Henkilökohtaisesti kannustava arkivalmennus vaikeuksiin ajautuneiden nuorten aikuistumisen tukemisessa.

Oppaaksi poimintoja kirjallisuudesta viideltä vuosikymmeneltä.

Seuraavaan olen poiminut valikoituja otteita viideltä vuosikymmeneltä. Olen ottanut mukaan merkityksellisiksi kokemiani otteita niitä osin tiivistäen ja yhdistäen. Niistä saattaa muodostua kokonaisuus, joka voisi ohjata arkivalmennusta toivottuun suuntaan.

  • Christer Grönroos (1987) Hyvään palveluun. Palvelun kehittäminen julkishallinnossa. Valtionhallinnon kehittämiskeskus, Suomen Kaupunkiliitto ja Suomen Kunnallisliitto. Valtion Painatuskeskus. Helsinki. Palvelut ja asiakassuhteet markkinoinnin polttopisteessä. Kauppakaari. Helsinki 2001. Palvelujen johtaminen ja markkinointi.WSOY Pro. Helsinki 2010.
  • Tom Arnkil (1991) Peilejä: Hypoteeseja sosiaalityön ristiriidoista ja kehitysvyöhykkeestä. Sosiaali- ja terveyshallituksen tutkimuksia 5. Helsinki 1991. Sosiaaliset verkostot psykososiaalisessa työssä. Yhteiskuntapolitiikka 2001;66/2:97–110.
  • Virpi-Liisa Kykyri (1995) Polku-projekti: Keski-Pohjanmaan lasten ja nuorten palveluiden kehittäminen.  Chydenius -instituutti. https://jyx.jyu.fi/handle/123456789/82439                                                                                                              
  • Kai Alhanen (2014) Vaarantunut suojeluvalta. Tutkimus lastensuojelujärjestelmän uhkatekijöistä. THL Raportteja 24. Helsinki.
  • Risto Puutio ja Virpi-Liisa Kykyri (2015) Konsultointi keskusteluna: vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua. Metanoia Instituutti.  JYX – Konsultointi keskusteluna : vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua (jyu.fi)
  • Matti Rimpelä. Asiantuntijalausunto eduskunnan sosiaali- ja terveyslautakunnalle 10.11.2023, Hallituksen esitys (HE 56/2023 vp) eduskunnalle laiksi lastensuojelulain muuttamisesta: Lastensuojelun jälkihuolto

Sisällys

Hyvään palveluun. Palvelun kehittäminen julkishallinnossa (1987). Palvelut ja asiakassuhteet markkinoinnin polttopisteessä (2001). Palvelujen johtaminen ja markkinointi (2010)

Hyvän aikuistumisen tuen periaatteita kauppatieteistä johdettuna.

Peilejä: Hypoteeseja sosiaalityön ristiriidoista ja kehitysvyöhykkeestä (1991). Sosiaaliset verkostot psykososiaalisessa työssä (2001)

Polku-projekti: Keski-Pohjanmaan lasten ja nuorten palveluiden kehittäminen (1995)

Vaarantunut suojeluvalta. Tutkimus lastensuojelujärjestelmän uhkatekijöistä (2014)

Konsultointi keskusteluna: vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua (2015) 10

Asiantuntijalausunto eduskunnan sosiaali- ja terveyslautakunnalle 10.11.2023, Hallituksen esitys (HE 56/2023 vp) eduskunnalle laiksi  lastensuojelulain muuttamisesta: Lastensuojelun jälkihuolto.

Hyvään palveluun. Palvelun kehittäminen julkishallinnossa (1987). Palvelut ja asiakassuhteet markkinoinnin polttopisteessä (2001). Palvelujen johtaminen ja markkinointi (2010)

Palveluilla on tiettyjä yhteisiä perusominaisuuksia, jotka vaikuttavat siihen, miten asiakas kokee palvelun ja myös siihen, miten palvelut on tuotettava, jos niitä halutaan kehittää palveluperiaatteen mukaisesti:

  • Palvelut ovat aineettomia.
  • Palvelut ovat prosesseja/toimintasarjoja.
  • Palvelut tuotetaan ja kulutetaan tai koetaan samanaikaisesti.
  • Asiakas palvelujen käyttäjänä osallistuu itse myös palvelutapahtumaan, hän ei ole vain kuluttaja, vaan myös tuotantoresurssi.

Asiakkaat etsivät ratkaisuja, joita käyttäessään he saavat arvoa jokapäiväiseen elämäänsä tai päivittäisiin toimintoihinsa. Näitä jokapäiväisiä toimintoja, joihin asiakkaat hakevat ulkopuolista tukea esimerkiksi joltain palvelun toimittajalta, voi nimittää asiakkaiden arvontuottamisprosesseiksi. Toiminta-ajatuksena on tarjota asiakkaille palveluprosesseja, jotka tukevat heidän päivittäisiä toimintojaan ja prosessejaan arvoa luovalla tavalla. Ilmaus ”tukevat… arvoa luovalla tavalla” tarkoittaa, että tarjotun palvelun tulisi vaikuttaa asiakkaan toimintoihin ja prosesseihin niin, että asiakkaalle muodostuu arvoa eli että hän on palvelun saatuaan paremmassa asemassa kuin oli ennen palvelun tuottamista ja käyttämistä.

Asiakkaat eivät etsi palveluja sinänsä. He etsivät ratkaisuja, jotka palvelevat heidän omia arvonluontiprosessejaan. Johtamisen keskeisenä vaatimuksensa on, että strategiseksi lähestymistavaksi valitaan palvelunäkökulma (’palvelulogiikka’ erotuksena ’tavaralogiikasta’) ja että ymmärretään, kuinka yritystä tulee johtaa, jotta se pystyy kehittämään kokonaisvaltaisen palvelutarjooman. Tätä kutsutaan palvelujohtamiseksi.

Palvelu- ja asiakaskeskeisen toiminta-ajatukseen tarvitaan seuraavat tiedot:

  • mitä asiakkaan päivittäisten toimintojen prosesseja se pyrkii tukemaan;
  • miten tämän tuen on tarkoitus auttaa asiakkaan arvonluontia ja arvonmuodostusta asiakkaan päivittäisissä toiminnoissa; ja
  • millä resursseilla, prosesseilla ja vuorovaikutustavoilla asiakkaan prosesseja tulisi tukea.

Palveluajatuksen olisi oltava mahdollisimman konkreettinen, jotta jokainen voi sen ymmärtää.: mitä aiotaan tehdä tietylle asiakassegmentille, kuinka se tehdään ja minkälaisilla resursseilla. Jos ei ole sovittu mistään palveluajatuksesta, epäjohdonmukaisuuden vaara on ilmeinen. Työnjohtotaso ei tiedä, mitä pitäisi saavuttaa ja mitkä asiat ovat tärkeimpiä. Sama koskee muutakin henkilökuntaa. Tällöin organisaatio koostuu useista alaorganisaatioista, jotka toimivat keskenään ristiriitaisesti. Mitäpä siitä muuta seuraa kuin sekaannusta.

Jos palvelujen kehittäminen ymmärretään strategisena muutosprosessina, toisin sanoen palveluperiaatetta käytetään ohjenuorana kehitettäessä organisaation toimintaa, tulee koko organisaation suuntautua hyvän palvelun tuottamiseen. Jos palvelun kehittämisellä ymmärretään vain asiakaspalvelua, saadaan tehokkuuden sijasta lähinnä lisäkustannuksia. Palvelun parantaminen merkitsee henkilöstön työedellytysten kehittämistä. Työntekijän on voitava itse osallistua palvelujen kehittämiseen. Palveluperiaatteen soveltaminen koituu kaikkien osapuolten eduksi. Käyttäjät saavat parempia palveluja, henkilöstön työskentelyedellytykset ja työympäristö paranevat sekä organisaation toiminta tehostuu.

Pitkäaikaiset asiakassuhteet ovat palveluorganisaation toiminnan kulmakivi. Asiakassuhteet muodostuvat yksittäisistä palvelutapahtumista. Kiintymys palveluorganisaatioon syntyy, kun asiakkaat kokevat palvelutapahtumat myönteisiksi. Palveluorganisaatiot suhtautuvat asiakkaiden palautteisiin ja palveluvirheisiin usein välinpitämättömästi. Yksittäisten asiakkaiden ilmaisemia palautteita tarkastellaan spontaaneina, yksittäisinä ja tilannesidonnaisina häiriötekijöinä. Asiakaspalautteen käsittelyssä tulisi kuitenkin pyrkiä jatkuvaan analyyttiseen, systemaattiseen, suunnitelmalliseen ja tavoitteelliseen toimintaan. Tällä tavalla asiakaspalautteella olisi organisaation toiminnan ohjauksessa strategista ja käytännöllistä merkitystä.

Palveluntarjoajan asiakaskeskeisyys joutuu tulikokeeseen, kun palvelussa on tapahtunut virheitä. Palvelun virheestä seuraa tosiasiallisia ongelmia ja emotionaalisia ongelmia. Organisaation on kyettävä hoitamaan molempia. Palvelun normalisointi on prosessi, jossa havaitaan palveluissa tapahtuneita virheitä, ratkaistaan asiakkaiden ongelmia, luokitellaan niiden perimmäisiä syitä ja tuotetaan tietoja, jotka voidaan kytkeä muihin suoritusmittareihin palvelujärjestelmän arvioimiseksi ja kohentamiseksi. Organisaation vastuulla on havaita palvelussa esiintyviä puutteita, virheitä tai muita laatuongelmia. Asiakkaiden tulisi joutua ilmoittamaan ongelmista tai tekemään reklamaatio vain siinä tapauksessa, että organisaatiossa ei sitä ole havaittu. Reklamaation tekeminen tulisi tehdä mahdollisimman helpoksi. Jokainen puute tai virhe tulisi korjata mahdollisuuksien mukaan heti. Koska asiakkaat osallistuvat palveluprosessiin tuottajina, heidät on ymmärrettävä laatua tuottavaksi resurssiksi.

Palvelujohtamisella tarkoitetaan, että organisaatiossa ollaan selvillä siitä, miten palvelujen käyttäjät kokevat palvelujen laadun ja miten organisaation pitää toimia tuottaakseen asiakkaiden laatuvaatimuksia vastaavia palveluja. Laadusta päättää asiakas. Asiakkaan kokemus palvelun laadusta perustuu kahteen seikkaan, siihen, mitä hän saa ja siihen, miten hän kokee sen prosessin, jonka tuloksena hän saa jotakin.

Palvelun kokonaislaatu koostuu seuraavista osatekijöistä: tekninen laatu (mitä asiakas saa), toiminnallinen laatu (miten prosessi koetaan), ja organisaatiokuva (imago). Organisaatiokuva toimii suodattimena, jonka läpi asiakas tarkastelee laatua. Laatuun vaikuttaa koko organisaation toiminta.

Palvelutuotannon systeemimalli liittää yhteen asiakkaat, työntekijät ja toimintajärjestelmät. Yksittäisillä toimenpiteillä ei saavuteta tulosta, elleivät ne sovi yhteen organisaatiokulttuurin kanssa. Heikko organisaatiokulttuuri tuottaa työntekijöiden keskuudessa epävarmuutta siitä, miten tilanteissa reagoidaan. Tästä seuraa usein joustamatonta käyttäytymistä. Organisaation kehittäminen palveluperiaatteen mukaan vaatii voimakasta organisaatiokulttuuria, jossa koko henkilöstö johdosta alkaen on kiinnostunut hyvästä palvelusta ja haluaa työskennellä asiakkaiden parhaaksi.

Hyvän aikuistumisen tuen periaatteita kauppatieteistä johdettuna

Kauppatieteiden varhaisista tulkinnoista tiivistettyjä hyvän palvelujen periaatteita voidaan pienillä sanoitusmuutoksilla soveltaa nuorten aikuistumisen tuen kehittämiseen:

  • Nuoret ja heidän läheisensä ymmärretään palvelutuotannon resursseiksi.
  • Palvelun laatu on sitä, mitä nuoret ja heidän läheisensä saavat ja kokevat.
  • Laatu luodaan päivittäisessä toiminnassa, nuorten, heidän läheistensä ja ammattihenkilöiden välisissä ’totuuden hetkissä’.
  • Vastuu laadusta ja sen puutteiden korjaamisesta on ensisijaisesti nuorten palvelujen tuottajaorganisaatiolla johdosta jokaiseen perustason työntekijään.
  • Palveluvirheiden tunnistaminen ja tulkinta ymmärretään oppimismahdollisuudeksi.
  • Palveluvirheitä tunnistamalla ja analysoimalla saadaan arvokasta tietoa nuorten palvelujen arviointiin ja kohentamiseen.
  • Nuorten palvelujen tuottajalla on oltava palvelujen normalisointijärjestelmä, jolla se hyödyntää palvelujen puutteista, laatuongelmista tai muista virheistä kertyvää tietoa.      

Peilejä: Hypoteeseja sosiaalityön ristiriidoista ja kehitysvyöhykkeestä (1991). Sosiaaliset verkostot psykososiaalisessa työssä (2001)

Mielenterveys- ja sosiaalipalveluissa tutkittiin 1980-luvulla ammattihenkilöiden ja potilaiden/asiakkaiden vuorovaikutusta. Psykiatrista sairaanhoitoa uudistettaessa huomio kohdistui perhetapaamisten (hoitokokousten) kieleen.  Otettiin käyttöön rajasysteemi –käsitteen kuvatessaan potilaiden arjen järjestelmän ja viranomaisjärjestelmän väliin muodostuvaa uutta järjestelmää.

Sosiaalityötä analysoitaessa huomattiin, että erikoistunut järjestelmä tulkitsi asiakkaiden arjen kokonaisuuden usein moniongelmaisuudeksi. Moniongelmaisuuden ympärille muodostui monen auttajan ongelmaorientoituneita viranomaisverkostoja. Kansalaisten oli hiukankin laaja-alaisempiin pulmiin haettava palvelut useammasta toimipisteestä ja monilta professioista kooten. Saadakseen tukea asiakkaan oli osoitettava riittävää avuttomuutta, mutta välttääkseen pakkokeinot hänen oli samalla osoitettava riittävää kyvykkyyttä.

Ongelmanratkaisu nähtiin jonain, jonka asiantuntija tekee yksilölle tai muulle kohteelle. Yhteiskunnallisesti tuetun yksilöllistymisen ja ammatillisen erikoistumisen rinnakkainen kehitys tuotti asiakas–ammattilainen dyadin, jonka oli määrä olla sangen kaikkivoipainen. Ihmiset joutuivat hakemaan arkeensa voimavaroja järjestelmästä, joka oli erikoistunut vajavuuksien etsintään ja eliminoimiseen. mäin muodostuu ’moniasiakkuutta’ ja ’monen auttajan’ järjestelmiä, joiden vajavuusperiaatteella toimiva työskentely tuotti uusia ongelmia. Laajeneva professiosysteemi voi jopa ”tyhjentää” kansalaisyhteiskuntaa sen voimavaroista siirtämällä sosiaalista tukea ja kontrollia kansalaisyhteiskunnalta asiantuntijajärjestelmälle.

Termi ”moniongelmaisuus”, joka ilmaantui ammatilliseen käyttöön 70-luvulla, ei ilmaise diagnostisesti mitään, mutta kertoo kyllä, että useampikin ammattilainen on hämmennyksissä. Tilanne muuttui ymmärrettäviksi, kun otettiin huomioon asiakkaiden sosiaaliset verkostot ja viranomaisverkostot ja niiden kohtaamisessa muodostuvia uusia vuorovaikutusjärjestelmiä. (Kuvio 1). Asiakas ja hänen läheisverkostonsa tuovat niihin omat kokemuksensa, tulkintansa ja huolensa. Ammattihenkilöt puolestaan tuovat oman palvelukokonaisuutensa ja professionsa toimintakäytännöt ja tulkinnat. Molemmat osapuolet vaikuttavat toistensa ymmärrykseen ja toimintatapaan. Verkostotyöhön sisältyi yhtäaikaisesti sekä asiakas-/ potilassuhde että kummankin yhteydet rajojen yli. Siinä ollaan kiinnostuneita moniäänisistä kytkennöistä: ammattilaisverkoston ja ”luomuverkoston” kohtaamisista ja niissä syntyvistä dialogeista, joilla on yhteisiä sukujuuria muun muassa perheterapiaopeissa.

Sosiaalisten verkostojen ytimessä ovat subjektille merkitykselliset vuorovaikutussuhteet. Kääntyminen sosiaalisten verkostojen voimavarojen puoleen ei edellytä romantisoivia kuvia toimivista yhteisöistä. Yhteisöllisyyden elvytysyritysten sijasta olisi huomio kohdistettava toimijoille merkityksellisiin suhteisiin, Perheen ja suvun jäsenet sekä mahdollisesti ystävät, naapurit, jne. tulevat kuvaan suhteellisesti merkityksellisen verkoston toimijoina. Kiinnostava kysymys on, keillä henkilöillä ja millä vuorovaikutussuhteilla on erityinen paikka ’yksilöllisten toimijoiden subjektiivisilla kartoilla’.

Kuva, joka sisältää kohteen teksti, kuvakaappaus, diagrammi, viiva

Kuvaus luotu automaattisesti

Kuvio 1. Sosiaalityön suhde asiakkaiden arkeen Arnkil’in (1991) mukaan

Ensimmäinen tavoite on dialogin synnyttäminen eri ihmisten välille. Turvallisin kohtaamispaikka on koti. Ihmisiä voidaan auttaa ilman että ensin tunnistetaan ennalta ammatillisesti määritelty ongelma. Otetaan mukaan kaikki asiakkaalle läheiset henkilöt. Pyritään lisäämään asiakkaan ja läheistensä voimavaroja kuuntelemalla heitä tarkkaan. Varmistetaan psykologinen jatkuvuus koko prosessin ajan. Asiakkaille on tärkeintä hänen, että he tietävät, ketkä työntekijät ovat sitoutuneita heidän asiaansa. Asiakkaille ei ole olemassa työryhmää, vaan yksittäiset ihmiset, jotka he voivat kokea olevan olemassa heitä varten ja joiden kasvot ja sanat mielessään he voivat paremmin.

Asiakas-/potilassuhteen sisällä työskentelevän ei ole mahdollista nähdä niitä yllättäviä sosiaalisia voimavaroja, joita tarjoutuu, kun asetelma avataan yksilökontekstista verkoston eri osapuolten kohtaamisiin. Sosiaalisten verkostojen mukana auttamistyöhön tulee moniäänisyys ja siinä eläminen on dialogin synnyttämistä. Auttamisen perusta rakentuu asiakkaan, perheenjäsenten ja verkoston huolellisesta kuuntelemisesta. Asiantuntijajärjestelmä saa muistutuksen siitä, että auttamisessa toimitaan kokonaisvaltaisessa ”elämismaailmassa”, ei niissä erikoistuneissa fragmenteissa, joiden kautta arki näyttäytyy ”systeemimaailmalle”

Polku-projekti: Keski-Pohjanmaan lasten ja nuorten palveluiden kehittäminen (1995)   

Tiivistelmä

Polku-projekti – Keski-Pohjanmaan lasten ja nuorten palveluiden kehittämishanke – toteutettiin vuosina 1993–1994. Tavoitteena oli kehittää alueen lasten ja nuorten palveluita toimivammiksi ottaen huomioon asiakkaan näkökulman ja tehostamalla eri alojen ammattilaisten yhteistyötä. Projekti koostui moniammatillisesta kehittämiskoulutusohjelmasta sekä siihen liittyvästä seurantatutkimuksesta, jonka loppuraportti tämä kirja on.

Polku-projektin koulutusohjelmaan osallistui 31 lasten ja nuorten palveluiden ammattilaista eri hallinnon aloilta, ympäri Keski-Pohjanmaata. Koulutus koostui 12 lähikoulutuspäivästä sekä niiden välillä toteutetusta pienryhmätyöskentelystä ja sen ohjauksesta. Koulutuksessa korostuivat yhteistoiminnallisen oppimisen ja itseohjautuvuuden periaatteet ja siinä hyödynnettiin oman työn tutkivan kehittämisen menetelmiä. Sisällöllisesti ohjelmassa painottuivat asiakkaan näkökulman ja voimavarojen huomioon ottaminen sekä yhteistyö ja verkostoituva työtapa. Erityisestipainotettiin kokemuksellista oppimista ja reflektiota yksilöllisenä ja ryhmäprosessina

Polku-projektin viitekehys painottui asiantuntijuuden kehittämisen, asiakkaan näkökulman, yhteistyön ja verkostojen kehittämisen kysymyksiin: Miten kehitetään asiantuntijuutta siten, että oman ammattialan ylittävä tarkastelu yhdistetään asiakkaan näkökulmaan. Millaista ymmärrystä syntyy, kun projektissa tarkastellaan asiakkaan näkökulmaa ja yhteistyötä oman työn kehittämisen näkökulmasta? Miten työntekijöiden omaa työtään koskevat käsitykset kehittyvät projektin aikana?

Ryhmien omien kehittämishankkeiden tuloksista osa oli hyvin konkreetteja ja osa idea- ja oivallustasoisia. Osanottajien ammatillinen ajattelu muuttui. Omaa työtä koskevat käsitykset laajenivat projektin aikana ja asiakkaan näkökulma yhdistyi tapaan ajatella omaa työtä verkostomaisesti. Yhteistyötä opittiin tarkastelemaan asiakkaan näkökulman kautta, mikä aiheutti seurauksia myös työkäytäntöihin. Tuloksena ovat myös rikkaat ja rehelliset kuvaukset asiakastyön ja yhteistyön vaikeuksista sekä ajatuksista niiden kehittämiseksi. Polku-projektin tyyppinen koulutusmalli näyttäisi soveltuvan moniammatillisen meta-asiantuntijuuden kehittämiseen ja työntekijöiden omaa työtään koskevien käsitysten muuttamiseen.

Johdatusta polulle

Palvelujärjestelmämme, erikoistunut ja sektoroitunut, jokaiseen pulmaan erikoisluukkua tarjoava, oli kriisiytynyt valtakunnallisesti ja paikallisesti. Vaikka palveluissa oli hyviä ja laadukkaita piirteitä, niin silti ongelmat alkoivat kärjistyä. Kaikki sujui hyvin, jos asiakas tarvitsi yhtä palvelua kerrallaan ja tiesi itse, mille luukulle hakeutua. Mutta jos asiakas ei tiennyt oikeaa osoitetta, tai jos hän tarvitsi useampaa palvelua yhtä aikaa, tai jos hän ei mielestään saanut sellaista palvelua kuin olisi tarvinnut, niin alkoi tulla pulmia. Palvelukokonaisuus, jossa jokaiselle erityisongelmalle on oma lokeronsa, ei pitänytkään sisällään keinoja, joilla asiakkaiden elämäntilanteen kokonaisuus voitaisiin joustavasti ottaa huomioon. Eikä palvelukokonaisuudella ollut myöskään välineitä, joilla voisi pitää siinä työskentelevät jotakuinkin tietoisena siitä, mitä muita palveluita on tarjolla, ja keitä muita viranomaisia oman asiakkaan asioissa on mukana. Tuli pettymyksiä asiakkaille ja paineita työntekijöille. Ja tulipa vielä talouslama, jolloin huomattiin, että edellä kuvattu palvelukokonaisuus tuli kalliiksi ja tehottomaksi.

Mitä tapahtuu muualla kuin omassa toimipisteessä, asiakkaan elämänkokonaisuudessa ja hänen muissa asiakkuuksissaan? Mitä oikein tehdään sosiaalitoimistossa, koulussa, päiväkodissa, nuorisotoimessa? Tiedänkö, vai luulenko vain tietäväni? Ja puhummeko me kaikki tavallaan omaa kieltämme: perhe ja lapsi omaansa, minä omaa psykologian ja lastenpsykiatrian kieltäni, opettaja koulun kieltä, muut viranomaiset omaansa? Ei ehkä olekaan ihme, että ymmärrys on joskus kadoksissa.

Palvelukokonaisuus voisi olla myös toisenlainen. Voitaisiin hahmotella eräänlainen ideaalimalli. Hyvin toimiva palvelussa ottaisimme huomioon lasten, nuorten sekä heidän perheidensä näkökulman, kunnioittaisimme heidän voimavarojaan sekä pyrkisimme joustavuuteen ja sujuvuuteen. Kykenisi tarkoituksenmukaiseen työnjakoon ja huolehtimaan siitä, että vaikeimmassa asemassa olevien asiakkaiden ongelmiin paneudutaan erityisellä huolella. Tällaisen tarvitaan yhteistoimintaa, sovitetaan yhteen ehkäisevän ja korjaavan työn näkökulmat ja pyritään verkostoitumiseen. Lisäksi se edellyttää valmiutta yhteisen kielen etsimiseen ja opettelemiseen.

Asiakas on siis lähtökohtaisesti tietyssä alamaissuhteessa palveluihin nähden. Hän tulee asiantuntijan luokse tämän maaperälle. Ammattilainen on omassa työhuoneessaan tutussa ympäristössä, asiakas puolestaan oudossa virastomiljöössä. Ammattilainen tietää, miten tilanteessa käyttäydytään ja mitä asiakkaalta odotetaan. Hänellä on valta antaa tietonsa asiakkaalle ja auttaa häntä tilanteessa, tai hän voi jättää tietonsa kertomatta. Asiakas taas on pitkälti riippuvainen asiantuntijan tiedoista, vaikka hänelläkin voi olla monenlaista kertynyttä tietoa omien aikaisempien asiakkuuksiensa kautta. Asiakkaan ja työntekijän välille syntyvässä suhteessa asiakas määrittyy kiinnostavuus tai epäkiinnostavuus sen mukaan, onko työntekijällä välineitä ja osaamista asiakkaan auttamiseksi vai ei. Helposti käy niin, että jää huomaamatta mitä hyvää ja toimivaa asiakkaassa ja hänen lähipiirissään on, kaikista ongelmista huolimatta? Mitä keinoja asiakkaalla itsellään on oman tilanteensa helpottamiseen, ja millaisella tuella hän saisi näitä voimavaroja käyttöönsä?

Hyvinvointipalveluita on kritisoitu kiivaasti siitä, että ne muuttavat asiakkaat oman elämänsä subjekteista työn kohteiksi, ovat objektivoivia. Asiakas subjektina on nostettu palveluiden tuottamisen normatiiviseksi ja ohjelmalliseksi tavoitteeksi, mutta käytännön kokemukset eivät aina ole olleet ihannekuvan mukaisia. Konkreetti asiakas, hänen elämänpiirinsä, toiveensa ja tarpeensa, on jäänyt etäiseksi. Asiakkaan tekeminen näkyväksi ei toteudu käytännössä pelkästään määrittelemällä asiakkaan subjektiivisuus tavoitteeksi. Tarvitaan jotakin, jonka avulla asiakkaan asemaa palveluissa voi jäsentää.

Ongelmia pahentaa, kun uskotaan niiden olevan rakenteellisia ja yksiselitteisiä, riippumattomia niille henkilökohtaisesti annetuista merkityksistä. Jos siis ongelmia ja epäonnistumisia nostetaan keskeisesti esille korostaen asiakkaan vähäisiä vaikutusmahdollisuuksia ja ongelmien vaikeaa luonnetta, luodaan odotuksia siitä, ettei niitä voida ratkaista. Onnistumista voidaan tukea ja ylläpitää edistämällä vaihtoehtojen näkemistä. Tarvitaan aktiivisuutta ongelmanratkaisun mahdollisuuksien ja erilaisten vaihtoehtoisten suhtautumistapojen näkemisessä, jopa leikkisää asennetta pulmallisiin ja elämää hankaloittaviin asioihin suhtautumisessa. Ratkaisukeskeiset terapiasuuntaukset ja muut voimavarasuuntautuneen ajattelun tkniikat tarjoavat käytännön sovellutuksia. Erilaisia tekniikoitakin tärkeämpää on kuitenkin se, että arkityössä voi orientoitua etsimään useammin voimavaroja kuin kyvyttömyyttä, enemmän kompetenssia ja vähemmän 60 epäonnistumisia. Voi useammin muistaa kysymyksen: ”Mitä tapahtuu silloin kun ongelmaa ei ole?” ja kysellä harvemmin, millaista on silloin kun on oikein vaikeaa.

Lähtökohdiksi otettiin asiakkaan näkökulma ja hänen omat voimavaransa. Menetelmänä oli oman työn tutkiminen: jokainen osanottaja tarkasteli ja arvioi kriittisesti omaa työtänsä ottaen asiakkaan näkökulman huomioon ja etsii työstään itselleen merkityksellisiä kehittämiskohteita. Näitä ideoita kehiteltäisiin sekä kokeiltaisiin käytäntöön ryhmissä, jotka osanottajat muodostaisivat keskuudestaan. Tässä työskentelyssä tulisi mahdolliseksi hahmottaa aikaisempaa selkeämmin oma työ osana palvelukokonaisuutta sekä oppia tuntemaan toisten ammattilaisten työtä. Tavoitteena oli yhteisen kielen löytäminen erilaisesta koulutustaustasta ja työskentelyrealiteetista huolimatta.

Polku-projektin seurantatutkimuksen tutkimustehtävät ovat seuraavat:

  1. Asiakkaan näkökulma ja verkostoituva työtapa: Millaista tietoa ja ymmärrystä syntyy kun lasten ja nuorten palveluissa työskentelevät eri alojen ammattilaiset tarkastelevat yhdessä omaa työtään asiakkaan ja viranomaisyhteistyön näkökulmista? a) asiakkaan näkökulman hyödyntäminen? b) asiakkaan näkökulma ja verkostoituva työtapa yhdessä?
  2. Miten työntekijöiden omaa työtään koskevat käsitykset kehittyvät projektin aikana, kun tarkastellaan asiakkaan näkökulman huomioon ottamista ja verkostoituvaa työtapaa? Millaiset asiat näyttävät keskeisiltä muutoksen kannalta?
  3. Koulutusprosessin eteneminen ja kuvaus – mitä Polku-projektin koulutuksessa tapahtui?
  4. Polku-projektin koulutusohjelman arviointi: Miten valittu koulutusohjelma onnistui

Tuloksia

Suurimpana haasteena oli kokonaiskäsityksen ongelmaa, punaisena lankana ajatus itsenäisten subjektien keskinäisen dialogin mahdollisuudesta. Jos jokin yhdistää työntekijän oman asiantuntijuuden kehittämistä ja asiakkaan näkökulmaa, niin se on juuri subjektisuuden ja dialogin mahdollisuus. Subjektisuus ja dialogisuus ovat limittäisiä, sisäkkäisiä ilmiöitä. Ilman mahdollisuutta subjektisuuteen, oman elämänsä ja työnsä asiantuntijuuteen, ei synny mahdollisuutta dialogiin, tai se syntyy jotenkin vääristyneenä. Ja toisaalta, pyrkimys dialogiin edesauttaa subjektisuuden löytymistä.

Jos asiakassuhteissa ja yhteistyösuhteissa pyritään aitoon dialogiin, eläytyvään keskusteluun, niin se vahvistaa osapuolten myönteistä käsitystä toisistaan ja siten myös oman subjektisuuden kokemusta. Toisen osapuolen subjektisuuden kunnioittaminen ohjaa etsimään vuorovaikutuksesta toimivia osia ja voimavaroja sekä yhteisiä hyötyjä. Tämä puolestaan auttaa kehittämään yhteistyötä ja toinen toistensa osaamisen hyödyntämistä. Se ei poista ongelmia, mutta siirtää tarkastelupistettä toimiviin osiin. Ja edelleen se mahdollistaa yhteisen päätöksen työskentelyn lopettamisesta tai muuttamisesta, mikäli asiakassuhteessa tai yhteistyösuhteessa ei voida löytää riittävästi molemminpuolisia hyötyjä.

Keskeiseksi käsitteeksi tuli verkostoituva työtapa löyhästi sovellettuna. Asiakkaan sosiaaliset verkostot ja hänen ympärilleen kerääntyneet viranomaisten verkostot nähdään merkityksellisinä ja ottetaan huomioon työskentelyssä. Verkostoajattelusta on hyötyä myös silloin, kun työskennellään kukin omassa toimipisteessään ja pohditaan, keitä muita asiakkaan asioissa on mukana, mikä on luonnollisesti helpointa tehdä asiakkaan kanssa yhdessä. Tällöin voidaan miettiä, mitä tietoa työntekijä tarvitsee, jotta asiakkaan asiat hoituisivat kokonaisuutena. Milloin riittää keskustelu asiakkaan kanssa, milloin tarvitaan muuta yhteydenpitoa, ja olisiko verkostokokous tarpeellinen? Verkostokokoukset ja muut yhteisneuvottelut ovat tällaisessa työtavassa tärkeitä nimenomaan sen varmistamisessa, että rakennetaan yhteistä työtä. Kyse on kuitenkin yhdestä asiakkaasta ja hänen kokonaisesta elämästään.

Muutoshaasteet tulivat sitä konkreettisemmiksi, mitä lähemmäksi osanottajien omaa arkityötä päästiin keskusteluissa ja pienryhmätyöskentelyssä. Pohdittiin ongelmia ja kehittämisideoita, joita omassa työssä oli herännyt. Toki mukana oli jonkin verran myös syyttelyä ja syyllistymistä, mutta silti enemmän yhteistä ihmettelyä ja rakentavan kritiikin esittämistä. Oman työn ja toisten työn arvostaminen on se pohja, jolta tämä voi onnistua. Tavoitteena oli pitää tarkastelun painopiste koko ajan omassa työssä ja jättää naapurin työn kehittäminen pääsääntöisesti hänen omaksi huolekseen. ”Mikään ei ole niin hauskaa kuin toisten työn kehittäminen” muodostui yhdeksi Polku-projektin lentäväksi lauseeksi, koska houkutus toisten työn peukaloimiseen oli aika ajoin vahva.

Monille polkulaisille on ollut tärkeä kokemus se, että jotakin voi tehdä oman työn kehittämiseksi. Konkreetit kehittämistehtävät ovat vahvistaneet uskoa siihen, että vaikeillekin ongelmille voi tehdä jotakin, haasteellisimpiinkin tilanteisiin voi löytää uuden näkökulman tai uuden toimintatavan. Suuri oivallus on kytkeytynyt myös siihen, että asiat etenevät, vaikka kaikki ei korjautuisikaan kerralla. Pienetkin askeleet ovat tärkeitä, ja niilläkin voidaan tehdä pitkiä matkoja, jos maltetaan edetä rauhallisesti. Myös kokemus siitä, että jotakin on jo tapahtunut, omassa ajattelussa tai yhteistyösuhteissa, on luonut toiveikkuutta.  Omat kehittämistehtävät ovat tuottaneet iloa. Niissä koettu onnistuminen sekä hyvä työskentelyilmapiiri ovat olleet tärkeitä. Ryhmästä on tullut tärkeä väline omien ideoiden peilaamiseen.

Asiakkaan näkökulman tarkastelu on kehittynyt. Enää ei suostuta vastaamaan kysymykseen ”kenelle työtä tehdään”, vaan muutetaan se muotoon ”kenen kanssa tehdään”. Vaikeutena on asiakkaan ja työntekijän yhteisen kielen löytäminen:

”Halu kuunnella asiakasta on voimistunut selvästi niin, että haluaa päästä samalle tasolle. Haluan myös, että jokainen asianosainen voi sanoa mielipiteensä ja pääsee mukaan keskusteluun. Kaiken kaikkiaan pyrkimys siihen, että keskustelussa tulee lisää merkityksellistä puhetta, dialogia ja ymmärrystä. Yhteisen kielen löytyminen on vaikeaa. – – Olen palvelualalla. Asiakas säätelee osaltaan toimintaani. Asiakkaan tarpeet tulee olla itselläni tärkeimpänä johtotähtenä tehdessäni työtäni.” (Vl 7)

Pohdintaa

Polku-projektin kokemusten perusteella näyttäisi siltä, että työtä koskevien käsitysten muuttuminen tulee mahdolliseksi yhteisten keskustelujen ja toiminnan kautta. Keskusteluyhteys on tärkeää. Toinen tärkeä ulottuvuus on ollut toiminnallisuus: haastoimme osanottajat tekemään yhdessä jotakin omissa pienryhmissään. Toiminnallisuus auttanut sitomaan koulutuksessa tehdyt oivallukset käytännön työhön kokeilujen muodossa. Tämä on lisännyt työskentelyn motivaatiota sekä luottamusta muutoksen mahdollisuuteen, mitkä ovat edellytyksenä projektin työskentelyyn sitoutumiselle. Lisäksi korostimme hankkeessa osanottajien itseohjautuvuutta ja avainroolia oman työnsä kehittämisessä. Osanottajille tuli näin mahdollisuus määritellä itsensä subjekteiksi suhteessa työhönsä ja sen kehittämiseen.

Huomasimme, että huumorin käyttö on tärkeä väline työtä koskevien käsitysten tutkiskelussa ja muuttamisessa. Keskusteluissa oli jopa terapeuttisia ulottuvuuksia, kun etsimme hauskoja ilmauksia osanottajien työssään kohtaamille hankaluuksille. Jos valtionosuusuudistuksen aiheuttamia maksusitoumuskommelluksia voi nimittää ”puolalaiseksi viinakaupaksi”, niin niitä jaksaa paremmin selvitellä. Tai jatkuvaan arvosteluun kyllästynyt toimipiste voi päättää muuttua ”roskakorista kompostiksi” ja jalostaa saamansa kritiikin. Pyrimme muuttamaan omia mielikuviamme tilanteista, jolloin oma toimintakin saattaisi muuttua. Ja kun itse ajattelee ja toimii eri tavalla, niin muut mukana olevat joutuvat ainakin ottamaan kantaa tähän muutokseen. Lähtökohtamme oli, että loppujen lopuksi jokainen voi muuttaa vain itseään. Se ei mielestämme kuitenkaan onnistu, jos yritys on liian ryppyotsaista, vaan tarvitaan rentoutta. Huumorin käyttö on yksi keino hakea rennompaa otetta työhön.

Samalla kun ryhmäläiset ovat innostuneita ideoistaan, he pohtivat myös , olisiko niistä hyötyä muillekin. Yhteistyökulttuurin muuttaminen näyttää raskaalta ja mahdottomalta tehtävältä ja kuitenkin se samalla ajatuksena kiehtoo. Henkilökohtainen tutustuminen kaikkiin mahdollisiin yhteistyökumppaneihin olisi elämänikäinen tehtävä – ”eläkeikä tulee ennenkuin kaikki on tavattu”. Samalla se pitää sisällään oivalluksen siitä, mikä on mahdollinen levittämistapa näille ideoille. Henkilökohtaiset kontaktit yhteistyötilanteissa tarjoavat pieniä, toistuvia tilaisuuksia sille, että toisten osaamisesta voi kiinnostua, omaa työtä määritellä eri tavalla kuin ennen, muuttaa mielikuvia ja työnjakoa tai ottaa yhteistyökuvioissa eri tavalla huomioon asiakkaan toiveet ja tarpeet. Myöhemmin tätä verkostoituvan työtavan levittämistä ryhdyttiin kutsumaan pisaratartunnaksi.

Erityisen hankalaksi koettiin ns. ”avuttomat” asiakkaat, joiden asioissa viranomaiset tulevat itsekin jotenkin avuttomiksi. Avuttomuuden kokemus leviää viranomaiselta toiselle, ja samanaikaisesti siitä on vaikea puhua. Työntekijä toisensa jälkeen tunnistaa oman neuvottomuutensa asiakkaan asioissa, kun omat työvälineet eivät näytä sopivan asiakkaan auttamiseen Ns. ”ei-osaamisesta” on kokemuksemme mukaan vaikea puhua yhteistyössä. Perinteiseen asiantuntijuuteen ei oikein kuulu osaamattomuuden myöntäminen, vaan mieluummin määriteltäisiin oman osaamisen rajoja. Erikoistuneelle palvelujärjestelmälle tuottaa ongelmia, jos sen kaikki sektorit ovat yhtä aikaa neuvottomia. Lisäksi se pitää sisällään toisen kompastuskiven, nimittäin sen, että jaetussa neuvottomuudessa ei huomata sitä, mitä kaikesta huolimatta voitaisiin tehdä. Auttamisen mahdollisuudet voivat olla vähäiset, mutta silti asiakkaan kannalta merkittävät.

Voidaan valita puuttumattomuus -strategia: ei tehdä mitään muuta kuin aivan välttämättömin. Tai voidaan valita voimavarastrategia, jolla etsitään surkeasta ja avuttomasta asiakkaasta kaikki mahdollinen kompetenssi esiin ja korostetaan toimivia puolia. Ja yksi mahdollisuus on sekin, että muutetaan asetelmaa vaihtamalla työskentelypaikka viranomaiskentältä perheen omalle kentälle, kotiin. Tämä näyttää antavan työntekijälle myös mahdollisuuden samanlaisiin kokemuksiin, kuin mitä asiakkaat saavat tullessaan palveluiden käyttäjinä asioimaan virastoihin. Vaikeissakin tilanteissa on mahdollista ja myös helpottavaa toimia avoimesti. Avoimuus antaa mahdollisuuden ainakin jonkinlaisen yhteistyösuhteen säilyttämiseen.

Osanottajat kokivat työssään stressiä ja monenlaisia paineita. Aikapula oli tavanomainen ja todellinen pulma. Kun työ vyöryi yli, niin projekti saattoi jäädä taka-alalle. Tämä aiheutti sen, ettei lähiopetusjaksoista ehkä saanut irti kaikkea mahdollista. Osanottajat eivät olleet ehtineet tehdä sitä mitä suunnittelivat tai mitä koulutuksen vetäjät heiltä edellyttivät.

Kaksi osanottajien itseohjautuvuuden kannalta keskeistä tekijää olivat prosessiluonne sekä lähtöasetelman väljyys, jotka kytkeytyvät myös yhteen. Liikkeelle väljällä kehikolla. Yhteistoiminnallisen oppimisen idea toteutui, kun pääraamit ja yksityiskohdat valittiin ja toteutettiin yhdessä. Yksilö- ja työpaikkatasolla tapahtuivat omat osaprosessinsa, pienryhmissä omansa, projektin vetäjien ja johtoryhmän tasolla omansa, ja suurryhmässä koetettiin peilata näitä osaprosesseja projektin kokonaisuuteen. Kun koko hanke toteutui pitkäjännitteisesti, annettiin  tilaa osanottajien yksilölliselle ja pienryhmien yhteisölliselle vaikuttamiselle. Loppuarvioinnissa osanottajat toivat tämän tärkeänä asiana esille mm. seuraavasti: ”Projektin lähtöasetelma – ilman valmista mallia – oli hyvä ja projektista tuli ainutlaatuinen prosessi.”

Lopuksi

Polku-projektissa tavoittelimme kuuta taivaalta. Mitä löysimme? Kuu on vielä paikallaan, mutta teimmepähän aika jännittävän reissun. Näimme paljon tähtiä, uusia ja ennen kokemattomia, mutta myös vanhoja. Kuutakin katselemme nyt jotenkin uusin silmin. Ja ennen kaikkea, löysimme toisemme. Huomasimme, kuinka oma näkökulma avartuu, kun siihen voi yhdistää asiakkaan näkökulman ja yhteistyökumppanin näkökulman. Yhdessä näemme enemmän mahdollisuuksia ja löydämme uusia voimavaroja, itsestämme ja toisistamme. Yhdessä on sitä paitsi hauskempaakin: vapauttava nauru syntyy helpommin silloinkin, kun on kaikkein vaikeinta. Polkuprojektilaiset opettivat sen minulle: vaikeimpien ja haastavimpienkin työtehtävien kanssa jaksaa paremmin, jos niistä löytää jotakin kiinnostavaa tai hauskaa. Ja kun työntekijät voivat olla iloisia ja ylpeitä työstään, niin asiakkaatkin voivat pikkuisen paremmin. Jos kiinnostuksesi heräsi, niin tervetuloa polulle!

Polku-projektia yhteisen matkan myötä tarjoutui tilaisuus poluilla samoilemiseen myös muille kuin polkulaisille. Ehkä se innoittaa tekemään omia retkiä asiakkaan näkökulman tai verkostoituvan työtavan maastoihin. Yhteinen matka on oivallinen tapa tutustua toisiin, ja itseensä, omiin käsityksiinsä. Ja mieluiten kannattaa kulkea jalkapatikassa, tai lähteä pyöräretkelle, jolloin näkee ja kokee enemmän, vaikka matkasta tuleekin vaivalloisempi tällä tavalla.

Itseohjautuva, yhteistoiminnallisuuteen perustuva oman työn tutkiva kehittäminen on vähän samanlainen asia kuin raskas tunturiretki, jolloin omat ja kavereiden voimat punnitaan ja yhteistyökyky on kunniassaan. Oivalsimme, että asiakkaiden ja yhteistyökumppaneiden näkökulmia ei voi pitää itsestään selvinä. Emme voi luottaa siihen, että tiedämme ne valmiiksi tai että ne voi sivuuttaa, vaan tarvitsemme aitoa kiinnostusta toinen toisiimme.

Asiakkaita tai yhteistyökumppaneita objektivoivat työtavat voi voittaa sillä, että uskaltautuu olemaan rehellisesti utelias toisten näkökulmien ja osaamisen suhteen. Huomasimme, että kysyminen on lopultakin tärkeämpää – ja kiinnostavampaa – kuin vastaaminen. Jos jokin tilanne ei herätä yhtään kysymystä, niin sen täytyy olla tylsän selkeä, tai sitten jotakin on vialla.

Vaarantunut suojeluvalta. Tutkimus lastensuojelujärjestelmän uhkatekijöistä (2014)

Kaikissa tutkimuskeskusteluissa nousi esiin ammattiryhmien erilaisten puhetapojen ja käsitteiden tuottamat ongelmat. Eri alojen asiantuntijat hahmottavat työtään oman alansa vakiintuneiden käsitteellisten jäsennysten ohjaamina. Käsitteiden kohtaamattomuuden haasteet liitettiin osaltaan yhteistyön rakenteisiin ja johtamistaitoihin. Tämä vaikeuttaa ammattiryhmien välistä yhteistyötä ja usein estää aidon yhteisen keskustelun.

”Sosiaalihuollossa on oma kielensä, terveydenhuollossa omansa, toimintaterapiassa omansa, fyssareilla omansa. Tää on oikeesti, tää ei ole mikään vitsi. Sitten kun nää kokoontuu niin kukaan ei välttämättä ymmärrä mistä on kysymys, mutta kaikki on kauheen tietävän näköisinä… Tää on oikeasti moniammatillisen (yhteistyön ongelma) silloin kun se ei toimi.” (Vanhempien keskustelu)

Erilaisten ja epäselvien käsitteiden ongelma ulottuu myös lastensuojelun sisälle. Työnohjaajat kuvasivat, miten tietyt ”muoti-ilmaukset” voivat hankaloittaa yhteistyötä esimerkiksi sosiaalityöntekijöiden ja laitos- tai perhetyöntekijöiden kesken. Tästä seuraa se, että asiakkaille annettavien palvelujen konkreettinen sisältö jää epäselväksi.

”Se sama kielipeli siirtyy tavallaan sitten lastensuojelutyön sisälle, kun puhuttiin siitä kauhean abstraktista ylätason puheesta. On keksitty joitakin tällaisia loistavia sloganeita kuten ’vanhemmuuden tukeminen’, jonka voi aina panna suunnitelmaan. Mutta sitten sitä ei avata, sitä konkretiaa, että mitä se nyt juuri tämän perheen kohdalla on, niin se jää tekemättä.” (Työnohjaajien keskustelu)

Erilaisten käsitteiden synnyttämät kommunikaatiovaikeudet heijastuivat myös asiakkaille. Yksi asiakasnuorista kiteytti ongelman seuraavasti:

”Mutta siinä on sekin ongelma, että järjestelmän sisälläkin on ihmisiä, jotka puhuu samoilla sanoilla eri käsitteistä. Että joka ikisessä organisaatiossa on omat pikku ongelmansa ja omat pikku vivahde-eronsa, joka sitten kasvaa ja kasvaa ja kasvaa. Sitten ne rupeaa elämään omaa elämäänsä.” (Nuorten keskustelu)                                      

Konsultointi keskusteluna: vuorovaikutuksen vivahteita ja tilanneherkkää tasapainoilua (2015)                                              

Kyky yhteistyöhön, valmius nopeiden käänteiden kohtaamiseen ja taito epävarmoissa tilanteissa toimimiseen ovat olennaisia edellytyksiä tämän päivän työelämässä. Nämä vaateet koskevat yhtä lailla niin johtajia kuin työntekijöitä ja myös koko organisaatiota systeeminä. Muutosten kohtaamisesta työelämässä ja ”muutostyöstä” on tullut tärkeä selviytymistaito, mutta entistä enemmän myös olennainen osa arjessa toimintaa.

Konsultoiva työtapa perustuu osallisuuden luomiseen ja ihmisten välisen yhteistyön kehittämiseen. Tämä tapahtuu rohkaisemalla työyhteisön jäseniä esittämään toinen toisilleen keskustelua synnyttäviä kysymyksiä ja kuuntelemaan toisiaan. Konsultoivassa työotteessa hyödynnetään keskustelemiseen liittyviä taitoja, joiden avulla voidaan tukea oivallusta synnyttäviä vuoropuheluita ja ihmisten välisen yhteistyön hahmottamista uusilla tavoilla.

Konsultoiva työote koskee myös johtajia, sillä muutosten ”jalkautuminen” edellyttää entistä enemmän kollektiivista toimintaa ja ruohojuuritasolla tapahtuvaa tiedon jakamista sekä väliaikaisissa yhteistyörakenteissa toimimista. Sellaista ei voi määrätä eikä hallinnoida yläpuolelta, vaan johdon on oltava mukana muutoksen tapahtumapaikoilla ja pystyttävä synnyttämään hyvää ”alhaalta ylöspäin” -vuorovaikutusta. Tämä muodostaa johtamistoiminnalle haasteen, sillä perinteiseen johtajan rooliin yhdistyy odotus tietämisestä ja suunnan näyttämisestä, ei niinkään kysymisestä ja kuuntelemisesta.

Käytännön toimijoiden kannalta erityisen arvokasta on kuvata organisaation kehittämisen rosoisempaa, usein epäselvää, ”sotkuista” ja monitulkintaista arkea. Työelämän muutosten tutkimuksessa on viime vuosina havahduttu ”tässä ja nyt” -näkökulmaan. Se tarkoittaa asioiden tutkimista ”paikan päällä”, sellaisina kuin ne tapahtuvat. Tämä eroaa olennaisesti otteesta, jossa kysytään jälkikäteen ihmisten kokemuksia esimerkiksi toteutuneista muutoksista tai muutostyön menetelmien toimivuudesta.

Konsultti on yleisnimike henkilölle, joka tarjoaa asiantuntijapalveluita. Konsultaatiolla viitataan yhteistoiminnan muotoon, jossa jonkin ongelman ratkaisuedellytyksiä vahvistetaan hyödyntäen asiantuntijan erikoisosaamista. Konsultaatio käynnistyy, kun asiakas pyytää apua, neuvoa tai tietoa jonkin kysymyksen ratkaisemiseksi. Konsultaatiolla tarkoitetaan usein kertaluontoista apua. Konsultointisuhde viittaa puolestaan pidempiaikaiseen yhteistyöhön, jossa konsultti-asiantuntija avustaa konsultoitavaa hahmottamaan ja ratkaisemaan tämän esittämiä ongelmia. Konsultoivalla työotteella tarkoitetaan asiakkaan näkökulmaa, kokemuksia ja toimintamahdollisuuksia tutkivaa työtä, jossa herkkä suhteessa oleminen, kysymyksin toimiminen sekä asiakkaan omaa ajattelua edistävien työmenetelmien soveltaminen ovat ensisijaisia.

Asiakas voi viitata moniin eri tahoihin. Eri asiakkuuksien tunnistaminen konsultin ja asiakkaan välisessä keskustelussa palvelee yhteistä kokonaisuuden hahmotusta ja auttaa siten osapuolia huomaamaan myös toimeksiannon mahdollisia tahattomia vaikutuksia systeemissä. Sellaisia syntyy kun toimeksiantoon osallistuvassa systeemissä on yhtä aikaa useampia toimijoita, joiden edut, tavoitteet ja kokemukset voivat olla keskenään ristiriitaisia.

Prosessikonsultoinnille on kuvattu kolme erilaista työtapaa: Asiantuntijamallissa asiakas tilaa konsultin tuottaman ratkaisun asiakkaan määrittelemään ongelmaan. Konsultti tuottaa oman asiantuntemuksensa pohjalta asiakkaalle valmiin vastauksen. Lääkäri-potilas -mallissa asiantuntija kerää ongelmanratkaisuun tarvittavan tiedon asiakkaalta ja antaa tälle sitten asiantuntemuksensa pohjalta ohjeen toimia. Taustalla on objektivistinen tiedonkäsitys ja idea diagnostisen tiedon saatavuudesta. Toimiakseen malli edellyttää, että asiakas osaa ja haluaa kertoa ”oireensa”, hyväksyy annetun diagnoosin ja suostuu ottamaan sen mukaiset ”lääkkeet” ongelman ratkaisemiseksi.

Kolmas eli prosessikonsultointimalli toimii edellisistä poiketen. Siinä asiakas ja konsultti asettuvat yhteistyösuhteeseen tilanteen hahmottamiseksi ja tutkimiseksi. Konsultti ohjaa tätä prosessia pyrkimyksenään olla asiakkaalle avuksi. Avun merkitys asiakkaalle voi prosessin aikana näyttäytyä eri tavoin ja siksi myös konsultin rooli voi saada uusia muotoja. Myös se, kenen tai keiden kanssa konsultti prosessin aikana työskentelee, voi vaihdella. Pyrkimyksenä on, että yhteisen tutkivan prosessin tuloksena asiakas löytää keinoja ymmärtää tilannettaan ja ratkaista kohtaamiaan ongelmia jatkossa itse. Asiakas siis oppii auttamaan itseään. Prosessikonsultointimalli edellyttää asiakkaalta valmiutta keskustellen tapahtuvaan ja ponnistelua vaativaan työhön, jossa on siedettävä prosessin epävarmuutta ja hitautta.

Prosessikonsultoinnissa muutostilannetta katsotaan toimintaa ympäröivän laajemman systeemin näkökulmasta. Työskentelyn suunta on pikemminkin ”alhaalta ylöspäin” kuin jo päätettyjen muutosten toteuttamisessa tavallinen ”ylhäältä alaspäin” -suunta. Konsultin tehtävänä ei ole antaa neuvoja ja ratkaisuja vaan tukea keskusteluyhteyksien rakentumista työyhteisön sisällä edistämällä vuoropuhelua ja keskinäistä kuuntelua.

Asiakkaan ongelmakuvaus on lähtökohta yhteistyölle, jonka myötä ongelman luonnetta, ajankohtaisuutta, vaikutuksia ja ratkaisumahdollisuuksia aletaan tutkia. Ongelman luonteen tarkastelun ohella on selviteltävä sitä, keitä kaikkia ongelma koskee ja keiden vastuulla ratkaisujen etsiminen on. Perusoletuksena on, että ongelman ”omistajat” ovat asiassa vastuullisia toimijoita ja he ovat myös kykeneviä löytämään parhaat ratkaisut. Konsulttia voidaan tarvita ongelman tutkimisen ja jäsentämisen väliaikaisena kumppanina, prosessin kannattelijana. Konsultti ei ole asian kannalta ulkopuolinen eikä neutraali vaan vaikuttaa ongelmaa käsittelevään suhdeverkostoon kaikella tekemisellään ja valinnoillaan, käyttämillään käsitteillä ja esittämillään kysymyksillä.

Konsultin työn perimmäinen pyrkimys on lisätä asiakassysteemin kykyä hahmottaa tilannettaan, ongelmaansa ja tunnistaa omaa toimijuuttaan asiassa. Voidakseen tehdä tämän, konsultin on tunnistettava oma tietämättömyytensä ja hyödynnettävä sitä paneutuessaan asiakkaan tilanteeseen vilpittömän tutkimisen tarkoituksella. Hänen tulee hyväksyä prosessin tuomat yllätykset ja oltava valmis hyödyntämään niitä asiakkaan oppimisen hyväksi. Hänen tulee voida jakaa prosessissa esiin tulevat ongelmat asiakkaan kanssa siten, että ne palvelevat yhteistyön tavoitteiden saavuttamista. Keskiöön nousee näin asiakkaan ja konsultin välinen vuorovaikutussuhde, joka rakentuu ja syvenee vähitellen. Asiakas nähdään aktiivisena ja vastuullisena toimijana, ongelmien ja ratkaisujen omistajana. Pyrkimyksenä on saada aikaan prosessi, jonka kuluessa asiakkaan valmiudet ”auttaa itse itseään” vahvistuvat.

Vaikka lähtökohtana onkin tilanne ”tässä ja nyt”, prosessikonsultoinnissa korostuu pitkäaikaisen avun näkökulma. Tavoitteena on tuottaa sellainen yhteistyökokemus, joka lisää asiakkaan taitoja tunnistaa, määritellä ja ratkaista myös tulevia ongelmia. Konsultin kannalta kysymys on uteliaisuuden ylläpitämisestä asiakkaan omien potentiaalien löytämiseksi, kysyvän asenteen harjoittamisesta, uudenlaisten keskustelujen rakentamisesta, hankalien asioiden puheeksi ottamisesta ja syntyneiden keskusteluyhteyksien jatkuvuuden turvaamisesta.

Tämä kirja rakentuu kolmesta osasta. Ensimmäinen osa johdattaa teemaan, esittelee kirjan tapausesimerkkinä käytetyn ”työyhteisön muutosmatkan” sekä johdattaa vuorovaikutustutkimuksen ideoihin, näkökulmiin ja käsitteisiin, joita olemme tässä kirjassa hyödyntäneet. Kirjan toinen osa rakentuu tapausesimerkkiin pohjautuvista, empiirisistä luvuista. Kukin avaa uuden näkökulman konsultointivuorovaikutuksen ilmiöihin. Tavoitteena on ollut, että lukija voisi hyödyntää näitä artikkeleita myös itsenäisinä kokonaisuuksina. Toinen osa etsii vastauksia seuraaviin kysymyksiin:

  • Kuinka konsultointiin tarvittavaa työsidosta luodaan?
  • Millaisia keskustelullisia haasteita konsultti ja asiakas vuoropuhelussaan kohtaavat ja millaisin keinoin he pyrkivät niistä selviytymään?
  • Millaisia jännitteitä konsultaatiosuhteeseen liittyy kuinka niitä säädellään vuorovaikutuksessa?
  • Millaista puhetta konsultoinnissa pyritään tuottamaan?
  • Kuinka arkaluonteisista keskusteluaiheista puhutaan konsultoinnissa ja miten niihin liittyvää uhkaa säädellään?
  • Miten asiakkaan kritiikki ilmenee ja kuinka sitä voidaan konsultoinnissa käsitellä ja hyödyntää?
  • Mitä on metakommunikatiivinen puhe ja kuinka sitä voidaan hyödyntää konsultoinnissa?
  • Millaisia hierarkkisia ja tasavertaisia suhdeasetelmia konsultointikeskusteluun virittyy?
  • Kuinka prosessikonsultoinnissa suhtaudutaan neuvon pyytämiseen ja neuvojen antamiseen?
  • Kuinka konsultoinnin lopputuloksista neuvotellaan ja miten yhteistyön eri osapuolet siihen osallistuvat.

Asiantuntijalausunto eduskunnan sosiaali- ja terveyslautakunnalle 10.11.2023, Hallituksen esitys (HE 56/2023 vp) eduskunnalle laiksi     lastensuojelulain muuttamisesta: Lastensuojelun jälkihuolto.

Tiivistelmä

Hallituksen esityksen (HE 56/2023 vp) perusteluissa todetaan, että jälkihuolto on järjestetty vaihtelevasti. Kattavia tilastoja ei ole. Tietoa kokonaiskustannuksista ei ole saatavissa. Tietojen puuttuessa ei ole ollut mahdollista tehdä lainvalmistelussa edellytettyä vaikutusarviointia.

STM:n työryhmä esitti vuonna 2019 jälkihuollon uudistamista täysi-ikäisten nuorten osalta tavoitteelliseksi ja räätälöidyksi nuorten aikuistumisen tueksi. Lausunnossa ehdotetaan hallituksen esityksen tulkitsemista ensimmäiseksi vaiheeksi jälkihuollon uudistamisessa aikuistumisen tueksi. Yksityiskohtaisemmin ehdotetaan 1) säästön mitoittamisen perusteiden muuttamista kannustaviksi ja 2) hallitusohjelmaan perustavaa Aikuistumisen tuen kehittämisohjelmaa.[1]

Ehdotus 1. Hallitus esittää, että säästö tehdään vuosittaisessa kustannustason tarkastuksessa hyvinvointialueiden rahoituksesta annetun lain mukaisesti. Menettely on epäoikeudenmukainen suhteessa hyvinvointialueiden onnistumiseen lasten ja nuorten sotepalvelujen tarpeen vähentämisessä. Lausunnossa ehdotetaan, että säästön mitoittaminen muutetaan kannustaviksi ottamalla sen perusteiksi 1) 23–24-vuotiaiden lukumäärä 2) 16–17-vuotiaan huostaanotettuina olleiden prosenttiosuuden keskiarvo kolmelta viimeiseltä tilastovuodelta. 

Ehdotus 2. Jälkihuollon lyhentäminen vaikuttaa suoraan noin 3000 nuoreen ja myös heidän mahdollisiin lapsiinsa Jälkihuollon päättyessä 23–24-vuotiailta heidän tukemisensa voidaan järjestää sosiaalihuoltolaissa (1301/2014) hyvinvointialueille säädettyinä tehtävinä.

Hallituksen esitys saa laajemman merkityksen, kun se ymmärretään ensimmäiseksi vaiheeksi jälkihuollon uudistamisessa aikuistumisen tueksi ja osaksi hallituksen valmistelemaa toimenpideohjelmaa nuorten syrjäytymisen vähentämiseksi. Tässä laajemmassa kehyksessä hyvinvointialueet tarvitsevat valtionhallinnon tukea. Arkivalmennus on osoitettu kustannusvaikuttavaksi aikuistumisen tueksi. Se vähentää syrjäytymistä, edistää työllistymistä sekä vähentää tarvetta palveluihin ja muuhun sosiaaliturvaan ja on myös varhaista tukea nuorisoikäisten heidän mahdollisille lapsilleen.

Lausunnossa ehdotetaan, että valiokunta tarkastelee hallituksen esitystä ensimmäisenä vaiheena jälkihuollon uudistamisessa aikuistumisen tueksi lähtien vuonna 2019 valmistuneesta STM:n työryhmän ehdotuksista ja osana hallituksen valmistelemaa toimenpideohjelmaa nuorten syrjäytymisen vähentämiseksi.

  • Tavoitteeksi asetetaan, että jälkihuollon tehtävät 17 vuotta täyttäneiden aikuistumisen tukemisessa uudistuvat vuodesta 2027 alkaen sosiaalihuoltolain nojalla järjestettäväksi aikuistumisen tueksi.  
  • Uudistuksen toimeenpanoa tuetaan hallitusohjelmaan perustuvalla Aikuistumisen tuen kehittämisohjelmalla vuosina 2024–2026.
  • Kehittämisohjelman toteuttamiseen ja sen kustannusvaikuttavuuden tutkimiseen varataan vuodelle 2024 kuuden miljoona euron määrärahan, johon käytetään jälkihuollon muutoksen tuottamaa säästöä ja josta hyvinvointialueet voivat hakea valtionavustusta oman suunnitelmansa toteuttamiseen.[2]
  • Kehittämisohjelman ensimmäiselle vaiheelle (2024) valmistellaan runkosuunnitelma, jossa asetetaan yhteiset vaikuttavuustavoitteet. Toisen vaiheen suunnitelma vuosille 2026–2027 valmistellaan vuoden 2024 aikana
  • Myönnettäessä hyvinvointialueille valtionosuutta edellytetään, että niiden suunnitelmat perustuvat yhteisiin vaikuttavuustavoitteisiin ja että niitä valmisteltaessa on hyödynnetty tulosperusteisesta rahoituksesta saatuja kokemuksia.
  • Kehittämisohjelmaa toteuttaessaan hyvinvointialueet järjestävät vuodesta 2024 alkaen arkivalmennusta (Vamos -nuorten palvelu tai vastaava) erityisesti 1) jälkihuollosta pois jääville nuorille sekä 2) kaikille nuorisoikäisille, joille on tulossa tai joilla jo on omia lapsia.

Johdanto

Hallitusohjelmassa painotetaan tiedeyhteisön asiantuntemuksen laajaa hyödyntämistä, lapsiperheiden ja vanhemmuuden tukemista sekä työn merkitystä hyvinvoinnin tuottajana. Nuorten syrjäytymisen vähentämiseksi valmistellaan laajaa ohjelmaa.

Hallituksen esityksen (HE 56/2023 vp) perusteluissa todetaan, että pääministeri Petteri Orpon hallituksen ohjelmassa on päätetty lastensuojelun jälkihuollon ikärajan laskemisesta kahdella vuodella 23 ikävuoteen ja että toimenpiteelle on kohdennettu 12 miljoonan euron valtiontaloudellinen säästö vuodelle 2024 ja 24 miljoonan euron säästö vuodesta 2025 lukien. Lastensuojeluin jälkihuolto alle 25-vuotiaille on järjestetty vaihtelevasti. Kattavia tilastoja ei ole. Tietoa kokonaiskustannuksista ei ole saatavissa. Tietojen puuttuessa ei ole ollut mahdollista tehdä lainvalmistelussa edellytettyä vaikutusarviointia.

STM:n työryhmä esitti vuonna 2019 jälkihuollon uudistamista täysi-ikäisten nuorten osalta tavoitteelliseksi ja räätälöidyksi nuorten aikuistumisen tueksi, josta säädetty erillislaki kattaa nuorille aikuisille järjestettävän tuen. Tässä lausunnossa hallituksen esitys jälkihuollon järjestämisvelvoitteen lyhentämistä kahdella vuodella tulkitaan mahdollisuudeksi käynnistää jälkihuollon uudistaminen aikuistumisen tueksi. Ensimmäiseksi vaiheeksi ehdotetaan siirtymävaiheen (2024–2026) ajaksi kehittämisohjelmaa, jossa hyvinvointialueet voivat saada valtionosuutta järjestääkseen korvaavana palveluna nuorille henkilökohtaista arkivalmennusta. Vuodesta 2027 alkaen hyvinvointialueiden tulisi järjestää siihen saakka jälkihuoltopalveluja saaneille nuorille aikuistumisen tuki sosiaalihuoltolain nojalla.

Jälkihuollon uudistaminen aikuistumisen tueksi

Sosiaali- ja terveysministeriö tammikuussa 2019 asettaman työryhmän tehtävänä oli selvittää, kuinka lastensuojelun jälkihuoltoa tulisi uudistaa aikuistumisen tueksi niin, että se riittävällä tavalla vahvistaisi nuorten aikuisten toimintakykyä ja itsenäistä toimijuutta, tukisi opiskelua sekä työelämään siirtymistä ja muuta integroitumista yhteiskuntaan sekä vähentäisi huonoosaisuuden ylisukupolvisuutta.

Toukokuussa 2019 valmistuneessa raportissa todettiin, että aikuistuvien nuorten jälkihuollon palvelut ovat pirstaleisia ja riippuvat kotikunnasta. Sisällöstä ei ole kattavia tilastoja, ei myöskään kustannuksista. Tukitoimet jäävät usein sovittamatta yhteen eikä nuorelle ole tarjolla vierellä kulkijoita. Eniten apua tarvitsevat jäävät usein vaille tarvitsemaansa tukea, koska he eivät kiinnity palveluihin tai palvelujen tarjonta- ja tuotantotapa ei pysty kiinnittämään monilla eri tavoilla kuormitettuja nuoria omiin palvelupolkuihinsa. Palvelu- ja tulonsiirtojärjestelmien tuotanto- ja organisointitapa ei vastaa nuorten tarpeisiin, toiveisiin ja odotuksiin, mikä aiheuttaa tyhjäkäyntiä ja satunnaisuutta.

Työryhmä ehdotti lastensuojelun jälkihuollon uudistamista täysi-ikäisten nuorten osalta tavoitteelliseksi ja räätälöidyksi nuorten aikuistumisen ja itsenäistymisen tueksi. Nuoren edun mukaisen kokonaisratkaisun ja syrjäytymisen vähentämisen onnistuminen edellyttää uudenlaista eri sektoreiden kokonaisvaltaista ja koordinoitua yhteistyötä eri hallinnonalojen irrallisten palvelujen sijaan. Työryhmä sanoitti uudistuksen Aikuistumisen tuki -ohjelmaksi ja ehdotti, että 1) ohjelman käynnistämisestä tehtäisiin valtioneuvoston periaatepäätös, 2) ohjelma sisällytetään strategisena hankkeena seuraavan hallituksen hallitusohjelmaan ja että 3) sitä ohjelmaa valmistelemaan asetetaan työryhmä. Aikuistumisen tuki -ohjelman valmistelussa ja toteutuksessa tulisi huomioida asiakaslähtöisyys ja -osallisuus sekä erilaiset asiakasryhmät ja palvelutarpeet. Osana ohjelmakokonaisuutta vahvistettaisiin ja kehitettäisiin toimintatapoja, joiden kautta kohderyhmänä olevat nuoret pääsisivät mukaan kehittämistyöhön. Työryhmän ehdotukset eivät ole johtaneet toimenpiteisiin.

Sosiaali- ja terveysministeriö (2019). Lastensuojelun jälkihuollon uudistamistyöryhmän loppuraportti Lastensuojelun jälkihuollon uudistamistyöryhmä. Raportteja ja muistioita 43.

Vamos -nuorten palvelut

Diakonissalaitoksella on 15 vuoden aikana kehitetty ja järjestetty intensiivistä yksilö- ja ryhmävalmennusta 16–29-vuotiaille työn ja koulutuksen ulkopuolella oleville nuorille. Vamos-nuorten palvelut tavoittavat vuosittain noin 2000 nuorta yhdellätoista paikkakunnalla. Suuri osa nuorista ohjautuu palveluun psykiatristen poliklinikoiden ja sosiaalityön kautta. 

Vamokseen hakeutuneilla nuorilla on usein taustallaan masennusta, ahdistusta ja koulukiusaamista. He ovat voineet olla eri palveluiden piirissä, mutta eivät ole kokeneet saavansa apua niistä tai heidät on kirjattu ulos esimerkiksi mielenterveyspalveluista käyttämättömien ajanvarausten vuoksi. Vuonna 2022 valmennuksen aloitustilanteessa puolet nuorista sai pääasiallisen tulonsa toimeentulotuesta, kuntoutustuesta tai -rahasta tai sairauspäivärahasta.

Vamos-nuorten palvelussa nuorelle nimitetään oma työntekijä, jolla on kokonaisvastuu nuoren tilanteesta ja hänen yksilöllisten tarpeidensa tunnistamisesta. Valmennus kestää keskimäärin 10 kuukautta. Valmennuksen aikana nuoren tarvitsemat muut palvelut yhdistetään osaksi kokonaistukea. Yksilövalmennuksen rinnalla tarjotaan ryhmävalmennusta, joka voi olla nuorelle vuosiin ensimmäinen paikka, jossa hän saa positiivista palautetta vertaisiltaan.

Valmennus on tavoitteellista, mutta nuori itse määrittelee tavoitteet. Se kohdistuu nuoren arkeen ja arjessa selviytymiseen. Suurimmat muutokset keskittyvät työ- ja koulutusvalmiuksiin, identiteetin ja itseluottamuksen vahvistumiseen ja luottamuksen ja toivon heräämiseen. Nuori kokee usein myös mielenterveytensä vahvistuneen. Valmennukseen osallistuneista joka toinen nuori on siirtynyt työ- ja koulutuspoluille.

Noin 10 kuukautta kestävän valmennuksen kustannukset ovat 3700 euroa. Vamos-nuorten palvelun on arvioitu tuottavan vuosittain yhteiskunnallista hyötyä yli 10 M € lisääntyneinä verotuloina, vähentyneinä palveluiden ja sosiaaliturvaetuuksien käyttönä.

Merikukka, Marko ym. (2021) Vamoksen vaikuttavuustutkimus: ITLA tutkimuksia 2021:13. Tutkimus: Kiireetön kohtaaminen on vaikuttava keino saada nuoret takaisin koulu- ja työpoluille – Itla

Sarmia, Vesa, Harju, Henna, Laine, Terhi (2023) Vamoksen vuosiraportti. Vamoksen vuosi 2022.diakonissalaitos-vamos-vuosiraportti2022.pdf (hdl.fi)

Laine, Terhi ja Sarmia Vesa (2020) NEET-nuorten valmennus ohjaa nuoria työllisyys- ja koulutuspoluille – Työn ja talouden tutkimus LABORE


Yhdessä aikuisuuteen – Elämässä Eteenpäin

Vuosina 2020–2023 toteutetussa Yhdessä aikuisuuteen – Elämässä Eteenpäin (YEE)-hankkeessa kehitettiin lastensuojelun jälkihuollon tukitoimia. Loppuraportin mukaan osa nuorista pärjäsi omien vanhempien tai läheisten turvin. Heille riittävät universaalit koko ikäryhmälle tarjottavat palvelut. Merkittävä joukko tarvitsi kuitenkin ajoittain intensiivistäkin tukea pärjätäkseen nuoruuden karikoista hyvään aikuisuuteen. Kolmas ryhmä muodostui nuorista, jotka olivat erityisen haavoittuvassa asemassa.  Nämä nuoret tulee tavoittaa ja heille tulee tarjota intensiivistä ja räätälöityä tukea, johon Sote-palveluiden lisäksi kuuluvat tuki  asumiseen, raha-asioihin, opiskeluun, työhön, vanhemmuuteen, sosiaalisiin suhteisiin, arkiseen jaksamiseen ja kansalaisena toimimiseen.

YYE-hankkeessa arkivalmennus kohdistui kaikkein haavoittuvimmassa asemassa eläviin nuoriin, jotka tarvitsivat intensiivistä yksilövalmennusta. Sitä kehitettiin Diakonissalaitoksen Vamos-nuorten palveluiden intensiivisen yksilövalmennuksen periaatteita noudattaen. Tapaamisten tiheys riippui nuoren tarpeesta, tyypillisesti niitä oli 1–3 kertaa viikossa, alussa tiheämmin ja harventuen, kun nuoren taidot karttuvat. Valmennuksen kesto oli noin kahdeksan kuukautta, 

Arkivalmennuksen aikana suurin muutos tapahtui nuorten ajattelutavassa ja siinä, kuinka he jäsensivät omaa elämäänsä ja ottivat vastuuta siitä. Kun nuori alkoi ymmärtää, että tämän päivän teot vaikuttavat hänen omaan elämäänsä ja tulevaisuuteensa, hänen toimintansa siirtyi ulkoa ohjautuvasta sisältäpäin ohjautuvaksi. Ilman aikuisen – valmentajan – tukea tätä muutosta ei välttämättä olisi tapahtunut.  

Loppuraportissa viitattiin ehdotukseen Aikuistumisen tuki -ohjelmaksi ja esitettiin, että hallituskaudella 2023–2027 laaditaan kansallinen Aikuistumisen tuen ohjelma ministeriöiden välisenä yhteistyönä STM:n johdolla ja yhdessä aikuistumisen parissa toimivien asiantuntijoiden ja nuorten kanssa.

Tanja Hirschovits-Gerz, Tarja Heino, Terhi Laine, Niina Weckroth (toim.) 2023. Kohti laadukasta aikuistumisen tukea. Yhdessä aikuisuuteen – Elämässä eteenpäin -hankkeen loppuraportti. Terveyden ja hyvinvoinnin laitos (THL). Raportti 5/2023. Helsinki 2023.

Tapausselostus nuoren aikuisen arkivalmennuksesta

Perusteluna jälkihuollon yläikärajan alentamiseen on esitetty, että on kustannusvaikuttavampaa jälkihuollon sijasta panostaa ennaltaehkäisyyn. Seuraava tapausselostus antaa yhden vastauksen tähän väitteeseen:

  • Yläkoulussa ongelmanuoreksi, osastohoitoon, huostaanotto. Soteasiakkaana 18-26 -vuotiaana, osastojaksoja, jatkuvaa lääkehoitoa, yms.
  • Vuoden 2016 päättyessä 26-vuotiaana kaksi lasta. Kuukausi osastolla, sähköhoitoa, kotiutettaessa 10 lääkemääräystä
  • Huhtikuussa 2017 henkilökohtainen tukihenkilö, arkivalmennus alkoi. Toipuminen käynnistyi. Tarve psykiatrisiin palveluihin päättyi 28-vuotiaana.
  • Työkokeiluja. Työsopimus kolmeksi vuodeksi 32-vuotiaana. Lapset OK.

Kannattiko sijoittaa 26-vuotiaalle henkilökohtainen tukihenkilö arkivalmentajaksi? Tähän vastaamiseksi arvioitiin palvelujen ja muun sosiaaliturvan kustannuksia ja suhteutettiin maksettuun tuloveroon ikävuosina 26–32 (Kuva)

Tälle nuoren aikaiselle oli 14 vuoden iästä alkaen järjestetty sotepalveluja ja18-vuoden iästä alkaen muuta sosiaaliturvaa. Hänen tullessaan 26-28 vuoden ikään palvelujen  ja muun sosiaaliturvan kustannukset veromaksajille olivat vuosittain noin 40 000 euroa 26–28 . Tuloveroa hän ei ollut koko aikuisikänsä aikana maksanut. Arkivalmennus alkoi 28-vuoden iässä. Neljä vuotta myöhemmin hän oli ollut koko vuoden työssä ja maksanut 7 000 eroa tuloveroa.

Matti Rimpelä ja Ville Venesmäki (2023) Arjen tutkimuksella tietoa hoidon ja muun tuen vaikuttavuudesta mielenterveyspotilaan kokemana. Arvioitavana oleva käsikirjoitus.

Vaikutukset jälkihuoltonuoriin hallituksen esityksessä

Hallituksen esityksen perusteluissa huomautettiin, että jälkihuollon pidennys oli ollut voimassa vasta suhteellisen vähän aikaa eikä sen kokonaisuus näiden ikäryhmien osalta ollut vielä vakiintunut. Vaikutusten arvioitiin olevan erilaisia eri hyvinvointialueilla, koska jälkihuoltoa on järjestetty ja kehitetty paikallisesti ja alueellisesti eri tavoin sekä sisällöltään että laadultaan. Osassa kuntia jälkihuolto oli jo organisoitu tiiviissä yhteistyössä aikuissosiaalityön kanssa, jolloin mahdollinen siirtymä hyvinvointialueen aikuissosiaalityön asiakkaaksi saattaa hoitua jouhevasti.

Jälkihuollon ikärajan laskemisen ennakoitiin heikentävän paljon tukea tarvitsevien yli 23-vuotiaiden palveluja, ellei muu palvelujärjestelmä kykene tältä osin tehostamaan toimintaansa. Puolen vuoden siirtymäsäännöksen arvioitiin mahdollistavan jälkihuoltoon oikeuden päättyessä nuorille suunnitelmallisen siirtymisen tarpeenmukaisten muiden palveluiden ja etuuksien piiriin. Lisäksi ennakoitiin, että käynnissä oleva palvelureformilla voi olla merkittävä mahdollisuus korjata palvelujärjestelmän puutteita ja ongelmakohtia. Myös laaja-alainen toimenpideohjelma nuorten syrjäytymisen ehkäisemiseksi voi olla yksi väline tähän.

Lastensuojelun jälkihuoltoa vai sosiaalipalvelujen aikuistumisen tukea?

Lastensuojelulaissa (13.4.2007/417, 75–76§) velvoitetaan hyvinvointialueet järjestämään jälkihuoltoa sijaishuollon päättymisen jälkeen. Sitä voidaan järjestää myös muulle lastensuojelun asiakkaalle. Jälkihuollossa tuetaan lastensuojelun asiakassuunnitelma huomioon ottaen lasta tai nuorta sekä hänen vanhempiaan ja huoltajiaan. Jälkihuollon päättyessä sosiaalityöntekijän on tarvittaessa laadittava yhdessä nuoren kanssa suunnitelma, johon kirjataan jälkihuollon päättymisen jälkeen nuoren käytettävissä olevat palvelut ja tukitoimet.

Sosiaalihuoltolain (1301/2014, 11§) mukaan hyvinvointialueiden on järjestettävä palveluja tukemaan lapsen tasapainoista kehitystä ja hyvinvointia, ja jokapäiväisestä elämästä selviytymistä sekä torjumaan syrjäytymistä, edistämään ja osallisuutta. Palveluiden tulee myös vastata äkillisiin kriisitilanteisiin liittyvän tuen tarpeeseen ja tukea apua tarvitsevan läheisiä ja omaisia.

  • Sosiaaliohjauksella tarkoitetaan yksilöiden, perheiden ja yhteisöjen neuvontaa, ohjausta ja tukea palvelujen käytössä sekä yhteistyötä eri tukimuotojen yhteensovittamisessa. Tavoitteena on yksilöiden ja perheiden hyvinvoinnin ja osallisuuden edistäminen vahvistamalla elämänhallintaa ja toimintakykyä. (16§)
  • Sosiaalisella kuntoutuksella tarkoitetaan tehostettua tukea sosiaalisen toimintakyvyn vahvistamiseksi, syrjäytymisen torjumiseksi ja osallisuuden edistämiseksi. Sosiaaliseen kuntoutukseen kuuluu: 1) sosiaalisen toimintakyvyn ja kuntoutustarpeen selvittäminen; 2) kuntoutusneuvonta ja -ohjaus sekä tarvittaessa kuntoutuspalvelujen yhteensovittaminen; 3) valmennus arkipäivän toiminnoista suoriutumiseen ja elämänhallintaan; 4) ryhmätoiminta ja tuki sosiaalisiin vuorovaikutussuhteisiin; 5) muut tarvittavat sosiaalista kuntoutumista edistävät toimenpiteet. Nuorten sosiaalisella kuntoutuksella tuetaan nuorten sijoittumista työ-, työkokeilu-, opiskelu-, työpaja- tai kuntoutuspaikkaan sekä ehkäistään näiden keskeyttämistä. (17§)

Suomen hyvinvointijärjestelmän historiallisen kehityksen tuloksena nuorisosikäisten palveluista säädetään lukuisissa erityislaeissa, jotka jakavat toiminnan siiloihin ja joiden ikärajat katkaisevat toimintaa ilman kestäviä perusteluja. Sosiaalihuoltolakia ja lastensuojelulakia valmisteltaessa 1980-luvulla päädyttiin lastensuojelun laajaan tulkintaan, jonka seurauksena on jatkettu lastensuojelun tehtäviä jälkihuolloksi kutsuttuina 17. ikävuoden jälkeen.

Poiminnat sosiaalihuoltolaista osoittavat, että ne kattavat hyvin lastensuojelun jälkihuolelle 17. ikävuoden jälkeen määrätyt tehtävät. Hallituksen esityksen perusteluissa tämä todetaan ja katsotaan, että jälkihuolto-oikeuden poistaminen 23–24-vuotiailta ei vähennä hyvinvointialueiden velvollisuutta järjestää heille palveluja, vaan siirtää ne sosiaalihuoltolain piiriin.

Tätä tulkintaa voidaan pitää perusteltuna, mutta se johtaa kysymään, miksi perusteluissa ei ole laajemmin analysoitu lastensuojelun jälkihuollon ja sosiaalihuollon yleisten tehtävien suhdetta toisiinsa. Ilman tätä laajempaa kehystä hallituksen esitys kaventuu tekniseksi hienosäädöksi, jolla ei ole muita kestäviä tavoitteita kuin julkisen talouden kustannusten hallinta.

Hallituksen esityksen perusteluissa viitattiin vuonna 2019 valmistuneeseen jälkihuollon uudistamista selvittäneen työryhmä ehdotukseen Aikuistumisen tuki -ohjelmaksi. Esitys jälkihuollon lyhentämiseksi olisi esittää ensimmäiseksi vaiheeksi, jolla käynnistetään jälkihuollon uudistaminen aikuistumisen tueksi. Tässä kehyksessä jälkihuolto-oikeuden poistaminen 23–24-vuotiailta olisi perusteltu kokeiluna, jossa suunnitelmallisesti siirretään jälkihuollon tehtävien siirtämistä sosiaalihuoltolain piiriin ja myös tuetaan ja tutkitaan kokeilun järjestämistä ja sen etenemistä hyvinvointialueilla.

Aikuistumisen tuki nuorille on varhaista tukea heidän lapsilleen

”Helsingin jälkihuollossa on 1500 nuorta, joilla yhteensä 120 vauvaa tai pientä lasta. Näistä kolmannes on lastensuojelun asiakkaita” (Suomen Kuvalehti 3.11.2023). Jälkihuollon asiakkaiden omista lapsista ei ole kerätty suunnitelmallisesti tietoa. Tämä yksittäinen tieto on tärkeä siksi, että sen mukaan merkittävä osa jälkihuoltonuorten lapsista ajautuu jo varhain lastensuojelun asiakkaiksi. Hallituksen esityksen perusteluissa ei ole kiinnitetty huomiota tähän ylisukupolviseen huono-osaisuuden periytymiseen.  Aikuistumisen tuke vahvistamalla voidaan nuorten lisäksi vaikuttaa suoraan heidän mahdollisten lastensa tulevaisuuteen. lapsiinsa. Kun sitä järjestetään tukeville vanhemmille raskauden alusta alkaen, voidaan puhua lasten näkökulmasta varhaisesta tuesta.

Tulosperusteinen rahoitus palvelujen kehittämisessä.

Tulosperusteisessa rahoitusmallissa rahoittaja kustantaa toteutettavan palvelukokonaisuuden, jolle on ennalta asetettu vaikuttavuustavoitteita, esimerkiksi valmistuminen toiselta asteelta tai työllistyminen. Tulosperusteiset rahoitussopimukset (SIB) mahdollistavat tavoitteelliset investoinnit hyvinvointiin ja kestävään kehitykseen. (SIB-rahastot – Sitra)

Seuraavassa kuvataan esimerkki tulosperusteisen rahoituksen soveltamisesta vaikeuksiin ajautuneiden nuorten tuen kehittämiseen: Hankkeessa tuotetaan palveluja, joilla tuetaan huostaan otettujen 15–17 vuotta täyttävia nuoria. Hankkeessa hyödynnetään vaikuttavuusinvestoimisen (Impact Investing) logiikkaa, ja hankkeen rahoituksessa sovelletaan tulosperustaisen rahoitussopimusta (SIB – Social Impact Bond), jossa yhteiskunnalliseen vaikuttavuuteen tähtäävän projektin taloudellinen riski on ulkoisella rahoittajalla. sijoittajalla. Toteuttaja maksaa vain hankkeen todennetuista tuloksista. Tulospalkkioita maksetaan kolmesta mitattavasta tavoitteesta: 1) toisen asteen tutkinnoista, 2) kolmannen asteen opiskelujen etenemisestä ja 3) hankkeeseen ohjattujen nuorten maksamista veroista.

Keskeisiä palvelumalleja ovat SOS-lapsikyläsäätiö Nuorisokumppani ja Helsingin Diakonissalaitoksen Vamos -toiminnat. Nuorille tarjotaan tukea mm. 1) arjen- ja elämänhallintaan (päivä rytmi, ajankäyttö, rahankäyttö, oma terveys, harrastukset), 2) psykososiaalisten taitojen ja itsetunnon vahvistamiseen (itseilmaisu, vuorovaikutustaidot), 3) opintoihin pääsemisessä ja opintojen tuomien haasteiden voittamisessa, 4) työelämään siirtymisessä ja työelämän paineiden hallitsemisessa, sekä opintojen ja työelämän kipupisteiden selvittämisessä.

Huhtikuussa 2021 käynnistyneen hankkeen tavoitteena oli saada 140 nuorta ohjelmaan, joista vaikuttavuustavoitteen mukaisesti 80 prosenttia saa toisen asteen tutkinnon ja 80 prosenttia opiskelee tai on ansiotyössä. Suurin haaste on ollut asiakasohjauksen toteuttamisessa. Vuoden 2023 syksyyn mennessä noin puolet tavoitteena olleista 140 nuoresta on saatu hankkeeseen mukaan.

Asiakaspalaute ja muutokset asiakkaiden hyvinvoinnissa ovat olleet erinomaisia. Ensimmäiset valmistumiset ja työllistymiset on saavutettu. Rahasto on sijoittanut tähän mennessä hankkeeseen lähes miljoona euroa. Toteuttaja on maksanut tähän mennessä tulospalkkioita alle 30 000 euroa, mutta määrän odotetaan nousevan vuoden 2023 loppuun mennessä noin 200 000 euroon. Ennuste hankkeen vaikuttavuudesta on tämänhetkisen tiedon mukaan erinomainen. Rahoittajan näkökulmasta hanke saavuttaa suurella todennäköisyydellä positiivisen kannattavuuden alun haasteista huolimatta.

Ehdotus 1: Kannustavuutta säästön kohdentamiseen hyvinvointialueille

Hallituksen esityksen mukaan jälkihuollon yläikärajan muutoksesta seuraava arvioitu säästö kohdennetaan hyvinvointialueille seuraavasti: ”Vähennyksen perusteena on se, että uudistuksessa peruutetaan osin (HE 71/2019) mukaan laajentunutta velvoitetta ja sen myötä tehtyä rahoituslisäystä. Laskennalliset ja toteutuneet kustannukset tasataan hyvinvointialueen tilinpäätöstä seuraavan toisen vuoden rahoituksessa, sillä hyvinvointialueen rahoitukseen tehdään vuosittain kustannustason tarkastus hyvinvointialueiden rahoituksesta annetun lain (617/2021) 10 § mukaisesti.”

Tämä tarkoittaa, että vähennys kohdennetaan hyvinvointialueille samojen perusteiden mukaisesti ottamatta huomioon niiden onnistumista omassa toiminnassaan jälkihuollon kuormituksen vähentämissä. Tekninen kohdentaminen on epäoikeudenmukaista niiden hyvinvointialueiden kannalta, joissa vuosien työn tuloksena on onnistuttu merkitsevästi vähentämään.

Vaikka jälkihuollosta ei ole kattavia tietoja, eroja onnistumisessa sen kuormituksen vähentämisessä ilmaisee huostassa vuoden aikana olleiden prosenttiosuus vastaavan ikäisestä väestä. Mitä pienempi tämä prosenttiosuus, sitä pienempi on niiden nuorten osuus, jotka 18 vuotta täytettyään tulevat tarvitsemaan sotepalveluja ja tarvitsevat niitä vielä 23–24 vuoden ikäisinä. Alla olevassa kuvan tiedot ovat vuosilta 2018–2019. Tuolloin 16–17-vuotiaina huostassa olleet ovat vuonna 2024 siinä iässä, että heiltä poistuu oikeus jälkihuoltoon. 

Kuva tuo näkyviin jopa kolmekertaisia eroja hyvinvointialueiden välillä. Jos näitä eroja ei oteta huomioon, valtionrahoituksen mitoittamisessa rankaistaan hyvinvointialueita, jotka ovat onnistuneet 18 vuotta täyttävien palvelutarpeen vähentämisessä keskimääräisä paremmin ja suosii hyvinvointialueita, joissa palvelutarve jatkuu keskimääräistä suurempana.  

Valtionrahoituksen vähentämisen perusteet voitaisiin muuttaa kannustaviksi ottamalla kriteereiksi 1) 23-24 -vuotiaiden lukumäärä ja 2) onnistuminen palvelutarpeen vähentämisessä mitattuna 16-17 -vuotiaana huostaanotettujen prosenttiosuudella, joka puutteineenkin toimii yhtä hyvin kuin muut rahoituksen mitoittamisen perusteina olevat indikaattorit.  

Valtionrahoituksen kohdentamisessa hyvinvointialueille hallituksen esittämää menettelyä oikeudenmukaisemmin voitaisiin käyttää keskiarvoa kolmen viimeisimmän vuoden prosenttiosuuksista, jolloin satunnainen vaihtelu vähenisi. Kun kertavähennyksen sijasta vähennys kohdennettaisiin vuosittain päivittyvien mukaan, siitä tulisi aidosti kannustava. Vähennys muuttuisi sen mukaan, miten hyvinvointialueet onnistuvat vähentämään 18-vuotta täyttäneiden palvelutarvetta ja siitä seuraavia kustannuksia. Tämä indikaattori toimisi myös, jos ja kun jälkihuolto on uudistettu aikuistumisen tueksi.

Ehdotus 2: Tulosperusteinein kehittämisohjelma 2024–2026

Hallituksen esitys jälkihuolto-oikeuden lyhentämiseksi on valmisteltu kiireisesti. Puolen vuoden siirtymäajasta huolimatta hyvinvointialueille jää vähän aikaa suunniteltuun ja hallittuun toimeenpanoon, varsinkin kun otetaan huomioon sotereformin etenemisen monet kriittiset haasteet. Hallitus viittaa valmisteilla olevaan laajaan ohjelmaan nuorten syrjäytymisen vähentämiseksi. Siitä tuskin tulee olemaan merkittävää tukea hyvinvointialueille hallituksen esittämän muutoksen toimeenpanon alkaessa.

Toinen vaihtoehto on hallituksen esitys tulkitseminen ensimmäiseksi vaiheeksi – valtakunnalliseksi kokeiluksi – jälkihuollon uudistamisessa aikuistumisen tueksi. Tässä tulkinnassa voidaan puhua ohjelmajohtamisesta. Hallitusohjelman toimeenpanoa vauhditetaan kohdistetulla kehittämisohjelmalla. jolle varataan valtion talousarviossa korvamerkitty määräraha.  

Ehdotan, että valiokunta tarkastelee hallituksen esitystä jälkihuollon yläikärajan muuttamisesta ensimmäisenä vaiheena jälkihuollon uudistamisessa aikuistumisen tueksi lähtien vuonna 2019 valmistunen STM:n työryhmän ehdotuksista.

  • Tavoitteeksi asetetaan jälkihuollon tehtävien siirtyminen vuodesta 2027 alkaen 17 vuotta täyttäneiden osalta sosiaalihuoltolain nojalla järjestettäväksi aikuistumisen tueksi.  
  • Muutoksen toimeenpano toteutetaan hallitusohjelmaan perustuvana Aikuistumisen tuen kehittämisohjelmana vuosina 2024–2026.
  • Kehittämisohjelman toteuttamiseen ja sen kustannusvaikuttavuuden tutkimiseen varataan valtion vuoden 2024 talousarviossa kuuden miljoona euron määrärahan, johon käytetään jälkihuollon muutoksen tuottamaa säästöä ja josta hyvinvointialueet voivat hakea valtionavustusta oman kehittämissuunnitelmana toteuttamiseen.[3]
  • Kehittämisohjelman vuonna 2024 toteuttavalle ensimmäiselle vaiheelle valmistellaan viipymättä runko-ohjelma, jossa asetetaan yhteiset vaikuttavuustavoitteet. Toisen vaiheen suunnitelma valmistellaan vuoden 2024 aikana. Sen edetessä valmistellaan esitykset tarvittaviksi lainsäädännön muutoksiksi ja toimeenpanon ohjeistaminen. Vuonna 2026 harkitaan, perusteltua jatkaa aikuistumisen tuen kehittämisohjelmaa kolmannella vaiheella siirtymävaiheen päätyttyä.
  • Myönnettäessä hyvinvointialueille valtionosuutta edellytetään, että niiden suunnitelmat perustuvat yhteisiin vaikuttavuustavoitteisiin ja että niitä valmisteltaessa on hyödynnetty tulosperusteisesta rahoituksesta saatuja kokemuksia. 

[1] Ehdotuksen valmisteluun ovat osallistuneet johtaja (vaikuttavuussijoittaminen ja pääomarahastot) Jani Kempas (S-Pankki), vastuualuejohtaja Tiina Kirmanen (Etelä-Karjalan hyvinvointialue), Vamos-nuorten palvelusta vastaava johtaja Terhi Laine (Diakonissalaitos) ja kokemusasiantuntija Ville Venesmäki.

[2] Voidaan tehdä samalla tavalla kuin syksyllä 1999: Valtionvarainvaliokunnan mietinnössä vuoden 2020 talousarviosta katsottiin, että kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen rahoituspohjaa on vahvistettava, jotta lasten ja nuorten psyykkisen kehityksen tukeminen, häiriöiden ehkäisy ja psykiatriset hoitopalvelut voidaan turvata. Valiokunta ehdottaa, että luvun 33.32 uudelle momentille 33.32.37. osoitetaan 70 milj. markan määräraha, joka on tarkoitettu valtionavustukseksi kunnille ja kuntayhtymille lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon turvaamiseksi. (VaVM 33/1999 vp, lukua 33.32. koskevat yleisperustelut)

[3] Voidaan tehdä samalla tavalla kuin syksyllä 1999: Valtionvarainvaliokunnan mietinnössä vuoden 2020 talousarviosta katsottiin, että ”kuntien sosiaali- ja terveydenhuollon palvelujen rahoituspohjaa on vahvistettava, jotta lasten ja nuorten psyykkisen kehityksen tukeminen, häiriöiden ehkäisy ja psykiatriset hoitopalvelut voidaan turvata. Valiokunta ehdottaa, että luvun 33.32 uudelle momentille 33.32.37. osoitetaan 70 milj. markan määräraha, joka on tarkoitettu valtionavustukseksi kunnille ja kuntayhtymille lasten ja nuorten psykiatrisen hoidon turvaamiseksi.” (VaVM 33/1999 vp, lukua 33.32. koskevat yleisperustelut, katso Valtiontalouden tarkastusvirasto. Lasten ja nuorten psykiatrian valtionavustusmenettely. Tarkastuskertomus 71. Helsinki 2004.)