko oikein? Haluatko korjata tai täydentää?” Kysykset kysytään vuorotellen jokaiselta, muuta kuuntelevat. Suosituksen on kolme kierrosta, joiden edetessä osallistujat voivat lisätä aiempiin puheenvuoroihinsa unohdettuja asioita. Toisten puheenvuoroja ei saa keskeyttää ja yhteinen keskustelu alkaa vasta kysely/vastauskierrosten päätyttyä. Veätäjä ei saa milläämn tavalla kommentoida osallistujien pueenvuoroja kyselykierrosten aikana. Kirjaaja kirjaa mahdollisimman tarkkaan ydinasiat. Voidaan lisäksi nauhoittaa.
https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/77346/T29-2006-VERKKO.pdf?sequence=1 https://www.julkari.fi/bitstream/handle/10024/79883/93ae45f6-b7c4-403f-9dff-643b813972bf.pdf?sequence
Menetelmiä muokataan uusiin paketteihin ja sanoitellaan uudelleen. Ydin on pysynyt samana Paavo Uusitalon esityksistä Tom Arnkilin kehittelyyn. Hukkaan mennään, jos tuijottaa puihin eikä näe metsään eikä ymmärrä sen kehitystä tähän tilaansa. Ei riitä metsänkään näkeminen. On myös kysyttävä, katsottava ja ymmärrettävä millaiseen ympäristöön metsä sijoittuu? Onko se vaaran laella, suon ympäröimä vai saari järvessä/meressä. Ja kaiken väistämättämänä määreenä on muutos ajassa. Viekö se kohti päämäärää ja edelleen sen saavuttamisen polkua täsementäviä tavoitteita, vai onko muutos enemmän suunnistajan harhailua soissa, risukoissa ja kivikoissa yksittäisen rastin etsimisessä?
Opimme 1970-luvulla, että on hyvä erottaa keskustelu PÄÄMÄÄRÄSTÄ, TAVOITTEISTA ja KEINOISTA ja yrittää rakentaa niistä sellainen kokonaisuus, joka on yhteisesto ymmärrettävistä. Samalla voidaan löytää kriittiset asiat, mistä ollaan yhdessä samaa mieltä, missä kohdin ajatuksemme ovat eriolaisia ja miksi. Tiedän hyvin, että tällaisia ajatuksia on viime vuosina pidetty aikainsa eläneinä. Mieluummin keskitytään ketteriin ja nopeatempoisiin kokeiluihin. Keskustelu vanhusten hoivasta ja HS:n tämänpäivän pääkirjoitus palauttaa kuitenkin vanhuksen mieleen työuran varrella opitun, jossa saattaa olla edelleen jotain kestävää.
Kun keskustelemme vanusten hoivasta PÄÄMÄÄRÄNÄ on hyvä hoiva 2020-luvun yhteiskunnan toimintaympäristöissä. Isovanhempani ja vanhempani elivät viimiset vuotensa kotona lyhyitä sairaalajaksoja lukuunottamatta. Vanhempani kuolivat 1960- ja 1970 -luvuilla. Kuolema on siirtynyt kodin ulkopuolelle, useimmiten myös sitä edeltävät kuukaudeta ja vuodetkin. Vaikka kotihoivan vahvistamisesta puhutaan, tämä kehitys todennäköisesti jatkuu. Kaiken aikaa etsitään viisasta tasapainoa kotihoivan tukemisen ja hoivakotien kesken.
Tästä seuraa, että vanhusten hoivan päämäärä jakautuu kahteen osaan, hyvään arkeen kotihoivassa ja hyvään arkeen hoivakodissa. Nyt esillä oleva palvelumitoitus keskittyy jälkimmäiseen, jonka kehittämiselle se määrittää yhden TAVOITTEEN. Hieman samalla tavalla kuin liikenteen nopeusrajoitukset, joita on asetettu erilaisiksi autoryhmittäin. Kysymys ei siis ole yksittäisestä keinosta sen enempää kuin rastin merkitseminen maastoon olisi suunnistajan kannalta keino. Yksittäinen keino ja yksi merkittävimmistä sellainen on rahoituksen mitoittaminen. Ja toinen ehkä vielä tärkeämpi on se, miten eurot käytännössä käytetään. Kolmantena henkilöstön koulutus kaikkine mahdollisuuksineen. Siiten tulevat johtaminen, tiedon hallinta sekä laadun hallinta ja valvonta, jne….
Suosittelen Paavo Uusitalon kirjaamia pohdintoja ja oppeja tämän päivän toimittajalle ja poliittisille vaikuttajille. Päämäärä, tavoitteet ja keinot kuuluvat yhteen samalla tavalla kuin kolikon eri puolet ja kantti, eivät yksinään ole kolikko, jolla voisi maksaa bussissa matkalla kohti toivottua tulevaisuutta.